Johtuuko tavaran haaliminen turvattomuuden tunteesta?

Vuosien kuluessa kotini on täyttynyt kaikenlaisesta tavarasta. Aikamoinen vastakohta sille, kun maailmalle lähtiessäni omaisuuteni mahtui yhteen matkalaukkuun ja isoon pahvilaatikkoon.

Käyn paljon kirpputoreilla, joissa on tarjolla edullista vaatetta ja tavaraa. Siellä ostotarpeeni tyydyttyy hetkeksi. Mutta oliko ostamani vaate tarpeellinen? Useimmiten vastaus on kielteinen. Pian huomaan silti olevani penkomassa taas toisessa paikassa.

Kotona kaapit notkuvat vaatteita. Välillä ne ovat liian isoja ja sitten liian pieniä sen mukaan, olenko lihonut tai laihtunut. Osa on edelleen muovipusseissa.

Olen kiintynyt tavaraan. Joku kertoi, että roinan ympäröimänä ihminen tuntee turvaa.

Onko kyse sairaudesta? Tiedän, että pitäisi luopua. Olen kuullut neuvon, että uutta hankkiessa kannattaisi poistaa vanhaa. Mutta en voi pistää pois kalliita vaatteita, vaikka ne ovat minulle nykyisin sopimattomiakin. Niillä on myös tunnearvoa.

Eläkkeelle jäätyäni päätin lennättää mustaan jätesäkkiin kaikki työhön liittyvät monisteet, kalvot ja osan kirjoistakin. Posket punaisina touhusin. Sittemmin kaduin tekoani.

Nyt pitäisi saada taas raivo päälle ja hävittää hengentuotteita, joita riittää. On kuitenkin raskasta luopua muistiinpanoista, joihin olen uhrannut elämäni. Ne ovat kuin lapsiani. Mikä neuvoksi?

Tunteellinen

Huom! Kun kommentoit kirjettä, laitathan itsellesi nimimerkin, kiitos.