Nuorempana Mari Kinnunen, 29, unelmoi vakityöstä ja omasta asunnosta. Kolmesta ammatista ja lukuisista kursseista huolimatta työttömyys vain jatkuu.

Helsingin aamuruuhkassa ajava bussi 550 on taas täynnä. Pihlajiston pysäkiltä nousevan Mari Kinnusen, 29, ei olisi mikään pakko herätä ennen kahdeksaa ja työntyä työmatkalaisten keskelle, mutta sinne hän menee.

Mari on ollut työtön käytännössä koko aikuisikänsä. 

Jos hän ei heti aamusta pääse ahtaasta huoneestaan ulos, hän ahdistuu. Siksi on parempi lähteä liikkeelle.

”Tiedän kyllä, millaista on nukkua puolille päivin.”

Viikissä suurin osa matkustajista jää yliopiston pysäkille. Mari jatkaa Itäkeskukseen.

”Olen oppinut aikatauluttamaan päiväni. Nykyään minulla on joka aamu syy nousta sängystä.”

Mari yrittää keksiä tekemistä­ joka­ päivälle. Kaverit­ lähettävät vinkkejä ilmaisista­ tapahtumista.

Ilman suuntaa

Nuorena Mari haaveili hyvästä työpaikasta, nousujohteisesta urasta ja omasta asunnosta mielellään kerrostalon ylimmässä kerroksessa.

”Peruskoulun jälkeen ajattelin, että miesvaltaisilla aloilla on parempi palkka kuin naisvaltaisilla ja että tietotekniikka on tulevaisuuden juttu.”

Mari opiskeli tietoliikenneasentajaksi linjansa ainoana tyttönä. Mutta kun hän 18-vuotiaana valmistui, kotikaupungista Oulusta ei löytynytkään oman alan töitä.­

”Aika nopeasti onneksi huomasin, ettei alkoholi paranna tilannetta.”

Apuun tuli Marin isä, joka työskenteli rakennuksilla maalarina. Hän järjesti tyttärelleen työmaaltaan kesätyöpaikan, tämän ensimmäisen. Kesän lopussa Mari sijoitti tienestinsä oululaisen yksiön takuuvuokraan ja muutti pois lapsuudenkodistaan.

Silloin Mari ei osannut aavistaa, että vielä yli kymmenenkin vuoden kuluttua hän tarvitsisi jatkuvasti yhteiskunnan apua hoitaakseen arjen kulut.

Pitkäaikaistyöttömyys oli 18-vuotiaalle Marille vieras sana, mutta tuli nopeasti tutuksi. Aluksi hän toivoi saavansa työpaikan näyttämällä taitonsa ja olemalla ahkera, mutta pysyvää palkkatyötä tai edes pidempää määräaikaisuutta ei ole löytynyt.

”Parikymppisenä työttömyys oli kaikkein vaikeinta. Minulla ei ollut kavereita. Keskityin karateen ja jujutsuun, mutta tuntui, että vuodet menevät hukkaan.”

Mari löysi seuraa, joka viihtyi baareissa juomassa euron tuoppeja. Vähältä piti, ettei hänkin jämähtänyt sinne.

”Aika nopeasti onneksi huomasin, ettei alkoholi paranna tilannetta.”

12 harjoittelua

Mari kaivaa laukustaan paksun korttikotelon. Se paljastaa, mitä hän on kymmenessä vuodessa saanut aikaan: tulityökortti, ensiapukortti, trukkikortti, tietokoneajokortti, hygieniapassi ja väestönsuojakortti. On tieturvaa, sammustuslaitteiden käyttöä ja paloilmoittimen hoitajan pätevyyttä.

”Yhtäkään näistä en ole tähän mennessä tarvinnut.”

Trukkikortti vanheneekin jo loppuvuodesta.

Mari on saanut huomata, että työn­antajat haluavat kokeneita osaajia. Jos kokemusta ei ole, TE-toimisto ohjaa nuoren hankkimaan sitä ilmaiseen tai tuettuun harjoitteluun. Mari laskee osallistuneensa peräti kahteentoista usean kuukauden mittaiseen työharjoitteluun. 

Työelämä on opettanut monenlaista.

”Huoltoasemalla paistoin pullia ja myin pikaruokaa. Siellä tajusin, ettei kassalla oleminen ole juttuni, koska olen aika ujo.”

Vartijakurssin harjoittelun Mari teki sairaalassa, jossa hän tuijotti turvakameroiden monitoreja ja tarkasti lukittuja ovia.

”Siellä oli töissä vanhempi mies, joka heitti jatkuvasti vihjailevia kommentteja. Hoitajien mielestä sellaista piti vain sietää.”

Eletroniikkaromun purkupaikassa Mari erotteli hylätyistä pöytäkoneista ja televisioista piirilevyjä ja metalleja – ja järkyttyi, miten nopeasti tekniikka vanhenee ja muuttuu jätteeksi. 

Kun harjoittelut eivät muuttuneet palkkatyöksi, Mari päätti opiskella painotuotantoassistentiksi. Hän otti kymppitonnin opintolainan ja suoritti kurssit, mutta valmistui pahaan aikaan. Painoala digitalisoitui, eikä vanhoillekaan osaajille enää riittänyt töitä. Samaan aikaan moni kustantaja alkoi painaa kirjansa halvemmissa maissa. 

"Välillä tuntuu, että olen kuin eläin häkissä. Käyn asunnossa vain nukkumassa.”

Neljä vuotta sitten Mari pakkasi laukkunsa, nousi junaan ja muutti Oulusta Vantaalle.

”Olin varma, että pääkaupunkiseudulla on hommia.”

Niin ajattelee nyt moni muukin. Helsingin seudulla on menossa vilkkain muuttoliike vuosikymmeniin. 

Mari on asunut alivuokralaisena pienessä kaksiossa vuoden. Keittiö on yhteiskäytössä. Haave omasta kodista ei taida nykyvuokrilla Helsingissä onnistua. ”Olisi hienoa soittaa musiikkia ja kutsua kavereita yökylään.”

Kimppakämppäkierre

Mari on asunut pääkaupunkiseudulla kolmessa osoitteessa, aina kimppakämpässä. Kaupungin asuntojonossa hän ollut jo kolme vuotta, mutta ei ole onnistunut saamaan kotia. Marin kaltainen yksin asuva terve nainen hukkuu helposti yli 25 000 hakijan joukkoon.

Yksityiset asunnot ovat Marille liian kalliita, ja jokaista kimppa-asunnon huonettakin metsästää monta hakijaa. Työttömänä Mari ei ole vuokranantajien vahvin kandidaatti. 

Ensimmäisen huoneensa Mari onnistui saamaan Vantaan Martinlaaksosta. 

”Suomalainen nainen alivuokrasi asuntoa laittomasti. Kämppiksiksi sain luottotietonsa menettäneen miehen, juuri vankilasta vapautuneen tyypin ja hiljaisen ulkomaalaisen.”

Kun Mari huomasi, miten vuokraemäntä kyttäsi ja uhkaili asukkaitaan, hän alkoi etsiä uutta kotia. 

Sellainen löytyi vuosi sitten Pihlajistosta virolaisen naishoitajan kaksiosta. Siellä Marilla on käytössään vajaan kymmenen neliön makuuhuone. Taulut ovat edelleen ripustamatta ja matkalaukut pinossa sängyn vieressä. Sängyn, lipaston ja television lisäksi huoneeseen ei juuri muuta mahdu. Asunnossa ei ole lainkaan äänieristystä, koska sitä ei ole tarkoitettu jaettavaksi. Asuinkumppani ja vuokranantaja on siisti ja asiallinen, mutta Mari ei puhu hänen kanssaan juuri lainkaan.

”Kaipaan yksityisyyttä. Välillä tuntuu, että olen kuin eläin häkissä. Käyn asunnossa vain nukkumassa.”

Huoneesta on vaikea muuttaa, koska se on Marin löytämistä halvin. Vuokra on 370 euroa, ja asumislisä kattaa siitä 284 euroa. Marin työttömyyspäivärahoista kertyy kuussa 522 euroa. Maksettuaan vakituiset kulut eli bussilipun, kotivakuutuksen, puhelinlaskun, nettipankin palvelut ja lentopallomaksun Marille jää kuussa käteen 308 euroa.

”Ensin hävetti. Tuntui, että enhän ole edes tehnyt mitään ansaitakseni tällaista ilmaista."

Päiväkeskus Aurinkoisessa Hymyssä Mari­ saa aamiaisseuraksi Kielo-­Karjatta Miettisen ja Roosa-Maria Hossainin.

Aamupalaa 20 sentillä

Bussi pysähtyy Itäkeskuksessa. Mari astuu vilkkaalle Turunlinnantielle, kävelee muutaman metrin ja vetää huomaamattoman oven auki.

Marin koti on pieni, mutta täällä kaupungin ylläpitämässä päivätoimintakeskus Aurinkoisessa Hymyssä hänellä on joka arkipäivä avara aamiaishuone.

Ympyrän muotoon asetelluilla nojatuoleilla nuokkuu miehiä ja naisia. Tutut jo moikkailevat pöydistä, mutta ensin Mari poimii tiskiltä juustoruissarin, kaataa kahvia kuppiin ja kauhoo ruispuuroa lautaselle. Kaikki tämä maksaa vain 20 senttiä. 

Aluksi Mari ei ollut varma, haluaako hän käydä tällaisissa paikoissa.

”Ensin hävetti. Tuntui, että enhän ole edes tehnyt mitään ansaitakseni tällaista ilmaista."

Enää Mari ei mieti sellaista. Aurinkoisen Hymyn lisäksi hän käy aamupalalla Kontulan Symppiksessä. Diakonissalaitoksen ylläpitämästä Stooristä saa Amican tekemän lounaan eurolla.

Tiistaisin Mari menee Maunulan asukastalolle tekemään keramiikkaa. Perjantaina Itäkeskuksen uimahalliin pääsee ilmaislipukkeella. Aikaisemmin Mari osallistui ilmaisiin opastettuihin galleriakierroksiin, mutta niiden rahoitus loppui.

Maria raivostuttaa, kun vähävaraisilta leikataan. Talvella hän osallistui mielenosoitukseen Helsingin asukastalojen toiminnan jatkamisen puolesta. 

”Ilman asukastaloja ja päiväkeskuksia olisin varmasti ryypännyt itseni hengiltä. Ne ovat minulle henkireikä, syy nousta ja olla oma itseni.”

Kymppi päivässä

Puuro mahassa Mari vaihtaa vielä ajatuksia Markun kanssa, joka on jäänyt työttömäksi päihdetyöntekijän työstä. 

”Sinut, Mari, on keitetty monessa liemessä”, mies kehuu.

Vaikka Mari on toimintakeskuksissa usein nuorin kävijä, hän löytää aina juttuseuraa.

”Monella täällä on oikeasti kiinnostava elämä.”

Nyt on silti jo mentävä metrolle. Mari naureskelee tuntevansa pääkaupunkiseudun paremmin kuin moni syntyperäinen. Siitä on kiittäminen ensimmäisen Vantaan-kesän työpaikkaa, Marin elämän toista palkkapestiä, jonka hän teki asvalttityömaiden liikenteenohjaajana.

”Se oli kivaa. Työmaat olivat eri puolilla kaupunkia, ja töitä tehtiin myös öisin ja viikonloppuisin. Tuntiliksa oli melkein kympin ja lisät päälle.”

Mutta välillä työvuoroja ei kuulunut viikkoon. Marin oli hankala suunnitella elämäänsä, sillä hän ei uskaltanut sopia omia menoja työvuorojen toivossa eikä palkasta ollut varmuutta.

Vastaavanlaisia sopimuksia kutsutaan nollatuntisopimuksiksi, sillä niissä viikoittaisen työajan alarajaksi kirjataan nolla tuntia viikossa. Tällaiset sopimukset ovat yleistyneet Suomessa nopeasti. 
Kun liikenteenohjaajan työt loppuivat, vuokratyöfirma tarjosi loppukesäksi puistojen kunnostustöitä. 

”Se oli kovaa hommaa. Iso osa palkasta meni huoltoasemille, koska meillä ei ollut sosiaalitiloja, joissa olisi voinut käydä edes vessassa.”

Mari on huomannut oppineensa neljässä vuodessa tuntemaan Helsingin paremmin kuin kaupungissa ikänsä asuneet työssäkävijät. ”Olen vapaa ja liikun aina uusia­ reittejä.”

Mari olisi toivonut opiskelemansa painoalan hommia, mutta niitä ei löytynyt Helsingistäkään. Niinpä hän palasi taas kouluun ja päätti opiskella kiinteistönhoitajan osatutkinnon. Sen piti olla ala, jolla taatusti on töitä.

Koulussa lämpöjärjestelmät, ruohonleikkurin säädöt ja jätehuolto tulivat tutuiksi, mutta sillä kertaa työharjoittelu vei Marilta uskon sekä kiinteistöalaan  että työelämään. Tarkoitus oli seurata työparia ja oppia huoltotyön arkea, mutta Mari joutui selviämään yksin. 

”Kaikenlaista outoa tapahtui. Avaimeni eivät toimineet, mutta kukaan ei auttanut. Pomo käski minun varjostaa lintsaamisesta epäiltyä työkaveria. Pukuhuoneessa rahani katosivat lompa­kosta.”

Opettaja käski sinnitellä, ettei Mari joutuisi karenssiin ja menettäisi opintotukiaan. Silloin Marilla paloi pinna. 

”Onhan se nyt vastuutonta panna palkaton harjoittelija tekemään palkatun työntekijän duunit!”

Harjoittelun jälkeen Mari luovutti, antoi olla.

”Että ei enää ainuttakaan höpöhöpökurssia minulle.”

Ruokajako on tärkeä osa Marin elantoa. Tänään Hurstin jaossa on lihapullia. 

Toiveena fetasalaatti

Vaikka Mari silmäilee usein työpaikka­ilmoituksia, hän on lähettänyt viime aikoina hakemuksia vain pari vuodessa. Hän on alkanut ajatella, että ehkä elämässä pärjää ilman työtäkin. 

Jos Mari laskisi kuukausitulonsa tarkasti, paljastuisi, että päivää kohti käyttörahaa on kympin verran. Mutta Mari ei laske.

”Päähän siinä hajoaisi, jos alkaisin sitä noin miettiä. Joskus mietin, että pärjäisin tätäkin vähemmällä. Olen oppinut käyttämään systeemiä.”

”Tässä elämäntilanteessa kaikki energia menee itsestä huolehtimiseen.”

Metro saapuu Sörnäisiin. Tänään Hurstin ruokajakoon ei ole jonoa. Mari kiertää U:n muotoisen pöydän ja saa kassiinsa vitamiinitabletteja, lihapullia, hampurilaistahnaa, kurkkupikkelsiä, omenoita ja rinkeleitä. 

”Ruokajaossa käyminen on myös ekologinen valinta. Muuten nämäkin ruuat kipattaisiin kaatopaikalle”, Mari sanoo palatessaan metroon.

Puhelin piippaa. WhatsAppin kautta kavereilta tulee jatkuvasti viestejä ilmaisista tapahtumista, sopparuokailuista ja kakkukahveista. Viimeksi Mari jakoi olutbaarin synttärikutsun, ja porukka onkin menossa maistelemaan pienpanimon tuotteita.

”Tunnen kuuluvani pääkaupunkiseudulle. Tuntuu hyvältä, kun kaveri laittaa viestin, että keskustassa tuulee, muista pukeutua lämpimästi. Oulussa kolmekymppiset ovat kotona hoitamassa lapsia.”

Enää Mari ei haaveile omistusasunnosta. Lapsia hän ei ole koskaan halunnut.

”Vaikka haluaisinkin, tässä elämäntilanteessa kaikki energia menee itsestä huolehtimiseen.”

Viime aikoina Marin toiveet vuokrayksiöön muuttamisesta ovat alkaneet haihtua. Vuokrat sen kun nousevat. Jos Marilla kävisi tuuri ja hän onnistuisi saamaan aiemmankaltaisen pestin, palkka olisi todennäköisesti suurin piirtein 1 600 euroa ennen veroja, verojen jälkeen satasen vähemmän.

”Eli noin 700 euron vuokran jälkeen minulle jäisi käteen vain pari sataa enemmän kuin nyt työttömänä.”

Jos lompakossa olisi enemmän rahaa, Mari ostaisi enemmän tuoretta ruokaa ja kotimaista, vaikka fetasalaatin ainekset. Sen sijaan vaatekauppaan hän tuskin menisi, sillä hän rakastaa kirppiksiä.

Matkailla hän saattaisin. Nykyään Marin reissut rajoittuvat Oulun joulumatkaan VR:n alelipulla. Tallinnassa tuli käytyä, kun risteily maksoi vain 19 euroa.

Jos Mari ei koskaan saa työpaikkaa, hänen elättämisensä maksaa veronmaksajille laskutavasta riippuen lähemmäs miljoona euroa. 

”Minusta olisi parasta, jos työtä jaettaisiin. Ihmisten työpäivät voisivat olla vaikka neljän tunnin pituisia”, Mari miettii.

Hän on valmistautunut siihenkin, ettei ehkä koskaan saa töitä. Silloin jää kyllä opintolainakin maksamatta. 

Ystävät kehuvat Maria tasapainoiseksi ja rauhalliseksi. Omasta mielestään hän on kaikkea muuta. Mutta jos mieli on levoton, hän lähtee kävelylle naapurustoonsa Viikin peltoteille. Kevään tuloa seuratessa mieli tasaantuu.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2015.

Pettymysten kierre lamauttaa

Nuorten aikuisten työttömyys on kasvussa. Alle 30-vuotiaista jo 114 000 on ilman työtä. Useimmat löytävät uuden työn alle kolmessa kuukaudessa, mutta työministeriön 5 200 alle 25-vuotiasta on ollut työttömänä yli vuoden. 
Sosiaalityöntekijä ja tutkija Anna-Maria Isolan mielestä Mari Kinnusen tarina on tyypillinen: pettymysten kehä saa ihmisen lannistumaan. Silloin on vaikea nähdä mahdollisuuksia.
Anna-Maria näkee työssään, että hyväkuntoisista nuorista voi tulla haavoittuvia, jos pienikin luonteenpiirre, kuten herkkyys tai aamu-unisuus, yhdistyy fyysiseen sairauteen. Sosiaali- ja terveyspalveluihin pääsystä pitää usein taistella. Kaikki eivät jaksa, ja silloin ongelmat voivat kasautua.
Töitä ei enää riitä kaikille. Jotkut nuoret myös kouluttautuvat väärille aloille. Siinä vaiheessa kun muut hankkivat ensimmäisiä työpaikkojaan, kaikki eivät pääse mukaan. Nuorena se ei välttämättä haittaa, mutta myöhemmin on vaikea ponnistaa mukaan. 

täti

Kolme ammattia opiskellut Mari, 29: ”Yritän tottua ajatukseen, etten koskaan pääse töihin”

Surullinen juttu. Hiljaiset ja ujot ja herkät jää helposti jalkoihin kun joka paikassa pitää markkinoida itseään ja tunkea eteenpäin kyynerpäiden kanssa. Ja asenne on tuo kun yhdellä tässäkin ketjussa. Ihminen alkaa helposti ajattelemaan että en kelpaa mihinkään ja että minulla ei ole mitään arvoa, masentuu ja jää kotiin. Rasvaisia miesten juttuja ei missään nimessä pidä sietää ja alistua kuuntelemaan. Nuorempana alistuin, nykyään (nelikymppisenä) en. Yhteiskuntaa ei voi eikä missään...
Lue kommentti
Pekka Kana

Kolme ammattia opiskellut Mari, 29: ”Yritän tottua ajatukseen, etten koskaan pääse töihin”

Itseasiassa siivoojan hommiin ei todellakaan pääse ilman tutkintoa, joten sellaista on ihan turha kenenkään alkaa väittämään. Ja itse jutun henkilölle: Opintolainasi ei jää maksamatta. Kela ei enää takaisin pankille maksetun lainan perintää suostu lykkäämään, vaan alkaa asumistuesta viemään vähintään 30e/kk. Joten tulet olemaan entistä tiukemmilla.
Lue kommentti

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.