Tutkija Mari Pulkkinen: ”Älä välttele surevaa”

Surusta ei tarvitse päästä yli.

Ajattelemme usein, että surulla on alku ja loppu. Taustalla on näkemys siitä, että suru etenee kaavamaisesti ja päättyy joskus. Käsitys surun vaiheista on kuitenkin vuosikymmenten takaa ja vanhentunut. Jokaisen kokemus surusta on yksilöllinen.

Surun sijaan meidän tulisi puhua menetys­kokemuksesta. Kokemus on jotain, joka muuttaa ihmistä ja säilyy osana tätä loppuelämän. Surusta jää jälki.

Olen menettänyt kaksi lastani raskausaikana ja koen, että menetyksestä ei pääse yli koskaan. Menetykseni ovat osa minua ja vaikuttavat elämässäni kaikkeen: siihen, mitä teen työkseni, millainen äiti olen, miten kohtaan muut ihmiset ja kuinka koen luonnon.

Tein tutkimuksen suomalaisesta surusta ja pyysin ihmisiä lähettämään minulle kirjeitä menetyksistään. Moni kertoi ajattelevansa, ettei suru pääty koskaan.

Kukaan ei ole turvassa surulta.

Ihmiset välttelevät surevan kohtaamista. Se aiheuttaa sen, että menetyksen kokenut pelkää ottaa asian puheeksi. Häntä pelottaa, etteivät muut osaa kohdata häntä.

Moni kertoi kirjeissä, että surevaa jopa kartetaan kuin tarttuvatautista. Kaupassa vaihdetaan hyllyväliä eivätkä naapurit uskalla tulla samaan hissiin. Olisin saattanut pitää kertomuksia uskomattomina, jos en itse olisi menettänyt lapsiani ja kokenut samaa.

Luulen karttamisen johtuvan siitä, että niin pitkään kuin välttelemme surevan kohtaamista, voimme uskotella itsellemme olevamme turvassa surulta. Todellisuudessa kaikki kohtaavat surua jossain vaiheessa elämää.

Suru on osa ihmisyyttä. Olemme surevia jo syntyessämme, sillä rakkauden ja välittämisen hinta on luopuminen.

Suru ei ole sairaus.

Suru on suurempi tabu yhteiskunnassamme kuin kuolema. Sen näkee siitä, miten yhteiskunta hoitaa surevia. Läheisen menettäneen on mentävä lääkäriin saadakseen sairauslomaa töistään. Avuksi annetaan usein lääkitys. Tällä yhteiskunta antaa viestin, että suru on kuin sairaus, joka tulee hoitaa pois.

Lääkärit kirjoittavat hautajaisiin rauhoittavia ja osa surevista haluaa niitä, sillä he haluavat selviytyä hautajaisista arvokkaasti. He pelkäävät romahtavansa kesken kaiken. Ymmärrän tarpeen ottaa rauhoittavia. Silti mietin, milloin ihmisellä on lupa romahtaa tässä yhteiskunnassa, jos ei läheisen hautajaisissa.

Puhu surustasi.

Osaamme jo keskustella hyvästä kuolemasta. Nyt on aika avata keskustelu hyvästä surusta. Surusta pitäisi voida puhua avoimesti työpaikalla, päiväkodeissa ja kouluissa.

Surevilla olisi tuhannen taalan paikka ottaa asia puheeksi silläkin uhalla, että se aiheuttaa kiusallisia tilanteita. Kun minulta kysytään, montako lasta minulla on, vastaan usein suoraan, että kaksi elävää ja kaksi kuollutta. Vaikka se järkyttää, ajattelen sen olevan velvollisuuteni. Pehmitän tietä heille, jotka eivät vielä ole oivaltaneet, että suru koskee meitä kaikkia.

Pelkäämme surevien kohtaamista, sillä emme tiedä, miten suruun tulisi ottaa osaa. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, mutta yhden neuvon voin antaa meille kaikille.

Seuraavan kerran, kun kohtaat surevan, huomioi hänen murheensa. Kankeita osanoton sanoja ei välttämättä tarvita. Voit todeta, että kuulit mitä hänelle on tapahtunut ja olet pahoillasi.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.