Lapsiperheen unelmakoti ilman sähköjä ja vettä – ”Viemäri on, mutta emme tiedä, mihin se johtaa”

”Perheemme elää omasta tahdostamme jatkuvassa kahden talon loukussa. Pieni talomme Kausalassa on laajennettu ja kunnostettu parinkymmenen vuoden aikana niin rakkaaksi, ettei siitä luopumista osaa ajatellakaan.

Sekä minä että mieheni Cay haaveilimme kuitenkin paikasta metsän keskellä, johon voisimme karata kaupungin hälinästä. Unelmoin pienestä mummonmökistä, jonne voisin kuljettaa hevoseni Iivarin laiduntamaan kesäisin.

Ajatus mummonmökistä häipyi hetkessä Cayn löytäessä myynti-ilmoituksen Tikanderin linnaksikin kutsutusta kivitalosta. Näimme heti, että kummituslinnamainen talo keskellä ei mitään oli meille se oikea.

Ihastuin talon henkeen: rapattuihin seinäpintoihin, jykeviin tiiliseiniin ja syviin ikkunapenkkeihin. Vanhan talon tyyli on brittiläisen ja skandinaavisuuden sekoitus, simppeli mutta tunnelmallinen.

Osan seinistä olen maalannut ja lastenhuoneen tapetoinut, mutta muuten kaikki on aivan kuin ennenkin. Arvostan pois pyyhkimätöntä ajan patinaa.

Leppälät riisuivat keittiöstä yläkaapistot ja korvasivat ne avohyllyillä. "Hetken pelkäsin rappausten putoavan seiniltä", Tessa sanoo. 15-vuotiasta Eva-koiraa sanotaan vanhaksi rouvaksi.

Meillä ei ole tilpehöörikokoelmia, vaan tavaroille on aina tarkoitus. Kalusteemme ovat kirpputorilöytöjä ja ystäviltä saatuja ressukoita. Tänne ne sulautuvat hieman väsyneinäkin. Rakennustyöt ja suuremmat projektit ovat Cayn harteilla. Minun tehtäväni on viimeistellä pinnat maalilla. Viimeksi Cay raahasi puita metsästä pihaan vanhalla punaisella traktorillaan ja veisti niistä uuden puuliiterin.

Cayn, Keimon, kanssa jaamme nyt siis kolme lasta, kaksi taloa, koirat, kissan, kanoja ja aika paljon tavaraa.

Ensimmäinen tyttäremme Kerttu syntyi erityislapseksi. Hänen syntymästään asti tehtäväni on olla läsnä ja hänen lähellään. Kertun jälkeen perheemme on kasvanut Kaarnalla ja Tuuvella.

Lapset saavat täällä juosta villinä pitkin peltoja ja metsiä. Koska vain voi aloittaa vaikka keppihevoskisat nostamalla Cayn rakentamat esteet keskelle pihaa. Minäkin, ikuinen hevostyttö, olen tietysti laukassa mukana. Suurten kuusten alla on paras paikka leikkiä piilosta.

”Veden noudamme lähteestä. Jääkaappina toimii maakellari.”

Vehkosuolle ei tule vettä tai sähköä. Meillä ei siis ole jääkaappia, imuria, suihkua tai sisävessaa. Viemäri on, mutta emme vieläkään tiedä, minne se johtaa. Veden noudamme läheisestä lähteestä, ja jääkaappina toimii maakellari. Navettarakennuksessa on huussi ja pihasaunan lämmössä voi peseytyä kynttilänvalossa.

Elämä vailla mukavuuksia on asenteesta kiinni. Koska Vehkosuolla ei ole sähkövaloja, emme enää muista laittaa niitä päälle Kausalan-kodissakaan. Kömpiminen huussiin syyspimeillä on totuttanut lapset pimeän turvalliseen vaippaan. Kun näköaisti ei auta, muut aistit paikkaavat. 

Cay rakensi seinänmittaisen sängyn, johon kaikki tytöt sopivat. Vanha paperitapetti on artjärveläisestä antiikkiliikkeestä.

Askeettisuus kuuluu tänne. Lämmitän hellan ja valmistan ruuan kolme kertaa päivässä: kasviksia ja kalaa. Nostamme puutarhasta ruokapöytään punajuuret, perunat, pavut ja porkkanat. Salaattiainekset kasvavat niiden vieressä rehvakkaasti röyhistellen. Kananmunat kipaisemme tietysti kukkomme Elastisen vartioimasta kanalasta. Koko päivä menee puuhaillessa ja illalla huomaan, ettei mikään ole varsinaisesti edennyt.

Haluan olla vuosi vuodelta omavaraisempi. Oman ruuan kasvattaminen ja sillä pärjääminen tuntuu hienolta, mutta kyse on myös ruuan arvostamisesta ja sen tiedostamisesta, mistä ruoka kauppaan tulee.

Vehkosuo on saanut meidät näkemään kaiken eri tavoin. Aina kun saavumme kummituslinnamme pihaan, vapauden tunne on niin voimakas, että sitä on vaikea kuvailla.

Onni voisi olla sanana tarpeeksi vahva.”

Lue lisää Leppälän perheen arjesta Tessan blogista Alussa oli Vehkosuo.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 15/2015.