Kun Joulupukki suukon sai

Emman touhotus vaikutti aluksi harmittomalta. Vähän ärsyttävältä, mutta tavallaan sympaattiselta. Koko kämppä oli täynnä piparkakkuja, piparkakkutaloja, punaisia joulupalloja, kuusenhavuja ja enkelikelloja. Emma touhusi posket punaisina, vaaleat kiharat sykeröllä.

Minulle joulunvietto ei ollut kovin tärkeää. Olin elänyt pitkään yksin ennen kuin tutustuin Emmaan. Olin rauhaa rakastava mies - tai Emman sanoin epäsosiaalinen mörökölli.

Mutta kun maailman ihanin nainen sitä joulun suloa niin maalaili ja hehkutteli, pääsin minäkin lopulta vähän tunnelmaan. Kuvittelin kuinka mausteet tuoksuisivat ja Emma hulmuaisi uudessa kämpässämme silkkiaamutakki yllään. Tämä olisi meidän ensimmäinen yhteinen joulumme.
 
Räjähdys tapahtui kolme päivää ennen aattoa. Emma oli laittanut jälleen pellillisen piparkakkuja uuniin (kuka oikein söisi ne kaikki?) ja lähti hakemaan vintiltä kuusen jalkaa. 

"Ota piparkakut ulos uunista viiden minuutin päästä", hän pyysi ovella.

Istuin olohuoneessa katsomassa dvd:ltä Star Warsia. Se oli harvoja omia jouluperinteitäni. Katsoin koko trilogian alusta loppuun lomapäivinä.

"Selvä", sanoin ja unohdin välittömästi koko asian.

Emma käytti Voimaa, oli niin raivoissaan että sai palohälyyttimen piipittämään. 

Havahduin Emman kirkaisuun. Hän seisoi kuusenjalka kädessään eteisessä. Tajusin vasta nyt, että asunnossa haisi savulta.

"Jätitkö sä ne uuniin? Etkö sä edes huomaa, että ne…."

Palohälyytin alkoi ulvoa. Mielettömän hetken elokuva ja todellisuus sekoittuivat mielessäni. Emma käytti Voimaa, oli niin raivoissaan että sai palohälyyttimen piipittämään. Ryntäsimme keittiöön.

Emma tempaisi uuninluukun auki, veti savuavan pellin ulos, poltti sormensa patakintaan läpi, pudotti pellin ja kiroili. Nousin tuolille ja yritin vaientaa hälyttimen. En saanut laitteen luukkua auki. Tunsin olevani maailman hyödyttömin tumpelo. Emma nousi tuolille, työnsi minut tieltään, kiskaisi palohälyyttimen luukun auki ja veti patterit pois.

Hiljaisuus oli hetken rikkumatonta. Laskeuduimme tuolilta. Alkoi kuulua hiljaista korinaa. Darth Vader äänteli telkkarissa. Search your feelings, you know it to be true, hän sanoi. Keittiön lattia oli täynnä hiiltyneitä piparkakku-ukkoja. Ne näyttivät jonkin kammottavan luonnonkatastrofin tai pommituksen uhreilta. Emma seisoi niiden keskellä kuin mikäkin tuhon jumalatar.

"Sattuiko sua, kulta?" kysyin. "Poltitko sä itsesi?"

Emman ääni kuulosti käärmeen sihinältä. 

"Sä... sä... Sulla oli yksi homma! Mä teen täällä kaiken! Siivoan, koristelen, laitan ruuat! Ihan kaiken! Etkö sä voinut edes katsoa noita piparkakkuja?"

"Eiväkö ihmiset voi viettää joulua omissa kodeissaan?"

Emman sormeen oli nousemassa vesirakkula.

"Laita sormi nyt veden alle", ehdotin.

"Ei tässä mikään sormi kiinnosta! Meille on tulossa koko suku kylään ja jätkä katsoo paskoja scifileffoja!"

Ei Star Wars ole… hetkinen! Sanoitko sä koko suku?"

"No, joo, mun siskot, äiti ja isi. Mummi. Ja siskojen perheet tietysti. Ja serkut vissiin."

Katsoin avovaimoani enkä voinut uskoa korviani.

"Missä vaiheessa sellaista on päätetty? Eikö meidän pitänyt viettää joulu kahdestaan?"

"No kun", Emma sanoi ja näytti yhtäkkiä siltä, että alkaisi itkeä. "Mun tädin piti kutsua äiti ja mun siskot ja serkut ja kaikki, mutta nyt se on saanut jonkun maailmanlopun influenssan. Ja kun me juteltiin siitä äidin kanssa puhelimessa, niin jotenkin mä tulin sanoneeksi, että meille voisi tulla. Mä tarkoitin, että äiti ja isä, mutta sitten jotenkin se ymmärsi niin, että kaikki saisi tulla."

Emman suku oli valtava ja äänekäs. Hänellä oli kolme kailottavaa isosiskoa, jotka olivat kaikki hankkineet ison pesueen kailottavia lapsia. Olin tavannut heidät edellisenä kesänä puutarhajuhlissa. Pellavapäiset, tuhrunaamaiset lapset olivat menneet minulta sekaisin, tuntui että niitä oli ollut kaikkialla - omenapuissa, jaloissa kiehnäämässä, juoksentelemassa ympäriinsä.

"Ei tule missään tapauksessa tapahtumaan", ilmoitin. 

"Ne on jo tulossa. En mä voi sitä peruuttaa.

"Niillä on parempaakin tekemistä kuin syödä mädätettyjä vihanneslaatikoita."

"Ei käy. Mä en todellakaan halua, että meidän vasta rempatussa kämpässä juoksee jotain sottaisia kakaroita. Eiväkö ihmiset voi viettää joulua omissa kodeissaan?"

Emma nosti leukaansa.

"Jotkut meistä pitää suvustaan. Vaikka sulle se on varmaan vieras ajatus. Sun vanhemmathan on kylmiä ja kalseita jääkalikoita, jotka ei edes osaa viettää joulua"

"Jääkalikoita vai?"

En ollut yhtä sukurakas kuin Emma, mutta loukkaannuin silti hieman vanhempieni puolesta. He  olivat ottaneet tapansa mukaan matkan Vietnamiin, viettivät joulun tropiikissa. Olisi pitänyt lähteä mukaan. Olisin voinut olla tälläkin hetkellä riippumatossa juomassa viileää kaljaa.

"Mun vanhemmat osaavat aivan hyvin viettää joulua, mutta eivät halua. Niillä on parempaakin tekemistä kuin syödä mädätettyjä vihanneslaatikoita."

"Miten sä voit sanoa jotain tollaista tässä tilanteessa?" Emman ääni tärisi. "Etkö sä tajua miten stressaavaa on järjestää sukujuhlat kolmen päivän varoitusajalla? Kaupat on ihan täynnä ja mun pitää löytää kaikille lahjoja ja ruokaa. Siskojen lapset haluaisi tietenkin joulupukin vierailemaan, mutta kaikki joulupukit on jo buukattu täyteen. Mikset sä auta mua yhtään?"

Ristin käteni rinnalle.

"Miksi mä auttaisin sua tekemään tällaista hulluutta? Miksi sä haluat tehdä tällaista?"

"Koska mä rakastan joulua!" Emma sanoi ja alkoi itkeä.

"Nyt hei Emma vakava kysymys", minä sanoin. "Onko sulla kuukautiset?"

Silloin Emma ilmoitti (tai no, karjui) että suhteemme on ikuisiksi ajoiksi ohi ja minä saisin poistua hänen silmistään. 

"Sopii mulle todella hyvin", minä sanoin. 

Kuinka Emma saisi itselleen joulukuusen, kun minä en ollut kantamassa? 

Entinen kämppäni oli vielä myymättä, joten suuntasin sinne. Latasin Star Warsit läppärille ja jatkoin katsomista. Ilta oli miellyttävän rauhallinen.

Seuraavana päivänä kävin ruokakaupassa hakemassa pakastepizzaa ja sixpackin. Koko kauppa oli täynnä jouluruokaa. Tuntui siltä, kuin rikkoisin jotakin lakia syömällä kinkkuni suikaleina pizzan päällä.

Kaupan parkkipaikka oli täynnä joulukuusia. Sukelsin niiden väliin, sihautin kaljatölkin auki ja otin huikan. Tuntui melkein siltä kuin olisin metsässä. Meidän oli ollut tarkoitus mennä Emman kanssa seuraavana keväänä vaeltamaan kansallispuistoon. Nyt sekin suunnitelma oli kuollut.

Kuinka Emma saisi itselleen joulukuusen, kun minä en ollut kantamassa? Ei hän jaksaisi sitä raahata, pieni nainen.

Kuusenmyyjä saapui paikalle ja kysyi minkälaista puuta laitettaisiin. 

"Mä vain katselen", sanoin.

"No, ihan kuin vaan", mies sanoi. Hänellä oli pilkkihaalarit, punainen nenä ja harmaa parransänki. "Eikö se sun vaimosi halua?"

"Mikä vaimo?"

"Se nätti tyttö jonka kanssa olette täällä liikkuneet? Kyllä mä olen teidät huomannut. Sano sille, että tällainen pihtakuusi ei varista niin paljon neulasia kuin vanhan ajan kuuset. Ei ole niin paljon siivoamista."

Olen yleensä melko pidättyväinen mies, mutta ehkä juomani kalja sai minut avomieliseksi tai ehkä ero oli saanut minut pois tolaltani. Ennen kuin tajusinkaan, olin kertonut kuusenmyyjälle Emmasta ja piparkakuista. Mies nyökkäili ymmärtäväisen näköisenä ja pummasi minulta tölkin.

"Tämä joulunaika, se on sellaista, että siinä joutuu monikin ukko ulkoruokintaan", hän myönteli kulausten välissä.

"Sillä on paineet kun koko suku tulee sen luo joulupäivälliselle, eikä ole edes joulupukkia saatavana."

"Se on nyt teikäläisen aika ryömiä ja pyytää anteeksi. Ja jätä nuo kaljat avaamatta. Siitä ei seuraa kuin lisää murhetta. Usko kun vanha kertoo. Sä voit antaa nuo loput vaikka mulle, ettei tule houkutusta juoda", kuusikauppias sanoi ja ojensi kätensä kohti kaljatölkkejäni.

Ojensin ne hänelle ja lähdin kotiin.

"Tyhmä. Se ei ole piparkakut vaan asenne."

En keksinyt mitään tekemistä. Söin pizzan ja rupesin katsomaan uudempia Star Warseja, vaikka ne ovat surkeita. Kun kuningatar Amidala kuoli, minua alkoi yllättäen itkettää. Emma oli vähän saman näköinen kuin Natalie Portman, paitsi vaalea ja vielä ihanampi. Jos hän kuolisi, minäkin pukeutuisin ikiajoiksi mustaan kypärään.

Soitin Emmalle, mutta hän ei vastannut. Soitin Emman parhaalle kaverille Sonjalle.

"Moi, mä tarvitsisin vähän neuvoja.  Meillä on käynyt Emman kanssa vähän…"

"Mä tiedän! Kuinka sä oikein saatoit tehdä jotain niin tyhmää?"

"Tiedätkö sä mitä Emmalle kuuluu? Luuletko että se tekisi minun kanssani jo sovun?"

"Emma rakastaa sua, mutta sä pilasit sen joulun."

"Mä poltin yhden pellillisen piparkakkuja!"

"Tyhmä. Se ei ole piparkakut vaan asenne. Jos sä haluat saada Emman takaisin, sun täytyy todistaa, että sä olet kasvanut ihmisenä."

"Mitä se sitten tarkoittaa?"

"Mieti sitä."

Omaksuisin maailman jouluisimman ihmisen persoonan.

Puhelun jälkeen kävelin pitkään olohuonetta ristiin rastiin. Jäin ikkunaan katselemaan märkiä lumihiutaleita. 

Pitäisi vaihtaa asennetta. Kasvaa ihmisenä.

Selvä. Jos se sitä vaatisi.

Minusta tulisi todellinen jouluihminen. Omaksuisin maailman jouluisimman ihmisen persoonan.

Jouluaatto saapui loskaisena ja pimeänä. Pukeuduin illan pimetessä tekopartaan, tekovatsana toimivaan tyynyyn ja punaiseen nuttuun ja lakkiin ja lähdin kohti yhteistä kotiamme. 

Emman suvun hirvittävä kailotus kuului rappuun asti. Lapset kiljuivat ja parkuivat, aikuiset pajattivat. Taustalla soi hevisovituksia joululauluista. 

Vedin henkeä ja väänsin ovikelloa. Oven takaa kuului Emman ääni.

"No niin. Nyt ne alakerran naapurit tulee valittamaan. Mähän sanoin että ei saa tömistellä niin paljon!"

Ovi aukesi. Emma katsoi minua hämmentyneenä eikä tunnistanut minua tekoparrassa. Hänen otsallaan oli hikeä ja hän näytti ahdistuneemmalta kuin koskaan. Eteisestä näkyi olohuoneeseen: punottavat lapset olivat kiskoneet sohvatyynyt lattialle. Aikuiset istuivat tyynyttömällä sohvalla ja juttelivat hilpeästi.

"Nyt taisi tulla väärään osoitteeseen. Ei tänne ole tilattu pukkia", Emma sanoi.

"Tuli just oikeaan osoitteeseen, kulta", sanoin hiljaa ja silloin Emma tunnisti minut.

"Jos sä annat mulle vaivihkaa paketit, mä jaan ne noille ipanoille kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Mä laulan niille joululauluja, jos sä haluat. Ja keskustelen sun mummon ja kaikkien kanssa. Ihan mitä vain. Jos sä vaan otat mut takaisin."

Hymy nousi Emman kasvoille kuin aurinko kaamoksen jälkeen. Hän näytti taas maailman ihanimmalta naiselta, siltä ihmeelliseltä olennolta, joka oli muuttanut koko elämäni niin paljon onnellisemmaksi. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja puristi lujaa.

"Tämä on ollut niin kauheaa", Emma sanoi. "Ensi jouluna mennään tropiikkiin sun suvun kanssa."

Hän nousi varpailleen ja suuteli minua tekoparrasta välittämättä. Olohuoneesta kuului kirkas lapsen ääni:

"Kattokaa mitä Emma tekee! Ihan kuin siinä laulussa!"

Novelli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2015.