Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.
Väitetään, että vanhentuessaan ihminen tulee yhä enemmän omaksi itsekseen.
Minulle on käynyt päinvastoin. Täytän tänä kesänä 45 ja muutun koko ajan enemmän äidikseni, isäkseni, isosiskokseni, mammakseni ja mummukseni.
Parikymppisenä olin mielestäni kovinkin yksilöllinen – tai ainakin yritin olla.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen oma itseni. Se tuntuu yllättävän hyvältä.
Enää en. Vuosi vuodelta näen selvemmin, että käyttäydyn vieraiden ihmisten seurassa täsmälleen kuten äitini. Näen peilikuvastani nykyään myös äidin naururypyt ja tanssityylin. Otsastani on tullut isän otsa, vitseistäni isän vitsejä. Terävän nenäni olen perinyt mummultani. Mammaa minussa on tapa käveleskellä ympäri pihaa kädet selän takana. Kun hymyilen, näytän lasteni mielestä ihan siskoltani, en itseltäni. Ääneni on sekoitus äitiä ja siskoa.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen oma itseni. Se tuntuu yllättävän hyvältä.
Kun ei tarvitse ottaa paineita siitä, että on oltava kamalan ainutlaatuinen, vapautuu olemaan, noh, oma itsensä.
