Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan joulu ilmestyi Kodin Kuvalehden numerossa 24/2014.
Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan joulu ilmestyi Kodin Kuvalehden numerossa 24/2014.

"Kyllä on täydellinen joulu kuin Olympiakomitean virallinen mitalitavoite. Mahdoton saavuttaa", kirjoittaa Tuomas Kyrö joulunovellissaan. Mukavia lukuhetkiä Mielensäpahoittajan seurassa!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun joululaulut siirrettiin lapsosten suista cd-pyörylöille. Ensin Vesa-Matti Turhapuro lauloi radiossa. Heti merisään ja uutisten jälkeen Varpunen jouluaamuna sellaisella äänellä, josta ei yhtään tiedä onko se maailman rumin vai melkein kaunis. Saisi ihminen jo tuossa iässä päättää onko koomikko vai mystikko.

Sitten tuli nuoriso-osasto, kaikki nämä alle 60-vuotiaat samalle haaskalle. Kyllä kääritään varpunen monessa muodossa lahjapakettiin.

Panin radion kiinni ja lähdin potkukelkalla kylille. Autolla menisin, mutta en läpäissyt lääkärintarkastusta, refleksit muka hidastuneet eikä näkökään ole kaksikymppisen. Sekö on ihme kahdeksankymppisen miehen kohdalla? Kun on hitaampi niin on myös varovaisempi.

Osaa ihminen tässä iässä ajaa isommilla vaihtella ilman kiihdytyksiä. Ja kun on heikompi näkö niin pitää keskittyä siihen mitä katselee, maisemia ja keskikulutusta.

Potkukelkalla matkaan kuluu kolme tuntia, jos juo termoskahvit ja syö jahtimakkaraleivän Puropajun sillalla. Auttaisi jos olisi paremmin lunta, hiekkaisella tiellä pitää potkia kovemmin. Mutta ei ole enää semmoisia talvia kuin lapsena, kun koko ajan oli hiihtokeli, puissa tykkylumi, ikkunoissa kyntteliköt, leivinuunissa pata ja piipussa savu.

Vaikka saattaa se olla niinkin, että minulla sekoittuvat postikorttimaisemat ja todellisuus.


Jätin potkukelkan hautausmaan portille. En alkanut kiinnittämään sitä ketjulukolla sähkötolppaan, vaikka aina onkin uhkana että kapakista kotia kohti huojuva lättähattu taikka Jokis-Erkki saa päähänsä napata käyttöönsä vanhan ihmisen viimeisen kulkuneuvon. Pakko on luottaa ihmiseen.

Vein ainoan ystäväni Yrjänän haudalle kynttilän ja laskin sopimuksemme mukaisen jaloviinapullon haudan juureen. Kerroin mitä maailmassa on tapahtunut ja mikä täällä on eniten väärin.

Paljon on.

Ihan ensimmäisenä tämä naapurimaan lyhytmittainen mies, joka haastaa riitaa ja rikkoo ilmatiloja kaikkien kanssa. Toisekseen maailmasta on muka raha loppu, vaikka kaikki on paremmin kuin koskaan. Sähköt joka torpassa, lämmintä vettä tulee hanasta ja lapsihalvaus on rokotuksilla karkoitettu aikapäiviä sitten.

Kolmanneksi halusin puhua aiheesta, josta olimme Yrjänän kanssa väittäneet monet kerrat jo silloin kun hän oli elossa.

Nimittäin joulusta.

Joulu on valhe.

Minä uskon Tepon Jaakkoon ja puurakentamiseen, mutta joulupukkiin enkä neitseelliseen syntymäänkään ole uskonut sitten kansakouluvuosien. Kyllä tiedetään kuinka lapset tehdään ja ihan on turha väittää että sinnepä se toukka vain omine aikoineen kohtuun livahti.

Tiedän minä mitä Yrjänä sanoisi. Ettei jouluevankeliumin kohdalla pidä kysyä onko se totta vai tarua, koska sanoma on hyvä ja oikein. Ja joulupukki taasen on hyväntahtoinen valkoinen valhe jolla tuodaan valoa vuoden pimeimpään aikaan ja iloa lapsosille. Ketäpä sellainen haittaisi, kysyisi Yrjänä.

Kyllä ei valhe valaise mitään aikaa. Valheesta seuraa seuraava valhe ja lopulta et yhtään muista mikä olikaan totta. Olitko vilpittömin mielin ostamassa sahatavaraa syksyllä 1954 vai tiesitkö jo kotioven perässä sulkiessasi, että tie vie Sysi-Suomen markkinoiden kautta sökörinkiin.

Poro muka kuljettaa, muka savupiipusta tullaan, muka jaellaan kaikille maailman lapsille paketteja. Johan sellainen on logistisesti ja työehtosopimusten kannalta mahdotonta.

Puhutaan rauhasta ja sanomasta, mutta kun niitä tarkemmin pohtii niin ymmärtää, että rauha on nimeltään kiire ja sanoma sama kuin joulukaupan kasvu verrattuna viime vuoteen. Lahjoja ostetaan velaksi ja tammikuussa järsitään kynsiä, koska muovikortit ovat miinuksella ja keskeltä kahtia saksitut.

Minä en ole kinkun lisäksi tehnyt minkäänlaisia jouluvalmisteluja. Ja juuri sen tähden tuntuu tuolla rintalastan alla, kun katson joulukaduilla hölkyttäviä ihmisiä. Maailma on täynnä naisväkeä, jonka pitää tehdä laatikko juuri niin kuin isoisoisoäiti sen teki. Ja metsätyötaidottomat miehet samoilevat kuusikossa etsimässä puuta, jonka pitäisi olla niin symmetrinen, ettei luonto sellaista suunnittele.

Tai sitten ollaan etäännytty todellisuuden äärimmäiselle rajalle ja ostettu muovinen kuusi, johon ripustetaan kiiltopalloja, suklaatipukkeja ja sähkökynttilöitä.

Kyllä on täydellinen joulu kuin Olympiakomitean virallinen mitalitavoite. Mahdoton saavuttaa, koska menestysvuodet ovat kaukana takana. Harva poikkeusyksilö menestyy, muut jäävät alkueriin. Piparkakut kärähtävät, perunalaatikosta unohtuu siirappi ja joulukuusenjalkaa ei löydy. Eihän lanttuloota voi onnistua, kun sitä tehdään vain kerran vuodessa.

Taito karttuisi ainoastaan sillä keinoin, että vuoden jokaisena viikkona olisi yksi perinnelaatikkopäivä. Vaan sopiiko sellainen lättähatuille ja miniöille? Kyllä ei sovi. Kyllä viimeistään Tapaninpäivänä himottavat nuorisoa salaattipedit, taimaanialainen sekaruoka ja kepatti.

Yhdet pirut ovat jatkuvasti lisääntyvät kirkkaat valot. Ensin sisätila tungettiin täyteen energiasyöppöjä vilkutteita, mutta nyt ne pitää olla pihallakin niin kuin yksityiskoti olisi markkinapaikka. Kuusisataametriä jatkojohtoa kiertää taloa, autotallia ja naapurin tonttia. Norjassa täytyy avata patoja ja Ukrainassa kaasuputkia, että saadaan suomalaisperheen jouluvalaistus kuntoon.

Meidän kylän Mannis-Kuuno kiersi talonsa ympärille vilkkuvat valot. Kyllä muistetaan mitkä valot siellä aattoyönä 1973 vilkkuivat. Poliisin siniset.

Itse mies kielsi semmoista muistavansa, joka onkin varmasti totta, koska ei se muista koko 70-luvusta mitään.

Sitten on tämä lasten kyttääminen. Joku totinen ihminen on kehitellyt valheen, että tontut siellä vahtaavat ikkunan takana jokaista sanaa ja tekoa. Pitää käyttäytyä kiltisti, että saa lahjoja.

Kyllä on taas käsitetty perinjuurin väärin tämäkin asia. Nimittäin kiltisti pitää käyttäytyä siksi, että se on oikein. Kyttäämisestä seuraava kiltteys syntyy pelosta, kun se ihan oikea kiltteys syntyisi toisten ihmisten kunnioittamisesta.

Mikä myös unohtuu täällä tonttujen poliisivaltiossa niin se, että lasten on saatava myös käyttäytyä tökerösti, hölmösti ja kaduttavasti. Mitenkä se kiltti käytös muuten erottuisi? Kyllä on vanhempi aikamoinen tonttu, jos ei tätä ymmärrä.

Minä en odota kinkun lisäksi mitään. Lahjoja en ota vastaan kuin lapsenlapsiltani. Ne antavat joka joulu minulle sen, mikä ei muille kelpaa ja hyvä niin. Kyllä ehdottomasti tarvitsen veistotunnilla tehtyä linnunpönttöä ja käsityössä kirjailtua pannulappua. Itsekin olen antanut pojalleni pahkatöitä, piirongin ja hattuhyllyn.

Laitoin joulukortin Yrjänän hautakiveä vasten. Siinä luki Sysi-Suomen kunnantalo ja kuvassa oli Sysi-Suomen kunnantalo. Sellaisia pitää korttien ja maailman olla, selkeää. Ei pinnisteltyä komiikkaa, vaikeaa taidetta taikka epäselviä luontokuvia.

Joulukortteja en lähetä. Aivan tolkutonta, että postitetaan joulutervehdyksiä ihmisille, joita ei edes kadulla muisteta ja vain siksi, että heiltä tuli edellisenä jouluna kortti.

Kyllä voisi 143 kortin sijaan keskittyä yhteen taikka kahteen läheiseen ihmiseen. Koettaisi saada katsottua silmiin ja sanottua sen mikä on aina jäänyt sanomatta.

Pitkä puheluhan siitä tulee pojan kanssa tulisi enkä minä sitä koskaan saa soitettua, mutta silti.

Tuli kylmä siinä seistessä. Otin kelkan ja potkin itseni Kuusikodin pihaan. Emäntä on siellä vuodeosastolla. Hän on jo aika kaukana tästä maailmasta, mutta minä uskon, että hänen maailmassa on lempeää ja lämpöistä.

Kun ei voi tietää, on pakko vain päättää mihin uskoo.

Vilkaisin ruokailutilaan, jonne oli tuotu kuusi ja aseteltu lahjoja lattialle. Hoitajat lauloivat varpuslaulua, mutta tämä versio kävi huomattavasti vähemmän korviin kuin Turhapuron versio. Siellä oli myös omaisia ja pikkuihmisiä, jotka vilkuilivat ikkunasta näkyykö tonttuja ja joko se pukki tulee, tuleeko jo.

Potilaat kerättiin kuusen ympärille ja hoitaja kävi kuiskaamassa minulle, että voisin tulla muutaman minuutin päästä.

Etsin vessaan, lukitsin oven.

Lämmittelin käsiä hetken salaa lämpimän veden alla.

Riisuin karvalakin ja rukkaset.

Etsin repustani univormun, josta kiinnitetään ensimmäiseksi tuuhea tekoparta, tietenkin itsetekemäni. Tyynyjä täytteeksi vatsan päälle. Punainen takki, isoisäni vanhat saappaat ja lahjasäkki selkään.