Ajatteletko, ettet osaa ajaa vieraassa kaupungissa? Tartu rattiin ja voit huomata olleesi väärässä.
Ajatteletko, ettet osaa ajaa vieraassa kaupungissa? Tartu rattiin ja voit huomata olleesi väärässä.

Etkö uskalla ajaa autolla vieraassa kaupungissa? Vai kuvitteletko, ettei sinulla ole lauluääntä tai kielipäätä? Et ole ainoa! Monilla on tällaisia rajoittavia uskomuksia. Lue, miten ne voi voittaa. 

Kaikilla meillä on itseemme ja osaamiseemme liittyviä uskomuksia. Jos saat paljon kehuja leipomuksistasi ja pullasi ovat naapuruston parhaat, saatat ajatella olevasi hyvä leipuri. Tällöin leivot todennäköisesti myös enemmän kuin henkilö, joka ei edes usko olevansa jauhopeukalo.

Osa uskomuksista on haitallisia. Ne estävät meitä tekemästä itseämme kiinnostavia asioita. Jos on esimerkiksi kuullut lapsena olevansa huono laulaja, kynnys lähteä laulutunneille voi tuntua ylitsepääsemättömältä. Eihän minulla ole sävelkorvaa eikä rytmitajua!

Herää kysymys, miten itseään rajoittavista uskomuksista voisi päästä eroon.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Ihminen voi toimia, vaikka hänellä olisi jokin ajatus tai tunne, joka rajoittaa häntä.”

Työpsykologi ja psykoterapeutti Annamari Heikkilän mielestä haitallisista uskomuksista ei tarvitse yrittää päästä väkipakolla eroon. Tärkeämpää on oppia tunnistamaan, mikä on itselle tärkeää ja ryhtyä tekemään itselleen merkityksellisiä asioita kielteisistä uskomuksista huolimatta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Ihminen voi toimia, vaikka hänellä olisi jokin ajatus tai tunne, joka rajoittaa häntä”, Annamari Heikkilä Terveystalosta sanoo.

Hän kehottaa myös kertomaan omista uskomuksistaan ja pyytämään apua muilta. Laulunopettajalle voi esimerkiksi sanoa, että laulaminen tuntuu pelottavalta ja ettei ole varma, pystyykö siihen. Silloin opettaja voi kannustaa kokeilemaan. Parhaimmillaan lauluoppilas voi huomata pystyvänsä laulamaan, vaikka pelottaisi.

”Hyvien kokemusten myötä haitallisten uskomusten painoarvo pienenee ja tilalle saa uusia myönteisempiä uskomuksia ja toimintatapoja”, sanoo Heikkilä.

Tässä neljä tarinaa haitallisista uskomuksista ja siitä, kuinka niistä on selvitty.

1. En osaa ajaa autolla vieraassa kaupungissa.

”Olen maalta kotoisin ja ajattelin nuorempana, etten ikinä uskaltaisi ajaa autolla Helsingin keskustassa. Siellä on niin paljon kaikenlaista kulkijaa liikenteessä: autoja, ratikoita, busseja, pyöräilijöitä ja turisteja. On kamalat ruuhkat ja toisaalta on mahdotonta löytää parkkipaikkaa, lippuautomaateista puhumattakaan. Lisäksi katuja on enemmän kuin kotikaupunkini keskustassa, jonka kaikki kadut ja risteykset sääntöineen opittiin ulkoa autokoulussa.

”Ajoin Helsingin Kauppatorille ongelmitta!”

Kun vuosia myöhemmin muutin Helsinkiin, olin varma, etten ajaisi täällä ikinä autolla, vaan yrittäisin pärjätä julkisilla. Yhtenä päivänä mukavuuden halu kuitenkin voitti ja uskaltauduin ajamaan autolla kauppaan ostoksille. Matka sujui hyvin ja sytytti kipinän: haluan voittaa rajoitteeni ja uskaltautua autolla Helsingin keskustaan asti. Niinpä vain lähdin älypuhelimen opastamana liikenteeseen ja ajoin Kauppatorille ongelmitta!”

2. Minulla ei ole kielipäätä.

”Lapsena luulin, että on oikeasti olemassa jokin kielipää. Jos sitä ei ole siunaantunut – kiitos suvusta saatujen geenien – niin peli on menetetty, oppiminen ei onnistu. Minulla tietenkin oli huono kielipää. En meinannut millään oppia edes englantia. Siihen toki saattoi vaikuttaa myös se, että en edes yrittänyt oppia, sillä sehän on mahdotonta, jos on huono kielipää.

”Myöhemmin onneksi tajusin, että kielipää on myytti.”

Myöhemmin onneksi tajusin, että kielipää on myytti. Englannin kieltä olen oppinut huomaamatta monista tv-sarjoista ja lukemalla vieraskielistä kirjallisuutta. Olen myös huomannut pärjääväni ulkomailla rallienglannilla. Kaiken ei tarvitse mennä aina kieliopin mukaan. Tärkeintä on, että tulee ymmärretyksi.”

3. En osaa laulaa.

”Aikoinaan jouduin laulamaan kansakoulussa koko luokan edessä. Opettaja ei tietenkään arvostanut yrittämistäni, vaan kommentoi ilkeästi, etten osaa laulaa. Palasin naama punaisena pulpettiin. Sen jälkeen en ole laulanut julkisesti enkä oikein privaatistikaan. Miksi olisin? Enhän minä osaa laulaa.

"Rohkaistuin ja lähdin laulupelkoisten laulutunneille."

Musiikki ja laulaminen ovat silti aina kiehtoneet minua. Niinpä rohkaistuin ja lähdin laulupelkoisten laulutunneille selvittämään, voisinko ikinä oppia laulamaan. Heti ensimmäisellä tunnilla laulunopettaja lohdutti, että kuka tahansa voi oppia laulamaan. Nykyään uskallan käyttää ääntäni muiden kuullen. Jos joku ei siitä tykkää, se on hänen ongelmansa.”

4. En ole käsityöihminen.

”Ala-asteella neuloin elämäni ensimmäiset sukat. Toisesta tuli kokoa 37, toisesta noin 39, mutta kumpikaan ei mennyt jalkaan, koska olin luonut liian kireät aloitussilmukat. Ala-asteen opettaja lohdutti äitiäni, ettei kaikista tarvitse tulla käsityöihmisiä. Yläasteen käsityönopettaja ei lohduttanut vaan antoi päästötodistukseeni kässästä kuutosen.

”Lapsenlasteni ei tarvitse kulkea varpaat jäässä, jos se minusta on kiinni.”

Seuraavat 32 vuotta päättelin, ettei sukkien neulominen vain ole minun lajini. Sitten minusta tuli mummo, ja totesin, että aateluus velvoittaa. Elämäni toisiin sukkiin tein kavennukset vähän vika paikkaan, mutta sukista nro 3–6 tuli ihan mallikelpoiset. Sukkien nro 7 neulominen jäi kaksi vuotta sitten kesken vähän ennen toisen sukan kantapäätä. Voi olla, että jatkan ne joskus loppuun, voi olla, että en jatka. Joka tapauksessa lapsenlasteni ei tarvitse kulkea varpaat jäässä, jos se minusta on kiinni.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla