Erolapset joutuvat esittämään reipasta, vaikka itku painaa silmien takana.

Olin mieheni kanssa palaamassa junalla viikonloppumatkalta. Yhdeltä asemalta vaunuun tuli kaksi lasta, jotka vilkuttivat iloisesti asemalle jäävälle vanhemmalleen. Lapset istuivat edessämme olevaan penkkiin. 

Junan lähdettyä alkoi kuulua hiljainen itku, joka muuttui vähitellen äänekkäämmäksi. Nuorempi lapsi itki lohduttomasti, vanhempi katsoi ikkunasta ja pyyhki kyyneleitä. 

Jäimme pois seuraavalla asemalla, joten emme tiedä, kuinka tilanne siitä jatkui. 

Surullisinta oli se, ettei lapsista ollut toisilleen lohtua. Konduktööri tuli paikalle lähtiessämme, emmekä tiedä reagoiko hän tilanteeseen. Silloin pahin itku oli hiljentynyt.

Aina sanotaan, että erolapset sopeutuvat. Näkemäni tilanne antoi asiaan toisen näkökulman. Vanhempien on pakko olla lähtötilanteessa iloisia, ja lapset kokevat sen omalla laillaan: hekin joutuvat olemaan reippaita. 

Keskustellaanko tilanteesta koskaan lasten ja vanhempien kesken? Miten lapset jaksavat jatkuvan matkustelun, kun tietävät jo etukäteen, kuinka vaikeaa on taas lähteä?

Surullinen sivusta seurannut