Äitini asui luonani 9 viikkoa. En tunne itseäni sen takia hyväksi tyttäreksi tai sankariksi, monta kertaa epäonnistuin. Silti olen kiitollinen.

Menen hakemaan äitiäni autolla, edessä yli 500 kilometriä pääkaupunkiseudulle. Äidillä vähän kurkku outo, mutta matkaan hän on kovasti lähdössä. Kaksi laukkua pakattuna eteisessä. Lisäksi pari nyssäkkää, muovikassillinen lääkkeitä.

Huomaan hänen puheestaan, että nyt on jotain isompaakin pielessä. Sanon, että kyytiin kyllä pääset, muttet minun. Soitan ambulanssin. Aivoinfarkti.

Siitäkin muamoni selvisi, kuten tämä evakkoreissun kahteen otteeseen taivaltanut nainen on tehnyt monta muutakin kertaa. Sisukas sissi.

Paleltaako? Ei palella

Uusi yritys kuukausia myöhemmin onnistuu, mutta sen reissun jälkeen huomaan, että autolla kulkeminen on liian raskasta. Siltikin, vaikka yövymme puolivälissä Mikkelissä. Siirrymme junailuun, helpompaa.

Tosin viime marraskuussa häntä hakiessani junakin jymähtää Lappeenrantaan. Myrsky. Rata poikki. Siirto bussiin, minä kahden matkalaukun, äiti rollaattorin kanssa. Varsinainen ryysis. Ihmiset ajattelevat itseään. Kaksi naista sentään kysyy, tarvitsemmeko apua.

Pyydän solttupoikaa työntämään äitini bussin rappusia ylös, askelmat ovat ihan liian korkeita. Itse yritän samaan aikaan saada tungettua matkalaukkuja ja rollaattoria täpötäyteen tavaratilaan, kuski vain ärhentelee. Löydän taistelun jälkeen sentään paikan samasta bussista kuin äitini, sen viimeisen vapaan istuimen.

Vartin bussitaival, sen jälkeen keskellä pimeyttä jossain seisakkeella. On ilmiselvää, ettei äitiä saada missään tapauksessa kammettua toiseen Helsinkiin matkaavaan junaan. Ei ole laituria, junanportaat puolen metrin korkeudella, nuoremmillakin on näköjään vaikeuksia hilata itseään ylös. Saan onneksi yhden järkevän VR:n edustajan hyppysiini. Hän toteaa mahdottoman tilanteen, alkaa soittaa taksia.

Sen tulo kestää ja kestää. Jotakuinkin tunnin. Äiti ei valita. Kysyn, paleltaako. Ei palella.

Sisukas sissi.

Puoliltaöin olemme kotonani. Seuraavana päivänä äitini kertoo, että vähän siellä taksia odottaessa tuli vilu.

Huh, rankka reissu takana, viimeinkin kotiovella.

Lumeton joulu ei tunnu joululta

Tulee joulu. Lumeton.

Ei tunnu joulu joululta, kun ei ole lunta, kuulen äitini toteavan monta kertaa puhelimessa.

No ku mie en voi täs siulle nyt lumeksi muuttua. Facebookissa kyselen kavereilta, missähän päin Suomea kulkee lumiraja. Kun ei kuulemma joulu tunnu joululta, kun ei ole lunta. No, nyt ei kyllä liikahdeta ruuhkissa yhtään minnekään. Kerrankin minäkin joulun omassa kotona.

Ja mitäpä tuosta, lumettomuudesta, pikku juttu. Mutta rosollista tulee todellinen kriisi. Olen keittänyt liian pieniä porkkanoita, eikä äitini saa niitä huonoilla käsillään kunnolla kuorittua.

No, enpä älynnyt isompia keittää. Ääneeni tulee terästä. Olen niin monta kertaa viikkojen aikana kuullut, että kun ei näillä käsillä saa mitään tehtyä.

Etenkään kun ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään, vallankaan kuoria pieniä porkkanoita, mutta sekään vaihtoehto ei ole hyvä.

Välillä yritän järjestää pientä puuhaa, usein en. Toisinaan molemmat ratkaisut johtavat epäonnistumiseen. Muutamat ystäväni sanovat, että olen hyvä tytär, kun olen ottanut äidin luokseni niinkin pitkäksi aikaa. Minä en tunne itseäni yhtään hyväksi, kipuilen ajoittaisia ärhentelyjäni.

Muamon kädet.

Tujakka glögi auttaa

Ratkaisuksi joulun hetkelliseen ilmapiiriongelmaan teen tavallista tujakammat glögit, itselleni triplat, äidilleni ihan pieni loraus terästystä joukkoon. Vietämme joulun kahdestaan, pääkaupunkiseudulla ei niin lähisukulaisia ole, että muuta joukkoa olisi ympärille. Isäni haluaa ilmiselvästi yhteiselosta hieman huilia, eikä ole muutenkaan kyläilijätyyppiä, joten hänkään ei liity seuraan.

Nyt jouluna minä syön ihan kaiken mitä lautaselle laitat, äitini toteaa.

Halleluja. Ei yhtään kommenttia siitä, ettei ole nälkä ja että lautasella on liikaa ruokaa, ettei jaksa, ettei maistu.

Eli siispä lautaselle pikku rippuset sitä rosollia, hirvestä ja possusta tehtyä karjalanpaistia, perunoita, herneitä, silliä, tietysti lanttulaatikkoa sekä mätiä avokadon kera… Ja vähän ajan päästä jälkkäriksi luumukermarahkaa.

Kaikkea maistuu ihan riittävästi. Eikä sillä. Ei ole nälkä -puheidenkin jälkeen äiti aina kiittää ruuasta. Joskus viimeiset suupalat ovat väkinäisiä, joskus jää vähän lautaselle. Ei siinä alkujaankaan tosin paljon ole ollut. Mutta ei sinun pakko ole kaikkea syödä.

Hyvää ruokaa oli, kiitos.

Ole hyvä. Hyvinhän sinä söit. Hienoa.

Jouluruokaa: paistia ja lattulootaa.

Eikö joulupukki tulekaan?

Toinen kriisi, mutta ei sentään niin iso kuin rosolli. Joulupukki!

Kävikö teillä joulupukki, meillä ei käynyt, äiti kuuluu sanovan aattoiltana puhelimessa siskolleen.

Menen heti keskustelun väliin korjaamaan erehdyksen:

Kävihän se, sillä aikaa kun sinä olit saunassa. Ei vain ehtinyt jäämään, käski sanoa hyvää joulua ja jätti lahjat. Tuollahan ne ovat matolla television edessä.

On meilläkin käynyt joulupukki, äiti korjaa puhelimeen, naurattelee ja hykertelee. Oli käynyt sillä aikaa, kun minä olin saunassa.

Lahjapaperit rapisevat kuin lapsosella.

Hyvät unenlahjat ja kiitollisuus

Hyvää yötä, nuku sinä hyvin, äiti toivottaa joka ilta.

Tai, totuuden nimessä pari iltaa taitaa jäädä hyvän yön toivotuksitta, silloin muamo on liian suuttunut minulle ja mennyt mököttämään omaan huoneeseensa.

Mutta, parasta on, että aamulla ei koskaan jatketa siihen mihin on illalla jääty, vaan: Hyvää huomenta, nukuitko hyvin.

Äiti onneksi nukkuu useimmiten kuin tukki. Pikku mytty siellä täkin alla. Usein hän vetää täydellisiä sikeitä, kun aamulla kolistelen keittiössä. En yhtään kuullut, kun lähdit.

Hyvä kun kummallekin on omat huoneet. Yksi sukulainen kehtasi minulle sanoa, että menin hankkimaan itselleni ihan liian ison asunnon.

Itse asiassa tein pari vuotta sitten kauppakirjat pienestä kolmiosta myös sen takia, että ajattelin äitini voivan olla paremmin luonani joitakin aikoja. Tämä kerta onkin nyt jo kolmas. Ensimmäisellä kerralla hän oli 6 viikkoa, sitten toiset 6 ja nyt vielä vähän pidempään.

Päällimmäisin tunne on kiitollisuus. On hienoa, kun äiti on sentään niin hyvässä kunnossa, että vielä jaksaa matkustaa luokseni. Sellainenkin aika tulee joskus, ettei enää jaksa. Ja miten pitkään hän pystyy olemaan kotona, joutuuko laitokseen, saako edes laitospaikkaa?

Vielä en tuota mieti, nyt on tämä hetki ja tilaisuus. Kannattaa käyttää hyväksi. Niin sanottu oma elämä menee vähäksi aikaa tauolle, ystävät jäävät vähemmälle huomiolle, viikonloppureissut tekemättä.

Äidin kummityttö tulee miehensä kanssa käymään. Kävelemme läheiseen ravintolaan. Äiti ottaa paistettua maksaa, veriarvot kohoavat.

Ilottelemme mahtavilla murteillamme. Hiliputella on Oulun seudulla kuljeskelemista kotioloissa todella vähissä vaatteissa. Pohjoiskarjalaisittain silloin ritkuillaan. Toteamme myös, että ripluilla on vähän huono tapa. Silloin napostellaan yhtenään jotain pientä.

Yhden ystävän luokse Keravalle teen äitini kanssa tapaninpäiväajelun. Äiti piristyy muiden seurasta aina silminnähtävästi. Olipa kiva käydä kylässä.

Labraan lähetteellä

Olen saanut äidin oman terveysasemani rekisteriin sisulla ja hänen kotikuntansa maksusitoumuksen turvin. Joka kerta kotikunnan lääkärit tosin väittävät, ettei maksusitoumusta tarvita, joka kerta sitä kuitenkin kysytään ja se otetaan halukkaasti vastaan.

Nyt saamme kerralla terveysaseman toimistosta kolme lähetettä labraan ja käynnit sujuvat sutjakasti. Verenohennuslääkityksen takia tarkkailussa tarvitsee käydä vain kaksi kertaa, sillä inr-arvo pysyy hyvin hallinnassa. Kysyn tulokset täkäläiseltä terveysasemalta ja ilmoitan luvun äitini kotisairaanhoitoon. Siellä todetaan molemmilla kerroilla, että samalla lääkemäärällä jatketaan ja seuraava kontrolli vasta neljän viikon kuluttua.

Hieno homma, sillä:

Sinun aikaasi tässä nyt taas menee.

Noin äitini sanoo ihan joka kerta aamuvarhaisilla labrakäynneillä ennen töihin menoani. Myöhästyn silti vain puolisen tuntia, ja töissä hyvin ymmärretään asia.

Niin, tämä labrassa käynti on kyllä ollut tiedossa jo ennen kun sinä tänne tulitkaan, että tämä on ihan ok, rutiinia. Ja harvoinhan näitä tarvitsee tehdä. Kahvilla ei kyllä nyt ehditä käydä, mutta juot sitten kotona, minä juon töissä.

Huoh.

Mutteripannu pörisyttää kahvia, ja se nautitaan lämmitetyn maidon kera.

Vain yksi pyllähdys

Yhtenä perjantai-iltana ilmoitan, että aamulla aion vetää unta palluraan niin pitkään kuin unta riittää, joten aamukahvin keitto jää äitini itsensä vastuulle. Laitan illalla kahvin valmiiksi hellalle odottamaan, sillä mutteripannu on sen verran työläs kierrettävä.

Ja, tadaa, kahvi kuuluu lauantaiaamuna purpattavan keittiössä vallan hyvin ilman minuakin.

Kahtena viimeisenä viikkona äiti pörisyttää arkiaamuisinkin espresson maitokahvia varten ihan itse, tuonkin kun olisin tajunnut aiemmin. Nappuloiden vieressä hellassa on toki ohjeistus, keltaisilla lapuilla. Asteikko kun on helloissamme erilainen, minulla 0–9, kotipuolessa 0–6, ja 9 on tosi ärhäkkä, sillä palaisi helposti soppa pohjaan.

Aluksi olen työpäivinä vähän huolissani, kerran päivässä tsekkaan tilanteen. Mites menee, onko kaikki ok? On on, aamupalan söin, otin leipäpalasen ja join kahvia.

Jopa lounaskeittokin on iltapäivällä kahden maissa lämmitetty ja nautittu, ja lääkkeet otettu. En kyllä syönyt ihan kaikkea, oli niin paljon. No hyvä kun jotain söit.

Hyvin sujuu päivällä siis kaikki. Pian tarkistussoitotkin alkavat jäädä satunnaisiksi, sillä homma hoituu. Äiti nukkuu yhdeksään, puoli kymmeneen, lukee kirjaa, vilaisee Hesarin ja lukee tarkkaan minulle tulevan kotikuntansa paikallislehden. Karjalaisenkin olen tilannut hänelle "lomansa" ajaksi. Varhaisiltapäivällä on vuorossa suomalainen elokuva, jos se vain on tarpeeksi kiinnostava, ja sitten tietysti Kauniit ja rohkeat, vaikka siinä on aina vain niitä samoja sotkuja.

Äiti myös harmittelee, kun ei enää pysty silittämään ryppyisiä lakanakasojani. Ei haittaa.

Yhtään askelta et ota täällä ilman rollaattoria, uhkailen.

Äiti on kiltti ihminen, hän tottelee. Vain kerran tulee pyllähdys illalla puseroa riisuessa. Nostan hänet kainaloista pystyyn. Säikähdyksestä selvitään vain muutamalla mustelmalla.

Jopa suihkussa hän yksin päivällä käy, vaikka yritänkin estellä. Lauantaisin autan saunan lauteille. Mehumuki mukaan, jotta hiki irtoaa. Löylykauha ja vesikippo viereen. Kiuas alkaa sihistä: löylyä, löylyä. Harmi kun ei ole tullut hommattua vastaa.

Ystävä kuulee tarinoita

Kerran viikossa käy eläkkeelle jäänyt hyvä ystäväni morjestamassa muamoani minun ollessani töissä. Ne ovat äidille yksinäisten tylsien hetkien kohokohtia. Ystäväni jututtaa vanhoista ajoista, kuulee evakkoreissut.

Minullekin herää uteliaisuus, mitä se äidin ukki aikoinaan Pietarissa tekikään, siis oli miliisinä, entä sen jälkeen? Nyt selviää myös, että äidinäiti oli ilmeisesti elänyt lapsuutensa isättömänä.

Äidin mielitarina on, kun hänen rakas pikkuveljensä syntyy kolmelta yöllä kotona nyt jo rajantakaisessa Karjalassa. Äitini on perheen esikoinen, hän valvoo jännittyneenä, kuulee kaiken ja sen, kun hänen isänsä lopulta sanoo: Pikkuveli syntyi, tulehan Anja kahvin keittoon.

Äidin rollaattorin pussukassa tulevat juhlajuomatkin kätevästi kotiin.

Meneekö kenkä jalkaan?

Lähdetäänkö käymään kaupassa, sanon. Keksin syyksi omenamehun, äidin suosikin. Se alkaa loppua.

Mutta jaksatko sinä, pitkä työpäivä takana.

Hyvää se tekee minullekin vähän ulkona olla.

Pukeminen. Tuskaantuminen. Kenkä ei mene jalkaan. Kiukuttaa.

Mutta hyvä se on, kun pääset vielä kävelemään sentään jotenkin ja syömäänkin itse. Niin monet makaavat sängyssä aivan avuttomina.

Olen ajoittainen tylyttäjä. Jos kaiken tekee valmiiksi, taidot rapistuvat. Useimmiten kenkä meneekin ihan omin voimin jalkaan, lopuilla kerroilla autan sen viimeisen nykäisyn. Takin vetoketjun vedän aina.

Joo, kyllä, kaulaliina on pakko laittaa.

On se askel lyhentynyt, äiti sanoo, kun katsoo lumeen painautuneita jalanjälkiään.

Ennen hän hoiti yksin kymmenkunta lehmää ja muut elikot päälle, teki siinä lomassa aamuvarhaisella piirakoita, kukkosia ja ruisleipää kauppaan myyntiin. Nukahti yöllä lattialle sitä vielä luuttuessaan. Karjan hävitettyämme piti baaria auki aamuseitsemästä puolilleöin.

Vaikeaa on tuosta toimeliaisuudesta luopua vanhanakaan. Edes ajatuksena.

Nyt on pakko.

Takaperin kävelyä ja pohkeiden venyttelyä

Viikonloppuna on aikaa tehdä pidempikin lenkki, ja päivänvalolla. Äiti näyttää miten kunto-ohjaaja on käskenyt nostella jalkoja kävellessä. Minä vierellä ryhdyn nostamaan polvia kanssa, tästähän tulee tehotreeni, kun vielä teen pienen hyppäyksen joka kerta. Ei haittaa yhtään, että edetään rollaattorin tahtiin. Pulssi kohoaa ja hengästyttää oitis.

Minä kyllä kaatuisin heti, jos tuota yrittäisin, äiti toteaa.

Sitten vaihdan takaperinkävelyyn. Sehän on vanha kiinalainen konsti saada hyvää oloa, etenkin ongelmanratkaisuun ihan ehdoton. Takaperin askelten ottamisesta tulee kauppareissuilla vakiintunut käytäntö. Minä etenen muutamat sadat metrit selin, äiti valvoo, etten törmää vastaantulijoihin.

Äitikin kokeilee. Hän onkin ennakkoluuloton. Syö simpukatkin ja varsinkin katkaravut. Ja etanat ne vasta herkkua ovat, ja mitä enemmän valkosipulia, sitä parempi.

Kävelyretken kääntöpaikalla pienen sillan luona opastan, miten venytellään pohkeita. Äiti perässä. Venytys auttaa rauhattomiin jalkoihin.

Lenkin jälkeen ruokakin maistuu paremmin.

Meillä on mukavaa.

Keitinpiirakat ovat toiselta nimeltään sulhaspiirakat. 

Kaksi miestä kylään

Erityisen mukavaksi meno muuttuu, kun saamme uutenavuotena yllätysvieraita. Kerron, että tulossa on kaksi miestä. Teemme keitinpiirakat, toiselta nimeltään sulhaspiirakat, vaikka ei kai piirakoiden nimeä voi varsinaisena enteenä pitää, ikävä kyllä...

Kun ei näillä käsillä enää kuorien ajelu suju, sanoo piirakkamaakari vailla vertaa.

No, eikö muka suju. Parempia ja ohkaisempia vieläkin tulee kuin kenelläkään muulla.

Äiti ajelee kuoret, oma pualikka otettuna kotoa völjyyn. Kysyi kyllä, ottaako mukaan, minä sanoin, ota ota, eihän sitä tiedä, vaikka saataisiin jotain tehtyä.

Ja nythän saadaan. Minä lisään ympyräisten kuorien toiselle puolikkaalle keitettyä irtoriisiä, käännän puolikuuksi, tiivistän reunat lautasen avulla leikkaamalla ja paistan kakkarat pannulla voissa rapsakoiksi.

Missäs se toinen mies on, kysyy äitini ruokapöydässä, kun vieraat ovat jo pari tuntia luonamme olleet. Kuohuviinikin on korkattu. Rollaattorin etupussukassa olemme sen kätevästi kuljettaneet kotiin, samoin kuin valkoviinipullon. Viinissä olen keittänyt kalkkunarullan pääruuaksi.

Tuossahan se mies on sinun edessäsi lattialla pöydän alla.

Äiti ryhtyy soittamaan siskolleen uudenvuodentoivotukset. On mukavaa ja sydäntä lämmittävää, että vaikka he eivät usein näe, he pitävät huolta toisistaan puhelimitse. Melkein päivittäin.

Niin, ja meillä on täällä kaksi miestä. Minulle on tuo nelijalkainen ja Riitalle on kaksilahkeinen.

Kaikkia naurattaa.

Tinatkin valetaan. Kenelle tulee minkälainenkin härpäke.

Hyvä uusi vuosi.

Se toinen mies.

Takasin omaan kotiin

Tammikuulla alan viritellä muamon paluuta kotikonnuille.

Mites olisi, jos lähdettäisiin tuossa tammikuun puolenvälin tienoilla?

Niin, onhan sinne sinun syntymäpäivään niin paljon aikaa vielä…

Apua, mietin. Vähän naurattaakin. Onko muamo tosiaan aatellut, että olisi maaliskuulle asti. Ei myönnä.

Yhtenä iltana kauppaan kävellessä itsestäni tuntui, että nyt vähän väsyttää. Aamulla aamupalat valmiiksi, espresso hellalle, päivän ruoka-annos, lukuisia keltaisia lappuja ohjeistukseksi: muista juoda vettä ja mehua, jääkaapissa keitto, lämmitä hellalla kattilassa, välipalaksi hedelmiä ja viiliä, tänään tulen vähän myöhemmin, ehkä seitsemän aikaan, soittelen vielä, jos menee pidempään…

Otan kalenteriin esiin ja lasken:

Hei, nyt on menossa jo kahdeksas viikko, ja tammikuun puoliväliin niitä kertyy yhdeksän. Sitä paitsi tammikuun lopussa lakkaa se maksusitoumuskin. Tulet sitten keväämmällä uudestaan.

Ravintolavaunuun hankala taival

Äiti alkaa pakata kolme päivää ennen lauantain paluumatkaa. Mitä kaikkea minä nyt oikein otan mukaan, jätänkö tänne osan.

Jätä vain, vähemmän kannettavaa. Tuon ne autolla myöhemmin, tai sitten ovat täällä jo valmiiksi odottamassa seuraavaa kertaa.

Junia ei ole kaikkinensa edelleenkään suunniteltu liikuntaesteisille. Pitkän matkan aikana pitää tietysti käydä ravintolavaunussa. Äiti haluaa tarjota.

Vaunuun siirtyminen ei ole rollaattorin kanssa helppoa. On portaita ja sitten se hirveä hytkyvä ja heiluva välikkö ennen ravintolavaunua. Se jossa meinaa rollisvanhus liiskaantua vähän väliä sulkeutumaan pyrkivien ovien väliin.

Minulle munakas, äidille täytetyt letut. Hyvin maistuu. Pikku punaviinipullo jää tällä kertaa ostamatta ja puolittamatta, aamuvarhainen juna nimittäin.

Neljä ja puoli tuntia sujuu sutjakkaasti. Invavessakin on lähellä. Tosin nesteenpoistolääke on nyt matkanteon takia jätetty ottamatta. Mutta sitten heti kotona otat.

Asemalla isäni vastassa. Pikaraportti. Hyvin on mennyt. Heti maanantaina labraan marevanin mittaukseen. Sitten kotisairaanhoito on tilattava aika pian, jotta tietävät tulla jakamaan lääkkeet dosetteihin, nyt niitä on vielä kahdeksi viikoksi. Ja lääkkeisiin tarvitsee sitä ennen hakea apteekista täydennystä. Kotisairaanhoitoon olen jo toimittanut sähköistä reseptiä varten tiedot, mistä lääkkeistä on vajausta.

 

Junalla takaisin omaan kotiin. Nyt jo lunta maassa.

Sitten keväällä taas

Rollaattori takakonttiin, äiti etupenkille. Turvavyö kiinni.

Halaus.

Äidille tulee itku.

No, hei, älä nyt ole murheissasi. Tosi hyvin meni reissu, käyt nyt kotona vähän kääntymässä. Ja sitten keväällä tulet taas uudestaan. Minä tulen hakemaan.

Lue myös:

Marevan-kontrolli ja paras äitienpäivälahja.

Mitä miehet ovat elämässään oppineet äidiltään.

Yksi Veetin opeista kuuluu: Nuku rakkaidesi vieressä, jos se suinkin on mahdollista. Vaadi, että sinua silitetään.
Yksi Veetin opeista kuuluu: Nuku rakkaidesi vieressä, jos se suinkin on mahdollista. Vaadi, että sinua silitetään.

Veeti on yritetty ostaa yli 7 000 euron hintaan Venäjälle, mutta turhaan. Kissa venyttelee ja saunoo mieluummin kotona, sillä parhaat nautinnot ovat usein aika arkisia.

Noiden silmien katsetta en unohda koskaan, sanoi arvovaltainen tuomari.

Hän ei puhunut mielitietystään, vaan kissasta.

Hän oli ehkä oikeassa.

Tuusulalainen Lumikissan Nopsajalka eli siperiankissa Veeti arvioitiin maailman kauneimmaksi kissaksi Haagin kansainvälisessä kissanäyttelyssä viime vuonna.

Jos Veeti osaisi puhua, se kenties opettaisi kissan elämästä seuraavat seikat. Elämänohjeet pätevät mainiosti myös ihmisiin.

1. Tee parhaasi. Veeti osaa ottaa näyttelyissä poseerausasennon ja ilmeen, jossa se näyttää parhaimmalta. Se poseeraa myös kotona, jos sattuu kuulemaan kameran napsahduksen. Sitten se lähtee muihin puuhiin. Luota, että oman parhaan tekeminen riittää. Ethän voi tehdä enempää. 

2. Koko ajan tarvitse yrittää. Kun kisat ovat ohi, Veeti makaa, venyttelee ja menee saunan jälkilöylyihin. Muista sinäkin maata, venytellä ja saunoa.

3. Parhaat nautinnot ovat usein aika arkisia. Veeti juhli voittoaan katkaravuilla, joita sille ostettiin paluumatkalla laivan ravintolasta. Kotona se ummisti silmänsä nautinnosta työntäessään kuononsa kissanraksuihin. Sellaista elämä on, aika arkista, ja hyvä niin.

4. Ethän ylpisty. Veetistä on maalattu Koreassa taulu. Taiteilija löysi kissan kuvan Facebookista ja piti kissaa niin kauniina, että päätti ikuistaa sen maalaukseen. Huomio voi tehdä kenestä tahansa turhamaisen. Siksi kannattaa pitää neljä tassua tai kaksi jalkaa maassa.

5. Älä satuta muita. Veetin omistaja Jaana Sivén sanoo, ettei Veeti koskaan kynsi tai näyki ketään. Älä sinäkään tee niin.

6. Kehitä itseäsi. Veeti tekee sen kiipeilemällä kiipeilypuissa. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia jotakin uutta. Kiipeä, konkreettisesti tai vertauskuvallisesti. 

7. Pidä yhteyttä ystäviisi. Veetillä on kotona 11 kissakaveria. Se on jo aika paljon, mutta jokaisella pitäisi olla ainakin yksi hyvä ystävä. Toivottavasti sinullakin.

8. Muista juuresi. Voiton jälkeen Veeti on saanut kosiopyyntöjä ympäri maailmaa. Se on kutsuttu Kiinaan ja yritetty ostaa yli 7000 eurolla Venäjälle. Mutta jos rakkaat asuvat tavallisessa talossa tavallisessa taajamassa, miksi sieltä pitäisi lähteä minnekään. Pitäkööt palatsinsa.

9. Rakasta! Nuku rakkaidesi vieressä, kuten Veeti, jos se suinkin on mahdollista. Vaadi, että sinua silitetään. Kehrää, kun kosketus tuntuu hyvältä.

Parisuhteen onnen salaisuus puutarhakielellä: kastele kukkasia, älä rikkaruohoja.
Parisuhteen onnen salaisuus puutarhakielellä: kastele kukkasia, älä rikkaruohoja.

Älä anna rakkauden hukkua arjen kiireisiin. Listasimme monta hyvää keinoa löytää huuma uudelleen.

1. Kosketelkaa enemmän

Pitkään yhdessä olleet parit eivät yleensä halaa tai suutele tarpeeksi. Se kannattaa, sillä ihokosketus tuottaa aivoissa oksitosiinia eli mielihyvähormonia.

Kokeilkaa halata toisianne parinkymmenen sekunnin ajan muutaman kerran päivässä. Pussailkaa pitkään ja hartaasti nopeiden hyvästelysuukkojen sijaan.

2. Pitäkää teknologiapaussi

Puoliso kertoo työpäivästään, mutta katselet puhelintasi. Kuulostaako tutulta? Tutkimusten mukaan hälyttävän moni kokee älypuhelinten häiritsevän rakkauselämäänsä.

Sopikaa, että jätätte puhelimen ja television ainakin ruoka-aikoina ja makuuhuoneessa kokonaan pois.

3. Sano kiitos

Pitkän parisuhteen rutiinien keskellä toisen pienet teot alkavat tuntua itsestäänselvyyksiltä. Jos huomaat, että kumppanisi on ostanut lempijugurttiasi tai jaksanut ripustaa pyykit, kiitä häntä.

Kirjoittakaa kokeeksi joka päivä ylös kolme asiaa, josta olette kiitollisia, ja kertokaa ne toisillenne.

4. Vaihda nalkutus kehuihin

Kun asuu vuosia saman katon alla, on helppo sortua mäkättämiseen: et sitten taaskaan viitsinyt tyhjentää tiskikonetta.

Yrittäkää mieluummin keskittyä siihen, mitä toinen tekee hyvin. Puutarhakielellä se sanottaisiin näin: Kastele kukkasia, älä rikkaruohoja.

5. Muista harrastuksesi 

Jos suhteenne tuntuu passiiviselta, se voi johtua siitä, ettet ole tyytyväinen elämääsi. Tee säännöllisesti jotain, mistä nautit.

Kun tulet harrastuksesta kotiin innostuneena, olet myös parisuhteessa parhaimmillasi.

6. Huomioi kumppanisi kiinnostuksen kohteet

Et ehkä koskaan opi pitämään golfista tai innostumaan uusimmista älyvempaimista. Kun puolisosi tekee jotain, mistä on todella innostunut, tarkkaile häntä. Intohimo tekee ihmisestä kauniin.

7. Sovi tuplatreffit

Parisuhdeaikaa ei aina tarvitse viettää kahdestaan. Yhden tutkimuksen mukaan hyvän ystäväpariskunnan kanssa tuplatreffeillä käyminen auttoi pareja tuntemaan kiintymystä omaa kumppania kohtaan.

Kun näet puolisosi juttelevan ystävienne kanssa, saatat taas muistaa, miksi aikoinaan rakastuit häneen.

8. Flirttaile

Parisuhde on tasapainoilua: ihminen kaipaa turvaa, mutta myös jännitystä. Niiden yhdistäminen on haastavaa. Siksi hellä ja vihjaileva flirttailu kannattaa.

Saattaa tuntua hölmöltä lähettää punastuttava tekstiviesti aviopuolisolle, mutta se voi auttaa löytämään mahanpohjasta kadonneet perhoset.

9. Kerro, miltä sinusta tuntuu

Käyt kampaajalla ja vedät ylle kauneimman puserosi. Odotat, että puoliso huomaisi ja suutut, kun niin ei käy.

Parisuhteen lämmittely-yritys ei saa olla sanaton testi, jonka puolisosi voi joko läpäistä tai reputtaa. Älä oleta, että hän osaa lukea mieltäsi.

Ellet tunne välejänne läheisiksi, kerro siitä kumppanillesi. Vasta silloin voitte yhdessä pohtia, miten asia korjataan.

10. Määrittele treffi-ilta uusiksi

Treffien ei aina tarvitse tarkoittaa pöytävarausta kalliissa ravintolassa. Käykää vaikka iltakävelyllä ja jutelkaa päivästänne.

Treffit tarkoittavat aikaa, jolloin ette pidä toisianne vanhempina tai asuinkumppaneina, vaan ihmisinä, jotka olette valinneet jakamaan elämänne.

11. Älä odota mahdottomia

Nykykulttuuri on niin seksualisoitunutta, että parisuhde voi tuntua laimealta, jos se ei muistuta romanttisten elokuvien kiihkeitä kohtauksia. Kaikissa pitkissä parisuhteissa on hyviä ja huonompia ajanjaksoja. Muista, että rakkautta voi tuntea ja osoittaa monin eri tavoin.

Lähde: health.com