Lukijan kirje: ”Päätin lähteä 25-vuotisesta avioliitosta - eropäätöksen jälkeen löysin somen kautta nuoruuden rakkauteni”

Luin Miespuolisen Miisan tarinan, ja tunnistin siitä itseni. Kirjoittaja ei ole ex-mieheni, mutta tarinassa oli niin paljon samaa, että halusin kirjoittaa vastineen vaimon näkökulmasta. Tarinassa täsmää kaikki muu, paitsi että minun erostani on jo kulunut pidemmän aikaa. Miesmiisan tarinaa edeltäneeseen Miisan tarinaan en ota kantaa, enkä myöskään halua osallistua mies-nais-näkökulmien nokitteluun, jota valitettavasti somekeskustelussa paljon esiintyy. 

Minäkin erosin 25 avioliittovuoden jälkeen. Menimme naimisiin nuorina ja kokemattomina, mutta kovasti rakastuneina. Toiveissani oli elämänpituinen liitto, paljon lapsia, ja lopulta yhteinen vanhuus, toinen toisistaan huolehtien. Olin vasta 20-vuotias, mieheni oli hiukan vanhempi.

Miehen käytöksessä oli toivomisen varaa jo seurusteluaikana, mutta ajattelin, että aika hioo särmät, ja rakkaudella ja anteeksiantamisella voin niitä myös pehmittää. Pitkän liittomme vaiheet kuittaan tässä vain lyhyesti, että meillä oli paljon rakkautta, mutta myös paljon vaikeuksia. Turhia riitoja oli jatkuvasti, koska miestä ärsytti milloin mikäkin. Riidan pystyi välttämään vain olemalla samaa mieltä hänen kanssaan.

”Kodissa elettiin ihanien ja kamalien päivien aallokossa, aina piti olla vähän varuillaan.”

Muutaman kuukauden välein mies ajautui totaalisiin raivareihin minulle käsittämättömistä syistä. Raivareihin liittyi tavaroiden rikkomista, huutamista sekä käsiksi käymistä, myös lapsiin. Raivareita seurasi päivien mykkäkoulu. Kodissa elettiin ihanien ja kamalien päivien aallokossa, aina piti olla vähän varuillaan. Aikojen kuluessa ehdin kokeilla useanlaisia näkökulmia ongelman selättämiseksi, mutta mistään ei tuntunut olevan apua. Kuvittelin myös, että ajan kanssa helpottaa, kun lapset kasvavat, kun mieheni saa vakituisen työn, kun raha-asiat helpottavat jne.

Silti asiat menivät monta kertaa siihen pisteeseen, että sanoin haluavani eron. Siihen miehen vakiovastaus oli, että "eroa vaan, ei sinua kukaan huoli". Silti hän sai minut aina kuitenkin lopulta pyörtämään päätökseni osoittamalla hellyyttä, katumusta ja lupaamalla muutosta. Muutos kesti kuitenkin aina vain lyhyen aikaa, ja mies luisui taas samaan olemisen tapaansa, johon kuului hyvinä päivinä hilpeyttä, hellyyttä ja rakkautta, mutta ihan yhtä usein toisten haukkumista, nimittelemistä, mitätöintiä, ja lasten tarpeiden ohittamista. Yritin korvata näitä puutteita ja olla samalla hyvä äiti ja puoliso. Vähitellen hiljenin ja aloin etsiä elämänsisältöä työstä, lasten kanssa olemisesta ja omista harrastuksista. Lopetin odottamasta mieheltäni juurikaan mitään. Edes sairastuttuani vakavasti en saanut häneltä apua, vaan hän käski pyytää apua lapsilta. 

”Kun mykkäkoulua oli kestänyt viisi päivää, sanoin jälleen haluavani eron ja toteuttavani sen tällä kertaa.”

Sitten erään rankemmanpuoleisen episodin jälkeen päätin, että nyt saa riittää, lopullisesti. Taas minua oli nimitelty ärsyttäväksi ämmäksi, tavarat olivat lentäneet, ja ilmassa oli ollut väkivallan uhkaa. Ja tuttuun tapaan raivarin jälkeen kotiin laskeutui jäätävä ilmapiiri, kun mies lakkasi puhumasta muille perheenjäsenille. Sen aikana tein lopullisen eropäätöksen. Kun mykkäkoulua oli kestänyt viisi päivää, sanoin jälleen haluavani eron ja toteuttavani sen tällä kertaa. Mies lupasi taas muutosta, mutta unohti lupauksensa hetken päästä ja etääntyi taas pienen arkisen ilkeilyn maailmaan.

Noin kuukauden päästä tästä julkilausutusta eropäätöksestä löysin somen kautta nuoruuden rakkauteni, jonka kanssa aloin viestitellä. Kerroin miehelleni asiasta avoimesti. Pidin kuitenkin suhteen tähän toiseen mieheen viestittelyn tasolla siihen saakka, kunnes ero oli virallisesti voimassa. Ymmärrän toki, että asia ei tuntunut miehestäni hyvältä, ja yritin välillä pitää viestittelystä taukoa. Tuo ihminen oli kuitenkin minulle niin suuri tuki ja itsetunnon kohottaja vaikeassa elämäntilanteessa, että minusta tuntui silloin, etten olisi selvinnyt yksin.

Saatuaan tietää, että joku toinenkin olisi minusta kiinnostunut, mies hätääntyi ja "rakastui" minuun uudestaan. Tätä ennen hän ei ollut kuulemma tajunnut ollenkaan, kuinka hieno vaimo hänellä on. Koitti erittäin raskas eroprosessi. Meillä ei ollut varaa siihen, että olisin heti muuttanut lasten kanssa pois, vaan molemmille piti saada uudet, halvemmat vuokra-asunnot. Mies ei kuitenkaan suostunut järjestelemään omia asumiskuvioitaan, vaan jumitti yhteisessä asunnossa vielä yli puoli vuotta tehden oloni usein sietämättömäksi. Välillä hän yritti painostaa minua muuttamaan yksin pois (en halunnut jättää lapsia), välillä taas kaikin keinoin saada minua pyörtämään eropäätökseni.

”Lapset eivät halunneet asettua asumaan arvaamattoman, vaikkakin heille rakkaan ja tärkeän isän luokse.”

Halusin lasten takia pitää kodin ilmapiirin mahdollisimman rauhallisena. Yritin välttää riitelyä (siinä aina onnistumatta). Lopulta löysin itselleni ja lapsille sopivan uuden asunnon, ja asetin miehelleni takarajan. Lapset eivät halunneet asettua asumaan arvaamattoman, vaikkakin heille rakkaan ja tärkeän isän luokse. Mies taas ei suostunut sopimaan säännöllisiä tapaamisaikoja, vaan halusi, että lapset tulevat lyhyellä varoitusajalla hänen kutsustaan silloin, kun hänelle sopii. Hän ei myöskään halunnut järjestää yhteisiä lomia lasten kanssa. Sen sijaan hän uhkasi tekevänsä minun elämäni vaikeaksi, jos kuvioihin tulee uusi mies. Elin jatkuvassa pelossa, koska työnsä puolesta hän kantoi asetta.

”Muutaman vuoden kuluttua erosta teini-ikäiset lapset kieltäytyivät tapaamasta häntä lähes ollenkaan.”

Hiljattain sain jälleen mieheltäni sähköpostia, jossa hän syytti minua ehjän perheen rikkomisesta ja siitä, ettei lapsille ole kerrottu eron todellista syytä, joka hänen mielestään on tämä minun nuoruusrakkauteni. Siitäkin huolimatta, että seurustelusuhdetta siitä ei koskaan tullut, ja koko episodi on kaikkien lasten sekä myös sukulaisten ja tuttavien tiedossa, siitä ex-mieheni on itse pitänyt huolen. Lisäksi hän edelleen syyttää minua nyt jo aikuisten lastemme vieraannuttamisesta, vaikka olisin koko ajan toivonut hänen ottavan enemmän vastuuta lasten arjesta ja hyvinvoinnista. Totta on, että muutaman vuoden kuluttua erosta teini-ikäiset lapset kieltäytyivät tapaamasta häntä lähes ollenkaan. Hän sanoo myös joutuneensa pelkäksi maksajaksi, vaikka maksoi vain minimielatusmaksut (suostuin tähän helpottaakseni hänen taloustilannettaan, koska lapsia on monta). Itse maksoin lasten kuluista selvästi suuremman osan, ja olin lisäksi sidottu kotiin, koska minulla ei koskaan ollut nk. lapsivapaita.

”Haluaisin, että voisimme olla yhdessä läsnä heidän tärkeissä elämäntapahtumissaan, joihin olen toivottanut myös hänen uuden vaimonsa tervetulleeksi.”

Kaikesta huolimatta toivoisin miehen nyt olevan onnellinen, koska ymmärrän, että meidän suhteemme ei toiminut, enkä varmasti itsekään ollut täydellinen. Haluaisin kaikessa rauhassa vain todeta, että emme sopineet toisillemme. Hänellä on uusi vaimo ja olen vilpittömästi toivottanut heille onnea ja kaikkea hyvää. Itse en ole ainakaan toistaiseksi pystynyt muodostamaan pysyvää parisuhdetta. Kaiken jälkeen se tuntuu vaikealta, ja toisaalta muistan aina sen, kuinka paljon helpompaa minulla on nyt ilman parisuhdetta kuin tuossa vaikeassa suhteessa.

Pärjään ja viihdynkin myös yksin, ja onneksi minulla on myös ihania ystäviä. Silti toivoisin ex-mieheni suostuvan edes pinnalliseen sovintoon, joka tekisi nyt jo varhaisaikuisuuteen ehtineiden lastemmekin olon helpommaksi. Haluaisin, että voisimme olla yhdessä läsnä heidän tärkeissä elämäntapahtumissaan, joihin olen toivottanut myös hänen uuden vaimonsa tervetulleeksi. Tämä ei kuitenkaan ole ex-mieheni mukaan mahdollista, koska hän kokee tulleensa niin väärin kohdelluksi eroprosessissa.

Kuin Miesmiisan puoliso

Millaisia ajatuksia kirje herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Sähköpostiin voit lähettää myös kirjeen omasta aiheestasi. Lehdessämme julkaistujen kirjeiden lähettäjien kesken arvomme uutuuskirjoja.