Yksi, joka pelastui

Pertti ”Peso” Soininen: ”Tarkkailuluokkaa pidettiin kaatopaikkana”

”Noorasta näkyi usein koulussa vain perävalot, kun hän lähti omille teilleen. Mutta haasteita työltäni halusinkin.

En olisi jaksanut opettaa alakoululaisille kaunokirjoitusta vuodesta toiseen. Kiltit lapset olisivat kirjoittaneet hiljaa aineita kesäloman kivoimmasta päivästä. Se olisi ollut liian tylsää ja helppoa.

”Jos pystyn pelastamaan luokasta yhden oppilaan elämälle, sen vuoden palkka on tienattu.”

Kun valmistuin tarkkailuluokan opettajaksi vuonna 1973, luennoilla oli kerrottu, että tarkkiksella vallitsee suunnilleen pyhä kolmijako. Kolmasosa oppilaista kuolee huumeisiin ja rikoksen uhrina, kolmasosa jää työttömäksi ja elää yhteiskunnan tuilla ja viimeinen kolmannes selviää hienosti elämässä.

Ajattelin aina, että jos pystyn pelastamaan luokasta yhden oppilaan elämälle, sen vuoden palkka on tienattu. Kyllä se joka vuosi onnistui.

Tarkkailuluokkaa pidettiin enimmäkseen kaatopaikkana. Usein sinne kipattiin oppilaat, joiden kanssa opettajat eivät tulleet toimeen. Osa oli koulupinnareita ja väkivaltaisia, mutta joukossa oli myös arkoja ja kiusattuja.

Pari ensimmäistä opettajavuotta olin ajan hengen mukaan idealisti. Sitten ymmärsin, ettei tilulilulei-hommista ole hyötyä. Ei auta, jos maataan lattialla tekemässä hengitysharjoituksia. Pitää ottaa oppikirja käteen. Alkoi arkinen aherrus.

Kun tarkkisporukkaa luotsaa eteenpäin, pitää olla huumoria ja pelisilmää. Meillä oli rehtorin luvalla niin sanottu oma autonomia. Se antoi mahdollisuuden käyttää luovia ratkaisuja motivaation herättämiseen.

Jos pojat tuppasivat karkaamaan kotiin kesken koulupäivän, piilotin kengät. Joskus jälki-istuntotunteja sai pois, kun voitti pingiksessä open. Joillakin jälkkää saattoi olla kertyneenä satoja tunteja, eikä niitä olisi voinut kuitenkaan istua kaikkia. Noorakin oppi hyväksi pingiksen pelaajaksi.

Luokkaan oli eristetty sermeillä karsinoita. Niihin sai mennä, jos halusi olla rauhassa. En pakottanut tekemään mitään. Yksikin tyttö oli siellä pari viikkoa, mutta sitten hän alkoi kurkkia sermin yli ja pyysi kirjaa. Oli kuulemma tylsää vain istua.

”Jokainen teini tarvitsee aikuisen kanssa sellaista olemista, että ei tehdä mitään erityiskivaa.”

Usein kerroin oppilaille suoraan, mitä pitää osata, jotta saa vitosen ja pääsee kokeesta läpi. Osasivat sitten ainakin sen. Ei kaikkien tarvitse tavoitella kymppejä.

Olin varmaan aika tiukkis myös Nooran mielestä. Ajattelen, että tiukkuus ja tuttuus tuovat turvallisuutta. Työvuosien aikana näin, että mitä vähemmän vanhemmilla on aikaa lapsilleen, sitä huonommin lapsilla menee. Jokainen teini tarvitsee aikuisen kanssa sellaista olemista, että ei tehdä mitään erityiskivaa, vaan tehdään työtä tai ollaan vain.

Kun jo eläkkeellä ollessani näin Kangasalan markkinatansseissa entisiä oppilaita, he tulivat pienessä sievässä juttelemaan: Pesokin täällä, terve terve, on se hyvä että vähän pysäytit mua silloin.

”Oppilaani eivät olleet pahoja eivätkä tyhmiä. Fiksuus ei ole tae hyvälle tulevaisuudelle.”

Jotkut vanhat oppilaat tulivat myös luokan ovelle koputtelemaan, kun koulut oli jo käyty. Sanoin aina, että sisään saa tulla, jos tulee selvin päin ja tuo kakun mukanaan. Pari tekikin niin.

Oppilaani eivät olleet pahoja eivätkä tyhmiä. Toiset olivat pienemmillä eväillä varustettuja ja toiset taas tosi välkkyjä, monet teräviä kuin partaveitsi. Fiksuus ei ole tae hyvälle tulevaisuudelle. Älykkäästä voi tulla huumekuriiri tai professori.

Kun tarkastaja kysyi koululla, mistä sellaisen pahamaineisen tarkkailuluokkalaisen tuntee, eräs opettajista sanoi: ne ovat ne oppilaat, jotka avaavat teille oven. Olin luvannut oppilailleni papukaijaleiman aina, kun joku ulkopuolinen tulee kehumaan heitä, ja kymmenestä leimasta pääsi opettajanhuoneeseen kahville.

Minulle oli tärkeintä, että nuori oppi tulemaan toimeen muiden ihmisten kanssa ja löysi ammatin, jolla tienaa itse elantonsa. Siinä oli onnellisen elämän avaimet käsissä. Moni tyttö meni hoito- tai ravintola-alalle ja monesta pojasta tuli auto- ja tekniikka-alan yrittäjiä tai rakennusmiehiä.

Kun jäin eläkkeelle vuonna 1996, laitoin lehteen ilmoituksen: 'Peso lähtee eläkkeelle, kaikki entiset oppilaat ja huoltajat tervetuloa. Tarjoan kahvin tai kaljan.'

Noorakin tuli ja toi lahjaksi t-paidan, jonka hän oli koristellut kahden saman luokan tytön kanssa. Paikan päällä kahvilassa kävi illan mittaan paljon ihmisiä. Muistin jokaisen nimen.”

Noora Istrik: ”Miksiköhän juuri minulle kävi hyvin?”

”Luokkamme oli 7-9 T. T-kirjain oli lyhenne tarkkailuluokasta.

Kun joku vieraampi kysyi, millä luokalla olen koulussa, vastasin sanomalla epäselvästi, että 'ysi deellä'. 9 D oli normaali luokka.

Häpesin tarkkiksella olemista enkä mielelläni mainostanut sitä. Meillä oli otsassa huonojen ja villien oppilaiden leima.

Olin yläasteella rääväsuu ja aina myöhässä. Tulin kouluun kahdeltatoista, kun jäin katsomaan matkalla muurahaisia tai nukuin kotona. Jos isä toi kouluun, häivyin heti, kun auto oli kaartanut kulman taakse.

Ajattelin itsestäni, että en osaa mitään. Kirjat hävisivät. Kun tein villasukat, sain vain toisen valmiiksi. Siitä tuli kauhean suuri, ja sitten koira söi sen.

”Peso ei ikinä valittanut, että olen laiska tai tyhmä. Muut opettajat olivat sanoneet niin, tai ainakin saaneet aikaan sellaisen olon.”

Opettajat olivat pelotelleet pitkään, että joudun tarkkikselle. Tarkkikselle jouduttiin, ei päästy. Kasilla sitten jouduin.

Pelkäsin, kun menin luokkaan ensimmäistä kertaa. Olin ihan yksin. Kaverit olivat jääneet vanhaan luokkaan.

Vuonna 1988 luokassa oli kahdeksan oppilasta ja opettaja Pertti Soininen, Peso.

Peso ei ikinä valittanut, että olen laiska tai tyhmä. Muut opettajat olivat sanoneet niin, tai ainakin saaneet aikaan sellaisen olon. Peso ei kehunut turhasta, mutta ei hän ollut ivallinenkaan. Kehtasin kysyä, kirjoitetaanko Helsinki koolla vai geellä.

”Minulla oli sisäinen kunnioitus Pesoa kohtaan. Tuntui, että tämä aikuinen on minun puolellani.”

Jossain vaiheessa minulle oli kertynyt 72 tuntia jälki-istuntoa tupakanpoltosta, mutta en ikinä haistatellut Pesolle. Jos joku yritti sellaista, Peso totesi vain, että tämä ei käy päinsä. Se riitti. Laki velvoitti häntä kuitenkin kirjaamaan merkinnät alaikäisen tupakoinnista.

Minulla oli sisäinen kunnioitus Pesoa kohtaan. Tuntui, että tämä aikuinen on minun puolellani. Ei kotioloissakaan ollut mitään vikaa, mutta äiti ja isä olivat tosi paljon poissa.

Peso vei meitä liikuntatunneilla metsään ja haravoimaan hautausmaata luokkaretkirahoja tienataksemme. Hapannaamainen teinijoukko laahusti lenkkareissaan hänen perässään. Oikeasti se oli kivaa. Vietimme luokassa synttäreitä ja pelasimme pingistä.

Suurin osa ajasta oli kuitenkin opiskelua. Peso sanoi usein, että hän on opettaja ja hänen velvollisuutensa on noudattaa jollakin tavalla opetussuunnitelmaa. Ymmärsin sen kyllä. Pienessä luokassa sai apua, jos ei tajunnut jotakin.

Kun Peso oli sairauslomalla, menimme luokan likkojen kanssa lakkoon. Emme halunneet sijaista, vaan oman opettajan takaisin. Sijaisopettaja ei osannut olla nuorten kanssa.

Ilmoitimme, että emme tule enää kouluun. Sitten menimme harjunrinteeseen opettajanhuoneen edustalle, vedimme housut kinttuihin ja pyllistimme. Poliisit veivät koko porukan Kangasalan poliisiasemalle kuulusteluihin.

”Luokkani kahdeksasta oppilaasta on kuollut kolme.”

Se oli hölmö juttu, mutta osoittaa, miten tärkeä Peso oli. Minulle Peso oli aikuinen, joka välitti. Häntä kiinnosti, tulenko kouluun vai en ja olenko onnellinen vai en.

Luokkani kahdeksasta oppilaasta on kuollut kolme. Olen usein miettinyt, miksiköhän juuri minulle kävi elämässä hyvin.

Peruskoulun jälkeen minulla oli päihdevaihe ja joitakin huuruisia vuosia. Kun ei ollut koulua, elämässä ei ollut raameja. Sitten tapasin mieheni ja juominen jäi. Menin töihin vanhempien huoltoasemalle, ja myöhemmin ostin sen heiltä.

Mies on sama vieläkin. Lapsia en saanut, vaikka olen tosi lapsirakas. Lykkäsin asiaa niin pitkään, että se ei enää ollut ajankohtaista. Ehkä en myöskään halunnut, että heistä tulee yhtä yksinäisiä kuin itse olin.

”Tiedän, että jokaisessa on pinnan alla vaikka mitä puolia. Ehkä on tarkkiksen peruja, että en tuomitse ketään.”

Välillä harmittelen, että ei ole ollut päätä lukea enempää. Minua kiinnostaa pohtia asioita ja ihmisluonteita. Isän kuoleman jälkeen, nelikymppisenä, aloin myös kirjoitella. Kirjoitin kirjan isästä, ja nyt kirjoitan kirjaa itsestäni.

Tiedän, että jokaisessa on pinnan alla vaikka mitä puolia. Ehkä on tarkkiksen peruja, että en tuomitse ketään.

Pari vuotta sitten Peso tuli taas käymään huoltoasemallani kahvilla. Aloin siinä miettiä, mahdoinko saada ollenkaan peruskoulun todistusta vuonna 1989. Peso muistutti, että sain toki.

Todistuksen muut numerot olivat vitosia, mutta ruotsista sain häneltä seiskan. En ymmärtänyt kieltä paria sanaa enempää, mutta jostain syystä osasin lausua sitä niin, että se kuulosti oikealta ruotsilta.

Myöhemmin Peso tuli takaisin. Hän oli askarrellut kotona kunniakirjan, jossa luki: 'Pikkolan koulun tarkkailuluokan oppilas Noora Peltonen on osoittanut erinomaista ruotsin kielen ääntämystä.' Siinä oli allekirjoitus, päiväys ja koulun virallinen leima.

Kunniakirja oli Pesolle tyypillistä huumoria, mutta se oli myös ensimmäinen kunniakirja, jonka olen saanut.”

Noora ja Peso: ”Joskus yksi ihminen riittää muuttamaan elämän”

Noora: Voin kyllä nyt suoraan sanoa, että olet ollut minulle varavanhempi. Minulla oli tosi hyvä omakin isä, mutta yhteinen aika oli vähissä, kun hän teki pitkiä työpäiviä. Kun sinä sanoit jotain, uskoin kerrasta.

Peso: Joskus olet ennenkin puhunut noin, ja se on koskettanut. Olit luokassa kuin Peppi Pitkätossu, aina keksimässä jotakin. Jotenkin ymmärsin sinua, sillä olin saman ikäisenä Vaahteramäen Eemeli. Minut meinattiin erottaa koulusta, kun lukiossa onnistuimme melkein polttamaan tanssilavan omatekoisella ruudilla. Sanoin teille, että olen itsekin tehnyt kouluaikoina niin paljon erilaisia temppuja, että ette pysty omillanne minua hämäämään.

Hyväksi aikuiseksi selviää, kun oppii tietämään rajansa.

Noora: Jatkoit aina sitä juttua, että hyväksi aikuiseksi selviää, kun oppii tietämään rajansa. Jos olisin ollut tavallisella luokalla, en olisi pystynyt keskittymään senkään vertaa kuin nyt pystyin.

Peso: Pienessä ryhmässä opettaja ehtii huomata kaikki. Suureen joukkoon katoaa. Meilläkin oli koulussa pahimmillaan 1138 oppilasta. Ei kukaan halua kadota, vaan olla näkyvissä.

Noora: Minut olisi siirretty ysin loppupuolella takaisin tavalliselle luokalle, mutta en halunnut. Tarkkiksella ei tarvinnut hakea huomiota soittamalla suuta, kun sitä sai olemalla oma itsensä.

Oppilaan pitää vaistota, että tuo aikuinen on minua varten täällä.

Peso: Nykyään integraatio heittää kaikki lapset samaan porukkaan. Se on minusta suuri virhe. Keskiverrosta poikkeavat kärsivät siitä eniten.

Noora: Minulle ei koskaan tullut olo, että olet koulussa vain töissä.

Peso: En ollutkaan. Oppilaan pitää vaistota, että tuo aikuinen on minua varten täällä.

Noora: Näytti siltä, että et koskaan pelännyt mitään, vaikka välillä luokassa oli vähän levotonta.

Peso: Välillä ajattelin, että oppilaiden kanssa tulen kyllä toimeen, mutta vanhemmat ovat vaikeampia. Mitä vähemmän aikuisilla oli aikaa lapsilleen, sitä enemmän heillä oli vaatimuksia koululle.

Noora: Kolme luokkakaveria asui lastenkodissa. Muistan, miten kävimme siellä joskus koko luokka heidän syntymäpäivillään syömässä persikkakermakakkua. Olin mukamas raggari, mutta siellä tuli aina pala kurkkuun, että noilla ei ole omaa kotia. Se kolahti minuun, vaikka heillä oli siellä ihan hyvät oltavat.

Kun katson vanhoja valokuvia tarkkislaisista 80-luvulla, lista on karu. Tuo hyppäsi pää edellä järveen ja halvaantui. Tämä alkoi peruskoulun jälkeen soitella opettajille häirikkösoittoja yöllä. Tämä hirtti itsensä. Tämä ajoi moottoripyörällä päin kiveä.

Suren jokaista hukkaan joutunutta oppilasta. Mutta monella kaikki meni kivasti.

Peso: Moni on viettänyt vaarallista elämää. Moni poika on tehnyt itsemurhan, kun on kokenut epäonnistuneensa rakkaussuhteessa. Sairauksia on ollut. Elämänkaaret ovat jääneet liian lyhyiksi. Leikkaan kuolinilmoituksia talteen, jos huomaan niitä.

Noora: Mua alkoi, tiedätkö, ihan itkettää.

Peso: Suren jokaista hukkaan joutunutta oppilasta. Mutta monella kaikki meni kivasti. Kuulin juuri yhdestä, josta tuli humanististen tieteiden kandidaatti. Ja toinen tuli rekan kanssa meille tuomaan tilaamaani öljyä ja sanoi ylpeänä, että morjens Peso, olen nyt tällaisissa hommissa. Monella on perhe ja elämässä rakkautta, se on vielä tärkeämpää.

Noora: En miettinyt nuorena yhtään tulevaisuutta. Ajattelin, että mitä teen jollain englannilla tai ruotsilla, Suomessahan minä asun.

Peso: Ja nyt pyörität omaa yritystä! Teet kirjanpidot ja kaikki.

Noora: Onneksi on paljon ystäviä, tuttavia ja eri alojen asiantuntijoita, joilta voin pyytää apua.

Opettaja voi olla kiva tai paha. Hän voi muuttaa elämän.

Peso: Uskallat kuitenkin kysyä ja tiedät, että kannattaa kysyä. Olet löytänyt oman oksan. Sinulla on vain itseluottamus vieläkin vähän pielessä.

Noora: Opettaja on tosi tärkeä ihminen herkässä iässä oleville nuorille. Opettaja voi olla kiva tai paha. Hän voi muuttaa elämän.

Peso: Ajattelen, että jokaisesta nuoresta voisi tulla melkein mitä tahansa. Olen nähnyt monissa oppilaissa sen potentiaalin, joka olisi toteutunut ihannemaailmassa ilman väliin tulevia häiriötekijöitä.

Noora: Joskus riittää, että yksi oikea ihminen tulee elämään oikeaan aikaan. Olen ollut kuin herneenverso, joka on pyrkinyt valoon. Sinä olet ollut se tukikeppi.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä toukokuussa 2022.