Lääkitsemme surua kuin sairautta ja välttelemme menetyksen kohdanneita. Suru on suurempi tabu kuin kuolema.

Surusta ei tarvitse päästä yli.

Ajattelemme usein, että surulla on alku ja loppu. Taustalla on näkemys siitä, että suru etenee kaavamaisesti ja päättyy joskus. Käsitys surun vaiheista on kuitenkin vuosikymmenten takaa ja vanhentunut. Jokaisen kokemus surusta on yksilöllinen.

Surun sijaan meidän tulisi puhua menetys­kokemuksesta. Kokemus on jotain, joka muuttaa ihmistä ja säilyy osana tätä loppuelämän. Surusta jää jälki.

Olen menettänyt kaksi lastani raskausaikana ja koen, että menetyksestä ei pääse yli koskaan. Menetykseni ovat osa minua ja vaikuttavat elämässäni kaikkeen: siihen, mitä teen työkseni, millainen äiti olen, miten kohtaan muut ihmiset ja kuinka koen luonnon.

Tein tutkimuksen suomalaisesta surusta ja pyysin ihmisiä lähettämään minulle kirjeitä menetyksistään. Moni kertoi ajattelevansa, ettei suru pääty koskaan.

Kukaan ei ole turvassa surulta.

Ihmiset välttelevät surevan kohtaamista. Se aiheuttaa sen, että menetyksen kokenut pelkää ottaa asian puheeksi. Häntä pelottaa, etteivät muut osaa kohdata häntä.

Moni kertoi kirjeissä, että surevaa jopa kartetaan kuin tarttuvatautista. Kaupassa vaihdetaan hyllyväliä eivätkä naapurit uskalla tulla samaan hissiin. Olisin saattanut pitää kertomuksia uskomattomina, jos en itse olisi menettänyt lapsiani ja kokenut samaa.

Luulen karttamisen johtuvan siitä, että niin pitkään kuin välttelemme surevan kohtaamista, voimme uskotella itsellemme olevamme turvassa surulta. Todellisuudessa kaikki kohtaavat surua jossain vaiheessa elämää.

Suru on osa ihmisyyttä. Olemme surevia jo syntyessämme, sillä rakkauden ja välittämisen hinta on luopuminen.

Suru ei ole sairaus.

Suru on suurempi tabu yhteiskunnassamme kuin kuolema. Sen näkee siitä, miten yhteiskunta hoitaa surevia. Läheisen menettäneen on mentävä lääkäriin saadakseen sairauslomaa töistään. Avuksi annetaan usein lääkitys. Tällä yhteiskunta antaa viestin, että suru on kuin sairaus, joka tulee hoitaa pois.

Lääkärit kirjoittavat hautajaisiin rauhoittavia ja osa surevista haluaa niitä, sillä he haluavat selviytyä hautajaisista arvokkaasti. He pelkäävät romahtavansa kesken kaiken. Ymmärrän tarpeen ottaa rauhoittavia. Silti mietin, milloin ihmisellä on lupa romahtaa tässä yhteiskunnassa, jos ei läheisen hautajaisissa.

Puhu surustasi.

Osaamme jo keskustella hyvästä kuolemasta. Nyt on aika avata keskustelu hyvästä surusta. Surusta pitäisi voida puhua avoimesti työpaikalla, päiväkodeissa ja kouluissa.

Surevilla olisi tuhannen taalan paikka ottaa asia puheeksi silläkin uhalla, että se aiheuttaa kiusallisia tilanteita. Kun minulta kysytään, montako lasta minulla on, vastaan usein suoraan, että kaksi elävää ja kaksi kuollutta. Vaikka se järkyttää, ajattelen sen olevan velvollisuuteni. Pehmitän tietä heille, jotka eivät vielä ole oivaltaneet, että suru koskee meitä kaikkia.

Pelkäämme surevien kohtaamista, sillä emme tiedä, miten suruun tulisi ottaa osaa. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, mutta yhden neuvon voin antaa meille kaikille.

Seuraavan kerran, kun kohtaat surevan, huomioi hänen murheensa. Kankeita osanoton sanoja ei välttämättä tarvita. Voit todeta, että kuulit mitä hänelle on tapahtunut ja olet pahoillasi.

Mari Pulkkinen

Suomalaista surua tutkinut 43-vuotias asuu Hämeenlinnassa kahden poikansa ja puolisonsa kanssa. Teini-ikäisen äitinä Marin tekee iloiseksi erityisesti nykynuorten ennakkoluulottomuus kohdata erilaisia ihmisiä.

Lapsetttomuussurija

Tutkija Mari Pulkkinen: "Älä välttele surevaa"

Niin totta! Sanotaan, että puhuminen läheisille auttaa. No, auttoihan se siihen asti, kun kahdelta läheiseltä kuulikin, että olin kuormittanut heitä liikaa. Menetyksen kokeneita ei paitsi osta, myöskän usein haluta kohdata. Minä olen ainakin oppinut läksyni: surusta ei saa puhua tai negatiivisä tunteita purkaa, koska silloin kuormittaa läheisiä liikaa. Tilipilipom ja auringonpaistetta vaan!
Lue kommentti
Valopää

Tutkija Mari Pulkkinen: "Älä välttele surevaa"

Hei! Ymmärrän tuntemuksesi ja turhatumisesi. Itse olen menettänyt lapsen ja miehen (nuorena). Menettäminen tai suru kuten tässä artikkelissa asiaa käsiteltiin on vaikea asia. Meidän surijoiden olisi kuitenkin osattava myös itse haistella ilmaa ja tilanteita paremmin. Joskus voi olla, että tietyssä ympätistössä tai tietyille ihmisille koemme voivamme puhua aina tarvittaessa asiasta. He ovat luotettavia ja koska ovat ehkä empaattisia he ovat hyviä kuuntelemaan. Jokaisella on kuitenkin tilanteita...
Lue kommentti
Liisa Taipalus iloitsee tyttärensä Sulo-vauvasta. ”Rakastuin häneen jo silloin, kun tyttäreni kumppani odotti häntä.”
Liisa Taipalus iloitsee tyttärensä Sulo-vauvasta. ”Rakastuin häneen jo silloin, kun tyttäreni kumppani odotti häntä.”

Geenit ovat isovanhemmuudessa sivuseikka, sanoo sateenkaariperheen mummi Liisa Taipalus.

Lapsi on aina lahja.

Mummiksi voi tulla, vaikka lapsi perustaisi perheen samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Nykypäivänä se ei enää ole huolenaihe, keinoja löytyy hedelmöityshoidoista adop­tioon. Omalle tyttärelleni ja hänen puolisolleen Petralle syntyi tammikuussa ihana Sulo-poika, joka sai alkunsa kotona tehdyllä inseminaatiolla.

Naispareille vauvan saaminen on tietysti helpompaa kuin miespareille, mutta onhan kansanedustaja Jani Toivolalla lapsi ja ruotsinsuomalaisella Mark Levengoodilla kaksi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi.

Yksi asia on silti muistettava, vaikka miten toivoisi isovanhemmuutta: vauvan saaminen ei ole itsestäänselvyys, ei edes heteroparille. Joku ei saa lasta, vaikka kuinka haluaisi, ja joku toinen ei halua lapsia lainkaan.

Ei adoptiolapsissakaan ole suvun geenejä, mutta niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Geenit ovat sivuseikka.

Sulossa ei tietenkään ole tyttäreni geenejä, koska tyttären puoliso hänet synnytti. Silti rakastuin häneen ihan yhtä paljon kuin muidenkin lasteni lapsiin. Sulo oli minusta ihana jo silloin, kun hän vielä oli Petran vatsassa.

Ihan samahan se on adoptiolasten kanssa. Ei heissäkään ole suvun geenejä, mutta niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Kiusaamista ei voi ennustaa.

On turhaa murehtia erikseen sitä, että lapsenlapsi joutuisi koulukiusatuksi, koska kasvaa sateenkaariperheessä. Hirveä tosiasia on, että kiusaaja voi valita uhrikseen kenet tahansa. Ei siihen mitään syytä tarvita.

Tiedän, että tytär ja hänen puolisonsa tekevät kaikkensa, että Sulo saisi vahvan itsetunnon. Siinä me isovanhemmatkin voimme olla avuksi. Kun lapsi tietää olevansa rakastettu ja hänellä on hyvä turvaverkko, se auttaa häntä kestämään paremmin maailman tyrskyt.

Kysyin tyttäreltäni, tapahtuiko hedelmöitys kotona vai klinikalla. Sain suoraan kysymykseen suoran vastauksen.

Etsi oikeaa tietoa.

Kun kuulin Petran raskaudesta, kysyin tyttäreltäni, tapahtuiko hedelmöitys kotona vai klinikalla. Sain suoraan kysymykseen suoran vastauksen. Tietysti heillä olisi ollut oikeus olla kertomattakin.

Itse olen perushoitaja ja työskentelin 39 vuotta naistentautien polilla, jossa tehtiin myös hedelmöityshoitoja. Tiedän paljon inseminaatioista, mutta kaikille isovanhemmille ne eivät ole selviä asioita. Jos puhuminen tuntuu vaikealta, oikeaa tietoa löytyy esimerkiksi sateenkaariperheet-sivustolta netistä.

Mummi saa hössöttää.

Kun Suloa odotettiin, kerroin ystävilleni, että tyttären perheeseen tulee vauva. Jotkut sitten kyselivät, että koskas tytär synnyttää. Minä korjasin, että ei hän synnytä vaan hänen puolisonsa. Kukaan ei oikeastaan ole kysellyt sen enempää, enkä minä lapsenlapsistani mitenkään julista.

Tosin miniäni Petran mielestä ei haittaisi, vaikka vähän julistaisinkin. Mummit saavat kuulemma hössöttää. Ja kun välimme ovat kaikin puolin kunnossa, tiedämme molemmat, mistä asioista puhutaan ulkopuolisille ja mistä ei.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2018.

Liisa Taipalus

 

68-vuotias hollolalainen perushoitaja on eläkkeellä ja viiden lapsenlapsen mummi. Nuorin heistä on Sulo-vauva, jonka Liisan tytär ja tämän puoliso Petra saivat tammikuussa.

Salla Autere haluaa kirkon näkyvän kaduilla ja baareissa. ”Jos emme hyväksy erilaisuutta, kirkko saa laittaa lapun luukulle.”
Salla Autere haluaa kirkon näkyvän kaduilla ja baareissa. ”Jos emme hyväksy erilaisuutta, kirkko saa laittaa lapun luukulle.”

Kirkon pitää rentouttaa tunnelma, jos se ei halua laittaa lappua luukulle, sanoo pappi Salla Autere

Synnit korostuvat liikaa.

Jumalanpalveluksissa kehotetaan kuulemaan ilosanomaa, mutta mitä tapahtuu? Synkällä naamalla luetaan Raamattua ja saarnataan siitä, kuinka syntisiä olemme, ja kaikkien tulee nyt hirveästi katua. Synnit ja kärsimys korostuvat kirkossa liikaa.

Uusien tapojen juurruttaminen ei ole helppoa. Jopa virsien laulutempon muuttaminen saattaa loukata joitain, saatikka sitten se, että jättäisi virret kokonaan pois ja laulaisi jotain letkeämpää!

Erästä rouvashenkilöä ärsytti, etten puhunut saarnanuotilla, vaan kuin ystävälle.

Muistan ensimmäisen saarnavuoroni. Eräs iäkäs rouvashenkilö sanoi jumalanpalveluksen jälkeen, että olipa hyvä saarna, paljon tärkeää asiaa, mutta häntä ärsytti, kun en puhunut niin kuin papin kuuluu. En siis puhunut hyvin hitaasti, selkeästi ja saarnanuotilla, vaan pikemminkin kuin ystävälle. Sellainen ei kuulemma sopinut.

Kirkossa saa taputtaa.

Kirkossa saa vaikka tanssia, jos siltä tuntuu! Hyvä musiikki ja iloinen, rento tunnelma tuntuu koko kropassa. Sen saa näyttää – yhtä lailla kuin surun ja kyyneleet.

Minusta on ihana esimerkiksi antaa kunnon aplodit rakastuneelle vastavihitylle hääparille kaikkien häävieraiden kanssa. Jaamme heidän ilonsa, olemme onnellisia heidän puolestaan. Miksi ihmeessä sellaista tunnetta pitäisi edes hillitä tai pitää vain itsellään!

Ihmisiä ei saa luokitella.

Kirkko tekee valtavasti hyvää työtä – erityisesti heidän kanssaan, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa, ovat taloudellisissa vaikeuksissa, yksinäisiä tai sairaita. Mutta tasa-arvo ei toteudu. Se saa minut äärimmäisen surulliseksi ja vihaiseksi.

Homoseksuaalit suljetaan yhä julmasti ulos kieltämällä esimerkiksi kirkollinen vihkiminen. Välillä mietin, voinko oikeasti tehdä työtä yhteisössä, joka sallii näin suuren syrjinnän ja asettaa ihmisiä eri kasteihin.

En saanut työtä, koska oli kuulemma turvallisempaa palkata mies.

Sitten on naispappeuskysymys. Olen itsekin kohdannut syrjintää. Eräässä rekrytointitilanteessa minulle sanottiin, että olet kyllä todella hyvä, mutta meidän on turvallisempaa palkata mies, koska hänen kanssaan kaikki tulevat toimeen. Työvuoroja on myös muuteltu niin, ettei sattuisi mieskollega samaan aikaan töihin. Välillä tekee mieli huutaa. Työpaikka se on tämäkin siinä, missä muutkin!

Heviä häihin ja hautajaisiin.

Rakastan työtäni ja seurakuntaani, mutta kannan huolta tulevaisuudesta. Kirkko ei tavoita nuoria niin kuin pitäisi. Isolta osin se johtuu siitä, että kirkko ei ole ollut valmis uudistumaan. Meidän pitäisi olla kaduilla sekä baareissa ja rentouttaa tunnelma.

Urkujen rinnalla voivat soida rummut ja sähkökitarat.

Olen rentouttanut tunnelmaa muun muassa vetämällä hevimessuja. Kirkkomusiikin pitää uudistua. Urkujen rinnalla voivat soida rummut ja sähkökitarat.

Pahin pelkoni on, että ellemme kirkossa hyväksy yhteiskunnan ja ihmisten erilaisuutta – sitäkin, etteivät kaikki ole niin synkkiä, syntikeskeisiä ja hartaita – saamme laittaa lapun luukulle. Aktiivisia jäseniä ei muutaman kymmenen vuoden päästä enää ole.

Kirjoitus on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2018.

Salla Autere

36-vuotias oululainen pappi rakastaa tatuointeja ja heviä. Hän vaihtoi alaa ja opiskeli teologiaa kolmekymppisenä, jotta voisi auttaa ihmisiä ja muuttaa luutuneita asenteita.

Vierailija

Pappi Salla Autere: ”Synnit korostuvat kirkossa liikaa, siellä pitäisi tanssia ja taputtaa”

Juuri samanlaisia asioita on tullut mieleen nyt lähiaikoina, kun pääsin kesäksi töihin seurakuntaan. En yhtään ihmettele, että nuori väestö ei innostu kirkon toiminnasta. Nyt sain ihan palautetta siitä, että käyttäydyn liian tuttavallisesti tilaisuudessa kohtaamieni vanhohen tuttujen kanssa. Joku voi kuulemma pahoittaa mielensä sellaisesta.Ihme ajattelua, vaikea käsittää. Ikinä en missään työyhteisössä asiakaspalvelutilanteissa ole tuollaista palautetta saanut ja monenlaisia kohtaamisia...
Lue kommentti