”Omien rajojen vetäminen ei ole itsekkyyttä, päinvastoin. Tässä maassa on ihan liikaa marttyyrejä”, lukijamme kirjoittaa.
Elämäni helpottui, kun opettelin pitämään kiinni rajoistani. Oivalsin, ettei minun tarvitse suostua kaikkeen, mitä minulta pyydetään tai oletetaan vaimona, äitinä, työntekijänä, ystävänä, vanhempieni lapsena, siskona, sukulaisena, naapurina, vanhempaintoimikunnan ja harrastusporukan jäsenenä ja ties minä. Saan ja voin sanoa, että nyt en pysty venymään. Eikä siitä tarvitse potea syyllisyyttä.
Ennen suostuin kaikenlaisiin pyyntöihin, vaikka oikeasti en olisi jaksanut tai halunnut. Minun oli vaikea sanoa ”ei”, koska en halunnut pahoittaa kenenkään mieltä tai aiheuttaa muuten epämukavaa tilannetta. Ajattelin myös, että velvollisuuteni on auttaa ja kannatella kaikkea ja kaikkia. Että hyvä ihminen tekee niin, että ajattelee aina ensin muita kuin itseään. Mutta kun tein liian paljon vastoin tahtoani, oma oloni oli yhä useammin kireä ja vihainen.
Terapiassa opin, että jatkuva halu tehdä muiden mieliksi voi uuvuttaa. Opettelin tunnistamaan, mitä oikeasti itse haluan ja tarvitsen. On voimaannuttavaa tuntea, että ohjaa itse elämäänsä eikä ole jatkuvasti muiden vietävissä. Omien rajojen vetäminen ei ole itsekkyyttä, päinvastoin. Tässä maassa on ihan liikaa marttyyrejä. Sen myrkyllisen kohtalon haluan välttää.
Ystävällisesti jämäkkä
Mitä ajatuksia kirje sinussa herätti? Kommentoi alla keskustelukentässä tai lähetä sähköpostia: ihmisten.kesken@sanoma.com
