”Miten luon tyttäreeni tässä korona-ajassa tulevaisuuden uskoa? Miten autan häntä rakentamaan itsenäistä elämäänsä ja jopa innostumaan siitä?” lukijamme kysyy.

Seuraan huolissani sivusta 19-vuotiasta tytärtäni. Hän kirjoittaa tänä vuonna ylioppilaaksi ja yrittää nyt keksiä, mitä elämällään sen jälkeen tekisi. Tytär sanoo, että hänestä tuntuu kuin tulevaisuutta ei edes olisi. Sen suunnittelu on ainakin mahdotonta. Koronaepidemian vuoksi koko maailma on pysähtynyt ja kaikki epävarmaa.

Tytär haluaisi ulkomaille au pairiksi tai vapaaehtoistyöhön, mutta ei tiedä, saako ulkomaille syksyllä matkustaa. Ei tiedä tietenkään kukaan muukaan, mutta itsenäistyvälle nuorelle jokainen vuosi on erityisen arvokas ja ratkaisevan tuntuinen. Kotoa muuttoakin hän suunnittelee, mutta sekään ei tunnu mielekkäältä, jos arki uudella paikkakunnalla on pelkkää kotona istuskelua tai epäopiskelua läppärin ääressä.

Luonteeltaan hän on hiukan introvertti ja viihtyy nyt kotona melkein liiankin hyvin. Minusta tuon ikäisen nuoren kuuluisi nähdä kavereita ja tulla aina välillä liian myöhään kotiin eikä vaan katsoa kotona Netflixiä. Pelkään, että tätä menoa hän taantuu pikkulapseksi ja tottuu siihen, että sosiaalisia tilanteita voi kartella loputtomiin. Miten luon tyttäreeni tulevaisuuden uskoa?  Miten autan häntä rakentamaan itsenäistä elämäänsä ja jopa innostumaan siitä?

Neuvoton äiti

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Mitä ajatuksia kirje sinussa herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia: ihmisten.kesken@sanoma.com

Muistan olleeni hyvin samanlaisessa elämäntilanteessa valmistuttuani itse ylioppilaaksi takavuosina. Koko elämä edessä, eikä harmainta aavistusta mitä tekisin tai haluaisin tehdä. Tuo aika on nuorelle äärimmäisen hankala aika. Peruskoulusta kaikki kaverit ovat siirtyneet joko ammattikouluun, amk tai lukioon. Moni, muttei suinkaan kaikki, tietävät mitä haluavat tehdä tämän jälkeen. Itse lamaannuin täysin, kun huomasin, etten tiedä yhtään mitä elämältä haluaisin sitten. Jo ilman koronaa, päätös oli kuin upottava suo, pelottava, ahdistava, jännittävä. Lojuin muutaman viikon lapsuudenkodissani pohtiessani päätöstäni. Minun vanhempani antoivat minun rauhassa miettiä. Ja kun vihdoin kerroin heille mitä tekisin, he kannustivat minua siihen. Sanoisin että tärkeintä nuorelle on, että hänen annetaan ymmärtää, että hän saa rauhassa miettiä ja häntä tuetaan ja kannustetaan, kun hän on keksinyt ratkaisun pulmaansa. Nuori ylioppilaaksi valmistuva ymmärtää kyllä, mitkä hänen vaihtoehtonsa realistisesti ovat. Voit kertoa hänelle, että kotona saa asua niin pitkään kuin tuntuu hyvältä ja kunnes tietää mitä elämältään toivoo ja haluaa. Se lohdutti ainakin minua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla