Kodin Kuvalehden nettisivujen keskustelualuelle tulleessa kirjeessä kysytään, eikö vastasyntyneen perhe nimenomaan tarvitsisi sukulaisten ja ystävien apua. Mitä sinä sanot?

Kun uusi ihminen syntyy, vanhemmat ja perhe suojaavat pientä ihmistainta maailman tuulissa. Mutta mikä on perhe? Ketkä kuuluvat perheeseen?

Vastasyntyneen kotiutuessa tuoreet vanhemmat ilmoittavat systemaattisesti, että haluavat tutustua vauvaan "oman perheen kesken". Perhe ilmoittaa sitten, milloin vierailut ovat toivottuja. Ilmeisesti synnytyssairaalassa annetaan tällainen ohjeistus? 

Eikö juuri silloin olisi aika isovanhempien, äidin ja isän sisarusten ja läheisten ystävien auttaa arkisissa askareissa ja elää vauvaperheen rinnalla? Annetaanko nuorelle perheelle viesti, että teidän täytyy pärjätä itse ja esitellä koti ja vauva sitten, kun kaikki on edustavimmillaan?

Näin kysyy KK:n nettisivuilla nimimerkki Rotinat. Lue alkuperäinen kirjoitus täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
käytännössä mummoton

Tämä riippuu niin tilanteesta. Sukulaisista ja ystävistä voi olla apua, jos se apu on konkreettista. Meille syntyi aikoinaan lievästi ennenaikaisesti kaksoset, joiden kanssa totta tosiaan apu olisi ollut tarpeen. Sen sijaan mentaliteetti tuntui olevan, että kaikki "halusivat nähdä kaksoset". Siinä sitä porukkaa olisi sitten sohvaan kiinni kasvanut, mikä oli todella raivostuttavaa univelkaisena ja kahta vatsavaivasta vauvaa läpi vuorokaudet kantelevana äitinä. Hyväkuntoiset, työelämässä olevat, reilu 50v. isovanhemmat osoittautuivat täysin "turhiksi", eivät pystyneet edes roskapussia lähtiessään ulos viemään, yksiä vaippoja vaihtamaan - tosin ei mitään kotitöitäkään tekemään. Itse olisimme kaivanneet nimenomaan niitä lisäkäsipareja, emme "taivastelijoita ja katselijoita". Ystävillä  taas omat pienet lapset hoidettavanaan ja osalla sisaruksista omat perheet myös ja kaukana. 

Tilanne on edelleen sama, vaikka lapset ovat jo lähes 5-vuotiaita. Suhde isovanhempiin on sitä, että isovanhemmat liimautuvat sohvaan kiinni "ja katselevat" lapsia, mitään yhteistä he eivät pyynnöistä huolimatta tee. Eivät edes leiki. En ihan ymmärrä tällaista "apua" ja isovanhemmuutta. Samalla kuitenkin sukulaisten  kautta on saatu viestiä siitä, että isovanhemmat haluaisivat "osallistua lasten elämään ja nähdä usein". Valitettavasti meillä töissä käyvillä ja kilpaa kellon kanssa juoksevilla vanhemmilla ei ole intoa, motivaatiota eikä aikaa "kestitä" näitä katsojia. Olisin niin kiitollinen, jos edes kerran veisivät lapset puistoon leikkimään tai edes meillä kotona leikkisivät hetken. 

Kohta kolmen äiti

En henkilökohtaisesti kaipaa vauvan kanssa kotiutuessa kotiini yhtään ainoaa ydinperheen (isä, äiti ja lapset) ulkopuolista ihmistä kuin ainoastaan siinä tapauksessa, että itse määritän mihin tarvitsen apua ja pyydän avuksi siihen parhaiten sopivaa ihmistä. 

On painajaismaista kotiutua uuden vauvan kanssa omaan kotiinsa, jossa päsmäröi joku sukulainen, jonka jäljiltä astiat, vaatteet ja lasten lelut ovat jossain muualla kuin siellä mistä ne on totuttu löytämään, kun vieras ihminen on ne omalla logiikallaan pannut mielestään oikealle paikalle. Tämä voi tuntua pieneltä asialta, mutta silloin kun tunteet ovat muutenkin pinnassa, en kaipaa yhtään ainoaa ylimääräistä ärsykettä tai stressinaihetta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla