Nuorempana Mari Kinnunen, 29, unelmoi vakityöstä ja omasta asunnosta. Kolmesta ammatista ja lukuisista kursseista huolimatta työttömyys vain jatkuu.

Helsingin aamuruuhkassa ajava bussi 550 on taas täynnä. Pihlajiston pysäkiltä nousevan Mari Kinnusen, 29, ei olisi mikään pakko herätä ennen kahdeksaa ja työntyä työmatkalaisten keskelle, mutta sinne hän menee.

Mari on ollut työtön käytännössä koko aikuisikänsä. 

Jos hän ei heti aamusta pääse ahtaasta huoneestaan ulos, hän ahdistuu. Siksi on parempi lähteä liikkeelle.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Tiedän kyllä, millaista on nukkua puolille päivin.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viikissä suurin osa matkustajista jää yliopiston pysäkille. Mari jatkaa Itäkeskukseen.

”Olen oppinut aikatauluttamaan päiväni. Nykyään minulla on joka aamu syy nousta sängystä.”

Mari yrittää keksiä tekemistä­ joka­ päivälle. Kaverit­ lähettävät vinkkejä ilmaisista­ tapahtumista.

Ilman suuntaa

Nuorena Mari haaveili hyvästä työpaikasta, nousujohteisesta urasta ja omasta asunnosta mielellään kerrostalon ylimmässä kerroksessa.

”Peruskoulun jälkeen ajattelin, että miesvaltaisilla aloilla on parempi palkka kuin naisvaltaisilla ja että tietotekniikka on tulevaisuuden juttu.”

Mari opiskeli tietoliikenneasentajaksi linjansa ainoana tyttönä. Mutta kun hän 18-vuotiaana valmistui, kotikaupungista Oulusta ei löytynytkään oman alan töitä.­

”Aika nopeasti onneksi huomasin, ettei alkoholi paranna tilannetta.”

Apuun tuli Marin isä, joka työskenteli rakennuksilla maalarina. Hän järjesti tyttärelleen työmaaltaan kesätyöpaikan, tämän ensimmäisen. Kesän lopussa Mari sijoitti tienestinsä oululaisen yksiön takuuvuokraan ja muutti pois lapsuudenkodistaan.

Silloin Mari ei osannut aavistaa, että vielä yli kymmenenkin vuoden kuluttua hän tarvitsisi jatkuvasti yhteiskunnan apua hoitaakseen arjen kulut.

Pitkäaikaistyöttömyys oli 18-vuotiaalle Marille vieras sana, mutta tuli nopeasti tutuksi. Aluksi hän toivoi saavansa työpaikan näyttämällä taitonsa ja olemalla ahkera, mutta pysyvää palkkatyötä tai edes pidempää määräaikaisuutta ei ole löytynyt.

”Parikymppisenä työttömyys oli kaikkein vaikeinta. Minulla ei ollut kavereita. Keskityin karateen ja jujutsuun, mutta tuntui, että vuodet menevät hukkaan.”

Mari löysi seuraa, joka viihtyi baareissa juomassa euron tuoppeja. Vähältä piti, ettei hänkin jämähtänyt sinne.

”Aika nopeasti onneksi huomasin, ettei alkoholi paranna tilannetta.”

12 harjoittelua

Mari kaivaa laukustaan paksun korttikotelon. Se paljastaa, mitä hän on kymmenessä vuodessa saanut aikaan: tulityökortti, ensiapukortti, trukkikortti, tietokoneajokortti, hygieniapassi ja väestönsuojakortti. On tieturvaa, sammustuslaitteiden käyttöä ja paloilmoittimen hoitajan pätevyyttä.

”Yhtäkään näistä en ole tähän mennessä tarvinnut.”

Trukkikortti vanheneekin jo loppuvuodesta.

Mari on saanut huomata, että työn­antajat haluavat kokeneita osaajia. Jos kokemusta ei ole, TE-toimisto ohjaa nuoren hankkimaan sitä ilmaiseen tai tuettuun harjoitteluun. Mari laskee osallistuneensa peräti kahteentoista usean kuukauden mittaiseen työharjoitteluun. 

Työelämä on opettanut monenlaista.

”Huoltoasemalla paistoin pullia ja myin pikaruokaa. Siellä tajusin, ettei kassalla oleminen ole juttuni, koska olen aika ujo.”

Vartijakurssin harjoittelun Mari teki sairaalassa, jossa hän tuijotti turvakameroiden monitoreja ja tarkasti lukittuja ovia.

”Siellä oli töissä vanhempi mies, joka heitti jatkuvasti vihjailevia kommentteja. Hoitajien mielestä sellaista piti vain sietää.”

Eletroniikkaromun purkupaikassa Mari erotteli hylätyistä pöytäkoneista ja televisioista piirilevyjä ja metalleja – ja järkyttyi, miten nopeasti tekniikka vanhenee ja muuttuu jätteeksi. 

Kun harjoittelut eivät muuttuneet palkkatyöksi, Mari päätti opiskella painotuotantoassistentiksi. Hän otti kymppitonnin opintolainan ja suoritti kurssit, mutta valmistui pahaan aikaan. Painoala digitalisoitui, eikä vanhoillekaan osaajille enää riittänyt töitä. Samaan aikaan moni kustantaja alkoi painaa kirjansa halvemmissa maissa. 

"Välillä tuntuu, että olen kuin eläin häkissä. Käyn asunnossa vain nukkumassa.”

Neljä vuotta sitten Mari pakkasi laukkunsa, nousi junaan ja muutti Oulusta Vantaalle.

”Olin varma, että pääkaupunkiseudulla on hommia.”

Niin ajattelee nyt moni muukin. Helsingin seudulla on menossa vilkkain muuttoliike vuosikymmeniin. 

Mari on asunut alivuokralaisena pienessä kaksiossa vuoden. Keittiö on yhteiskäytössä. Haave omasta kodista ei taida nykyvuokrilla Helsingissä onnistua. ”Olisi hienoa soittaa musiikkia ja kutsua kavereita yökylään.”

Kimppakämppäkierre

Mari on asunut pääkaupunkiseudulla kolmessa osoitteessa, aina kimppakämpässä. Kaupungin asuntojonossa hän ollut jo kolme vuotta, mutta ei ole onnistunut saamaan kotia. Marin kaltainen yksin asuva terve nainen hukkuu helposti yli 25 000 hakijan joukkoon.

Yksityiset asunnot ovat Marille liian kalliita, ja jokaista kimppa-asunnon huonettakin metsästää monta hakijaa. Työttömänä Mari ei ole vuokranantajien vahvin kandidaatti. 

Ensimmäisen huoneensa Mari onnistui saamaan Vantaan Martinlaaksosta. 

”Suomalainen nainen alivuokrasi asuntoa laittomasti. Kämppiksiksi sain luottotietonsa menettäneen miehen, juuri vankilasta vapautuneen tyypin ja hiljaisen ulkomaalaisen.”

Kun Mari huomasi, miten vuokraemäntä kyttäsi ja uhkaili asukkaitaan, hän alkoi etsiä uutta kotia. 

Sellainen löytyi vuosi sitten Pihlajistosta virolaisen naishoitajan kaksiosta. Siellä Marilla on käytössään vajaan kymmenen neliön makuuhuone. Taulut ovat edelleen ripustamatta ja matkalaukut pinossa sängyn vieressä. Sängyn, lipaston ja television lisäksi huoneeseen ei juuri muuta mahdu. Asunnossa ei ole lainkaan äänieristystä, koska sitä ei ole tarkoitettu jaettavaksi. Asuinkumppani ja vuokranantaja on siisti ja asiallinen, mutta Mari ei puhu hänen kanssaan juuri lainkaan.

”Kaipaan yksityisyyttä. Välillä tuntuu, että olen kuin eläin häkissä. Käyn asunnossa vain nukkumassa.”

Huoneesta on vaikea muuttaa, koska se on Marin löytämistä halvin. Vuokra on 370 euroa, ja asumislisä kattaa siitä 284 euroa. Marin työttömyyspäivärahoista kertyy kuussa 522 euroa. Maksettuaan vakituiset kulut eli bussilipun, kotivakuutuksen, puhelinlaskun, nettipankin palvelut ja lentopallomaksun Marille jää kuussa käteen 308 euroa.

”Ensin hävetti. Tuntui, että enhän ole edes tehnyt mitään ansaitakseni tällaista ilmaista."

Päiväkeskus Aurinkoisessa Hymyssä Mari­ saa aamiaisseuraksi Kielo-­Karjatta Miettisen ja Roosa-Maria Hossainin.

Aamupalaa 20 sentillä

Bussi pysähtyy Itäkeskuksessa. Mari astuu vilkkaalle Turunlinnantielle, kävelee muutaman metrin ja vetää huomaamattoman oven auki.

Marin koti on pieni, mutta täällä kaupungin ylläpitämässä päivätoimintakeskus Aurinkoisessa Hymyssä hänellä on joka arkipäivä avara aamiaishuone.

Ympyrän muotoon asetelluilla nojatuoleilla nuokkuu miehiä ja naisia. Tutut jo moikkailevat pöydistä, mutta ensin Mari poimii tiskiltä juustoruissarin, kaataa kahvia kuppiin ja kauhoo ruispuuroa lautaselle. Kaikki tämä maksaa vain 20 senttiä. 

Aluksi Mari ei ollut varma, haluaako hän käydä tällaisissa paikoissa.

”Ensin hävetti. Tuntui, että enhän ole edes tehnyt mitään ansaitakseni tällaista ilmaista."

Enää Mari ei mieti sellaista. Aurinkoisen Hymyn lisäksi hän käy aamupalalla Kontulan Symppiksessä. Diakonissalaitoksen ylläpitämästä Stooristä saa Amican tekemän lounaan eurolla.

Tiistaisin Mari menee Maunulan asukastalolle tekemään keramiikkaa. Perjantaina Itäkeskuksen uimahalliin pääsee ilmaislipukkeella. Aikaisemmin Mari osallistui ilmaisiin opastettuihin galleriakierroksiin, mutta niiden rahoitus loppui.

Maria raivostuttaa, kun vähävaraisilta leikataan. Talvella hän osallistui mielenosoitukseen Helsingin asukastalojen toiminnan jatkamisen puolesta. 

”Ilman asukastaloja ja päiväkeskuksia olisin varmasti ryypännyt itseni hengiltä. Ne ovat minulle henkireikä, syy nousta ja olla oma itseni.”

Kymppi päivässä

Puuro mahassa Mari vaihtaa vielä ajatuksia Markun kanssa, joka on jäänyt työttömäksi päihdetyöntekijän työstä. 

”Sinut, Mari, on keitetty monessa liemessä”, mies kehuu.

Vaikka Mari on toimintakeskuksissa usein nuorin kävijä, hän löytää aina juttuseuraa.

”Monella täällä on oikeasti kiinnostava elämä.”

Nyt on silti jo mentävä metrolle. Mari naureskelee tuntevansa pääkaupunkiseudun paremmin kuin moni syntyperäinen. Siitä on kiittäminen ensimmäisen Vantaan-kesän työpaikkaa, Marin elämän toista palkkapestiä, jonka hän teki asvalttityömaiden liikenteenohjaajana.

”Se oli kivaa. Työmaat olivat eri puolilla kaupunkia, ja töitä tehtiin myös öisin ja viikonloppuisin. Tuntiliksa oli melkein kympin ja lisät päälle.”

Mutta välillä työvuoroja ei kuulunut viikkoon. Marin oli hankala suunnitella elämäänsä, sillä hän ei uskaltanut sopia omia menoja työvuorojen toivossa eikä palkasta ollut varmuutta.

Vastaavanlaisia sopimuksia kutsutaan nollatuntisopimuksiksi, sillä niissä viikoittaisen työajan alarajaksi kirjataan nolla tuntia viikossa. Tällaiset sopimukset ovat yleistyneet Suomessa nopeasti. 
Kun liikenteenohjaajan työt loppuivat, vuokratyöfirma tarjosi loppukesäksi puistojen kunnostustöitä. 

”Se oli kovaa hommaa. Iso osa palkasta meni huoltoasemille, koska meillä ei ollut sosiaalitiloja, joissa olisi voinut käydä edes vessassa.”

Mari on huomannut oppineensa neljässä vuodessa tuntemaan Helsingin paremmin kuin kaupungissa ikänsä asuneet työssäkävijät. ”Olen vapaa ja liikun aina uusia­ reittejä.”

Mari olisi toivonut opiskelemansa painoalan hommia, mutta niitä ei löytynyt Helsingistäkään. Niinpä hän palasi taas kouluun ja päätti opiskella kiinteistönhoitajan osatutkinnon. Sen piti olla ala, jolla taatusti on töitä.

Koulussa lämpöjärjestelmät, ruohonleikkurin säädöt ja jätehuolto tulivat tutuiksi, mutta sillä kertaa työharjoittelu vei Marilta uskon sekä kiinteistöalaan  että työelämään. Tarkoitus oli seurata työparia ja oppia huoltotyön arkea, mutta Mari joutui selviämään yksin. 

”Kaikenlaista outoa tapahtui. Avaimeni eivät toimineet, mutta kukaan ei auttanut. Pomo käski minun varjostaa lintsaamisesta epäiltyä työkaveria. Pukuhuoneessa rahani katosivat lompa­kosta.”

Opettaja käski sinnitellä, ettei Mari joutuisi karenssiin ja menettäisi opintotukiaan. Silloin Marilla paloi pinna. 

”Onhan se nyt vastuutonta panna palkaton harjoittelija tekemään palkatun työntekijän duunit!”

Harjoittelun jälkeen Mari luovutti, antoi olla.

”Että ei enää ainuttakaan höpöhöpökurssia minulle.”

Ruokajako on tärkeä osa Marin elantoa. Tänään Hurstin jaossa on lihapullia. 

Toiveena fetasalaatti

Vaikka Mari silmäilee usein työpaikka­ilmoituksia, hän on lähettänyt viime aikoina hakemuksia vain pari vuodessa. Hän on alkanut ajatella, että ehkä elämässä pärjää ilman työtäkin. 

Jos Mari laskisi kuukausitulonsa tarkasti, paljastuisi, että päivää kohti käyttörahaa on kympin verran. Mutta Mari ei laske.

”Päähän siinä hajoaisi, jos alkaisin sitä noin miettiä. Joskus mietin, että pärjäisin tätäkin vähemmällä. Olen oppinut käyttämään systeemiä.”

”Tässä elämäntilanteessa kaikki energia menee itsestä huolehtimiseen.”

Metro saapuu Sörnäisiin. Tänään Hurstin ruokajakoon ei ole jonoa. Mari kiertää U:n muotoisen pöydän ja saa kassiinsa vitamiinitabletteja, lihapullia, hampurilaistahnaa, kurkkupikkelsiä, omenoita ja rinkeleitä. 

”Ruokajaossa käyminen on myös ekologinen valinta. Muuten nämäkin ruuat kipattaisiin kaatopaikalle”, Mari sanoo palatessaan metroon.

Puhelin piippaa. WhatsAppin kautta kavereilta tulee jatkuvasti viestejä ilmaisista tapahtumista, sopparuokailuista ja kakkukahveista. Viimeksi Mari jakoi olutbaarin synttärikutsun, ja porukka onkin menossa maistelemaan pienpanimon tuotteita.

”Tunnen kuuluvani pääkaupunkiseudulle. Tuntuu hyvältä, kun kaveri laittaa viestin, että keskustassa tuulee, muista pukeutua lämpimästi. Oulussa kolmekymppiset ovat kotona hoitamassa lapsia.”

Enää Mari ei haaveile omistusasunnosta. Lapsia hän ei ole koskaan halunnut.

”Vaikka haluaisinkin, tässä elämäntilanteessa kaikki energia menee itsestä huolehtimiseen.”

Viime aikoina Marin toiveet vuokrayksiöön muuttamisesta ovat alkaneet haihtua. Vuokrat sen kun nousevat. Jos Marilla kävisi tuuri ja hän onnistuisi saamaan aiemmankaltaisen pestin, palkka olisi todennäköisesti suurin piirtein 1 600 euroa ennen veroja, verojen jälkeen satasen vähemmän.

”Eli noin 700 euron vuokran jälkeen minulle jäisi käteen vain pari sataa enemmän kuin nyt työttömänä.”

Jos lompakossa olisi enemmän rahaa, Mari ostaisi enemmän tuoretta ruokaa ja kotimaista, vaikka fetasalaatin ainekset. Sen sijaan vaatekauppaan hän tuskin menisi, sillä hän rakastaa kirppiksiä.

Matkailla hän saattaisin. Nykyään Marin reissut rajoittuvat Oulun joulumatkaan VR:n alelipulla. Tallinnassa tuli käytyä, kun risteily maksoi vain 19 euroa.

Jos Mari ei koskaan saa työpaikkaa, hänen elättämisensä maksaa veronmaksajille laskutavasta riippuen lähemmäs miljoona euroa. 

”Minusta olisi parasta, jos työtä jaettaisiin. Ihmisten työpäivät voisivat olla vaikka neljän tunnin pituisia”, Mari miettii.

Hän on valmistautunut siihenkin, ettei ehkä koskaan saa töitä. Silloin jää kyllä opintolainakin maksamatta. 

Ystävät kehuvat Maria tasapainoiseksi ja rauhalliseksi. Omasta mielestään hän on kaikkea muuta. Mutta jos mieli on levoton, hän lähtee kävelylle naapurustoonsa Viikin peltoteille. Kevään tuloa seuratessa mieli tasaantuu.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2015.

Pettymysten kierre lamauttaa

Nuorten aikuisten työttömyys on kasvussa. Alle 30-vuotiaista jo 114 000 on ilman työtä. Useimmat löytävät uuden työn alle kolmessa kuukaudessa, mutta työministeriön 5 200 alle 25-vuotiasta on ollut työttömänä yli vuoden. 
Sosiaalityöntekijä ja tutkija Anna-Maria Isolan mielestä Mari Kinnusen tarina on tyypillinen: pettymysten kehä saa ihmisen lannistumaan. Silloin on vaikea nähdä mahdollisuuksia.
Anna-Maria näkee työssään, että hyväkuntoisista nuorista voi tulla haavoittuvia, jos pienikin luonteenpiirre, kuten herkkyys tai aamu-unisuus, yhdistyy fyysiseen sairauteen. Sosiaali- ja terveyspalveluihin pääsystä pitää usein taistella. Kaikki eivät jaksa, ja silloin ongelmat voivat kasautua.
Töitä ei enää riitä kaikille. Jotkut nuoret myös kouluttautuvat väärille aloille. Siinä vaiheessa kun muut hankkivat ensimmäisiä työpaikkojaan, kaikki eivät pääse mukaan. Nuorena se ei välttämättä haittaa, mutta myöhemmin on vaikea ponnistaa mukaan. 

täti

Surullinen juttu. Hiljaiset ja ujot ja herkät jää helposti jalkoihin kun joka paikassa pitää markkinoida itseään ja tunkea eteenpäin kyynerpäiden kanssa. Ja asenne on tuo kun yhdellä tässäkin ketjussa. Ihminen alkaa helposti ajattelemaan että en kelpaa mihinkään ja että minulla ei ole mitään arvoa, masentuu ja jää kotiin.

Rasvaisia miesten juttuja ei missään nimessä pidä sietää ja alistua kuuntelemaan. Nuorempana alistuin, nykyään (nelikymppisenä) en. Yhteiskuntaa ei voi eikä missään tapauksessa pidä rakentaa vaan yhden ihmisryhmän ehdoilla. 

  • ylös 215
  • alas 15
sukin syn

Vielä 80-luvulla Suomi oli turvallinen, reilu ja vakaa yhteiskunta. Nyt tämä kaikki on mennyttä. Kapitalistit örveltävät ja vievät köyhän viimeisenkin roposen ja mahdollisuuden edes jotenkin säädylliseen elämään. Ja hallitus senkuin vain avustaa näitä rosvoja. Olen iloinen siitä, että itse olen vähitellen pääsemästä kaikesta tästä eroon ja eläkkeelle. Ja sääliksi käy niitä, jotka ovat työuriaan aloittelemassa. Siellä vallitsee pelkkä viidakon laki.

  • ylös 143
  • alas 7
Sisältö jatkuu mainoksen alla