Äitini asui luonani 9 viikkoa. En tunne itseäni sen takia hyväksi tyttäreksi tai sankariksi, monta kertaa epäonnistuin. Silti olen kiitollinen.

Menen hakemaan äitiäni autolla, edessä yli 500 kilometriä pääkaupunkiseudulle. Äidillä vähän kurkku outo, mutta matkaan hän on kovasti lähdössä. Kaksi laukkua pakattuna eteisessä. Lisäksi pari nyssäkkää, muovikassillinen lääkkeitä.

Huomaan hänen puheestaan, että nyt on jotain isompaakin pielessä. Sanon, että kyytiin kyllä pääset, muttet minun. Soitan ambulanssin. Aivoinfarkti.

Siitäkin muamoni selvisi, kuten tämä evakkoreissun kahteen otteeseen taivaltanut nainen on tehnyt monta muutakin kertaa. Sisukas sissi.

Paleltaako? Ei palella

Uusi yritys kuukausia myöhemmin onnistuu, mutta sen reissun jälkeen huomaan, että autolla kulkeminen on liian raskasta. Siltikin, vaikka yövymme puolivälissä Mikkelissä. Siirrymme junailuun, helpompaa.

Tosin viime marraskuussa häntä hakiessani junakin jymähtää Lappeenrantaan. Myrsky. Rata poikki. Siirto bussiin, minä kahden matkalaukun, äiti rollaattorin kanssa. Varsinainen ryysis. Ihmiset ajattelevat itseään. Kaksi naista sentään kysyy, tarvitsemmeko apua.

Pyydän solttupoikaa työntämään äitini bussin rappusia ylös, askelmat ovat ihan liian korkeita. Itse yritän samaan aikaan saada tungettua matkalaukkuja ja rollaattoria täpötäyteen tavaratilaan, kuski vain ärhentelee. Löydän taistelun jälkeen sentään paikan samasta bussista kuin äitini, sen viimeisen vapaan istuimen.

Vartin bussitaival, sen jälkeen keskellä pimeyttä jossain seisakkeella. On ilmiselvää, ettei äitiä saada missään tapauksessa kammettua toiseen Helsinkiin matkaavaan junaan. Ei ole laituria, junanportaat puolen metrin korkeudella, nuoremmillakin on näköjään vaikeuksia hilata itseään ylös. Saan onneksi yhden järkevän VR:n edustajan hyppysiini. Hän toteaa mahdottoman tilanteen, alkaa soittaa taksia.

Sen tulo kestää ja kestää. Jotakuinkin tunnin. Äiti ei valita. Kysyn, paleltaako. Ei palella.

Sisukas sissi.

Puoliltaöin olemme kotonani. Seuraavana päivänä äitini kertoo, että vähän siellä taksia odottaessa tuli vilu.

Huh, rankka reissu takana, viimeinkin kotiovella.

Lumeton joulu ei tunnu joululta

Tulee joulu. Lumeton.

Ei tunnu joulu joululta, kun ei ole lunta, kuulen äitini toteavan monta kertaa puhelimessa.

No ku mie en voi täs siulle nyt lumeksi muuttua. Facebookissa kyselen kavereilta, missähän päin Suomea kulkee lumiraja. Kun ei kuulemma joulu tunnu joululta, kun ei ole lunta. No, nyt ei kyllä liikahdeta ruuhkissa yhtään minnekään. Kerrankin minäkin joulun omassa kotona.

Ja mitäpä tuosta, lumettomuudesta, pikku juttu. Mutta rosollista tulee todellinen kriisi. Olen keittänyt liian pieniä porkkanoita, eikä äitini saa niitä huonoilla käsillään kunnolla kuorittua.

No, enpä älynnyt isompia keittää. Ääneeni tulee terästä. Olen niin monta kertaa viikkojen aikana kuullut, että kun ei näillä käsillä saa mitään tehtyä.

Etenkään kun ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään, vallankaan kuoria pieniä porkkanoita, mutta sekään vaihtoehto ei ole hyvä.

Välillä yritän järjestää pientä puuhaa, usein en. Toisinaan molemmat ratkaisut johtavat epäonnistumiseen. Muutamat ystäväni sanovat, että olen hyvä tytär, kun olen ottanut äidin luokseni niinkin pitkäksi aikaa. Minä en tunne itseäni yhtään hyväksi, kipuilen ajoittaisia ärhentelyjäni.

Muamon kädet.

Tujakka glögi auttaa

Ratkaisuksi joulun hetkelliseen ilmapiiriongelmaan teen tavallista tujakammat glögit, itselleni triplat, äidilleni ihan pieni loraus terästystä joukkoon. Vietämme joulun kahdestaan, pääkaupunkiseudulla ei niin lähisukulaisia ole, että muuta joukkoa olisi ympärille. Isäni haluaa ilmiselvästi yhteiselosta hieman huilia, eikä ole muutenkaan kyläilijätyyppiä, joten hänkään ei liity seuraan.

Nyt jouluna minä syön ihan kaiken mitä lautaselle laitat, äitini toteaa.

Halleluja. Ei yhtään kommenttia siitä, ettei ole nälkä ja että lautasella on liikaa ruokaa, ettei jaksa, ettei maistu.

Eli siispä lautaselle pikku rippuset sitä rosollia, hirvestä ja possusta tehtyä karjalanpaistia, perunoita, herneitä, silliä, tietysti lanttulaatikkoa sekä mätiä avokadon kera… Ja vähän ajan päästä jälkkäriksi luumukermarahkaa.

Kaikkea maistuu ihan riittävästi. Eikä sillä. Ei ole nälkä -puheidenkin jälkeen äiti aina kiittää ruuasta. Joskus viimeiset suupalat ovat väkinäisiä, joskus jää vähän lautaselle. Ei siinä alkujaankaan tosin paljon ole ollut. Mutta ei sinun pakko ole kaikkea syödä.

Hyvää ruokaa oli, kiitos.

Ole hyvä. Hyvinhän sinä söit. Hienoa.

Jouluruokaa: paistia ja lattulootaa.

Eikö joulupukki tulekaan?

Toinen kriisi, mutta ei sentään niin iso kuin rosolli. Joulupukki!

Kävikö teillä joulupukki, meillä ei käynyt, äiti kuuluu sanovan aattoiltana puhelimessa siskolleen.

Menen heti keskustelun väliin korjaamaan erehdyksen:

Kävihän se, sillä aikaa kun sinä olit saunassa. Ei vain ehtinyt jäämään, käski sanoa hyvää joulua ja jätti lahjat. Tuollahan ne ovat matolla television edessä.

On meilläkin käynyt joulupukki, äiti korjaa puhelimeen, naurattelee ja hykertelee. Oli käynyt sillä aikaa, kun minä olin saunassa.

Lahjapaperit rapisevat kuin lapsosella.

Hyvät unenlahjat ja kiitollisuus

Hyvää yötä, nuku sinä hyvin, äiti toivottaa joka ilta.

Tai, totuuden nimessä pari iltaa taitaa jäädä hyvän yön toivotuksitta, silloin muamo on liian suuttunut minulle ja mennyt mököttämään omaan huoneeseensa.

Mutta, parasta on, että aamulla ei koskaan jatketa siihen mihin on illalla jääty, vaan: Hyvää huomenta, nukuitko hyvin.

Äiti onneksi nukkuu useimmiten kuin tukki. Pikku mytty siellä täkin alla. Usein hän vetää täydellisiä sikeitä, kun aamulla kolistelen keittiössä. En yhtään kuullut, kun lähdit.

Hyvä kun kummallekin on omat huoneet. Yksi sukulainen kehtasi minulle sanoa, että menin hankkimaan itselleni ihan liian ison asunnon.

Itse asiassa tein pari vuotta sitten kauppakirjat pienestä kolmiosta myös sen takia, että ajattelin äitini voivan olla paremmin luonani joitakin aikoja. Tämä kerta onkin nyt jo kolmas. Ensimmäisellä kerralla hän oli 6 viikkoa, sitten toiset 6 ja nyt vielä vähän pidempään.

Päällimmäisin tunne on kiitollisuus. On hienoa, kun äiti on sentään niin hyvässä kunnossa, että vielä jaksaa matkustaa luokseni. Sellainenkin aika tulee joskus, ettei enää jaksa. Ja miten pitkään hän pystyy olemaan kotona, joutuuko laitokseen, saako edes laitospaikkaa?

Vielä en tuota mieti, nyt on tämä hetki ja tilaisuus. Kannattaa käyttää hyväksi. Niin sanottu oma elämä menee vähäksi aikaa tauolle, ystävät jäävät vähemmälle huomiolle, viikonloppureissut tekemättä.

Äidin kummityttö tulee miehensä kanssa käymään. Kävelemme läheiseen ravintolaan. Äiti ottaa paistettua maksaa, veriarvot kohoavat.

Ilottelemme mahtavilla murteillamme. Hiliputella on Oulun seudulla kuljeskelemista kotioloissa todella vähissä vaatteissa. Pohjoiskarjalaisittain silloin ritkuillaan. Toteamme myös, että ripluilla on vähän huono tapa. Silloin napostellaan yhtenään jotain pientä.

Yhden ystävän luokse Keravalle teen äitini kanssa tapaninpäiväajelun. Äiti piristyy muiden seurasta aina silminnähtävästi. Olipa kiva käydä kylässä.

Labraan lähetteellä

Olen saanut äidin oman terveysasemani rekisteriin sisulla ja hänen kotikuntansa maksusitoumuksen turvin. Joka kerta kotikunnan lääkärit tosin väittävät, ettei maksusitoumusta tarvita, joka kerta sitä kuitenkin kysytään ja se otetaan halukkaasti vastaan.

Nyt saamme kerralla terveysaseman toimistosta kolme lähetettä labraan ja käynnit sujuvat sutjakasti. Verenohennuslääkityksen takia tarkkailussa tarvitsee käydä vain kaksi kertaa, sillä inr-arvo pysyy hyvin hallinnassa. Kysyn tulokset täkäläiseltä terveysasemalta ja ilmoitan luvun äitini kotisairaanhoitoon. Siellä todetaan molemmilla kerroilla, että samalla lääkemäärällä jatketaan ja seuraava kontrolli vasta neljän viikon kuluttua.

Hieno homma, sillä:

Sinun aikaasi tässä nyt taas menee.

Noin äitini sanoo ihan joka kerta aamuvarhaisilla labrakäynneillä ennen töihin menoani. Myöhästyn silti vain puolisen tuntia, ja töissä hyvin ymmärretään asia.

Niin, tämä labrassa käynti on kyllä ollut tiedossa jo ennen kun sinä tänne tulitkaan, että tämä on ihan ok, rutiinia. Ja harvoinhan näitä tarvitsee tehdä. Kahvilla ei kyllä nyt ehditä käydä, mutta juot sitten kotona, minä juon töissä.

Huoh.

Mutteripannu pörisyttää kahvia, ja se nautitaan lämmitetyn maidon kera.

Vain yksi pyllähdys

Yhtenä perjantai-iltana ilmoitan, että aamulla aion vetää unta palluraan niin pitkään kuin unta riittää, joten aamukahvin keitto jää äitini itsensä vastuulle. Laitan illalla kahvin valmiiksi hellalle odottamaan, sillä mutteripannu on sen verran työläs kierrettävä.

Ja, tadaa, kahvi kuuluu lauantaiaamuna purpattavan keittiössä vallan hyvin ilman minuakin.

Kahtena viimeisenä viikkona äiti pörisyttää arkiaamuisinkin espresson maitokahvia varten ihan itse, tuonkin kun olisin tajunnut aiemmin. Nappuloiden vieressä hellassa on toki ohjeistus, keltaisilla lapuilla. Asteikko kun on helloissamme erilainen, minulla 0–9, kotipuolessa 0–6, ja 9 on tosi ärhäkkä, sillä palaisi helposti soppa pohjaan.

Aluksi olen työpäivinä vähän huolissani, kerran päivässä tsekkaan tilanteen. Mites menee, onko kaikki ok? On on, aamupalan söin, otin leipäpalasen ja join kahvia.

Jopa lounaskeittokin on iltapäivällä kahden maissa lämmitetty ja nautittu, ja lääkkeet otettu. En kyllä syönyt ihan kaikkea, oli niin paljon. No hyvä kun jotain söit.

Hyvin sujuu päivällä siis kaikki. Pian tarkistussoitotkin alkavat jäädä satunnaisiksi, sillä homma hoituu. Äiti nukkuu yhdeksään, puoli kymmeneen, lukee kirjaa, vilaisee Hesarin ja lukee tarkkaan minulle tulevan kotikuntansa paikallislehden. Karjalaisenkin olen tilannut hänelle "lomansa" ajaksi. Varhaisiltapäivällä on vuorossa suomalainen elokuva, jos se vain on tarpeeksi kiinnostava, ja sitten tietysti Kauniit ja rohkeat, vaikka siinä on aina vain niitä samoja sotkuja.

Äiti myös harmittelee, kun ei enää pysty silittämään ryppyisiä lakanakasojani. Ei haittaa.

Yhtään askelta et ota täällä ilman rollaattoria, uhkailen.

Äiti on kiltti ihminen, hän tottelee. Vain kerran tulee pyllähdys illalla puseroa riisuessa. Nostan hänet kainaloista pystyyn. Säikähdyksestä selvitään vain muutamalla mustelmalla.

Jopa suihkussa hän yksin päivällä käy, vaikka yritänkin estellä. Lauantaisin autan saunan lauteille. Mehumuki mukaan, jotta hiki irtoaa. Löylykauha ja vesikippo viereen. Kiuas alkaa sihistä: löylyä, löylyä. Harmi kun ei ole tullut hommattua vastaa.

Ystävä kuulee tarinoita

Kerran viikossa käy eläkkeelle jäänyt hyvä ystäväni morjestamassa muamoani minun ollessani töissä. Ne ovat äidille yksinäisten tylsien hetkien kohokohtia. Ystäväni jututtaa vanhoista ajoista, kuulee evakkoreissut.

Minullekin herää uteliaisuus, mitä se äidin ukki aikoinaan Pietarissa tekikään, siis oli miliisinä, entä sen jälkeen? Nyt selviää myös, että äidinäiti oli ilmeisesti elänyt lapsuutensa isättömänä.

Äidin mielitarina on, kun hänen rakas pikkuveljensä syntyy kolmelta yöllä kotona nyt jo rajantakaisessa Karjalassa. Äitini on perheen esikoinen, hän valvoo jännittyneenä, kuulee kaiken ja sen, kun hänen isänsä lopulta sanoo: Pikkuveli syntyi, tulehan Anja kahvin keittoon.

Äidin rollaattorin pussukassa tulevat juhlajuomatkin kätevästi kotiin.

Meneekö kenkä jalkaan?

Lähdetäänkö käymään kaupassa, sanon. Keksin syyksi omenamehun, äidin suosikin. Se alkaa loppua.

Mutta jaksatko sinä, pitkä työpäivä takana.

Hyvää se tekee minullekin vähän ulkona olla.

Pukeminen. Tuskaantuminen. Kenkä ei mene jalkaan. Kiukuttaa.

Mutta hyvä se on, kun pääset vielä kävelemään sentään jotenkin ja syömäänkin itse. Niin monet makaavat sängyssä aivan avuttomina.

Olen ajoittainen tylyttäjä. Jos kaiken tekee valmiiksi, taidot rapistuvat. Useimmiten kenkä meneekin ihan omin voimin jalkaan, lopuilla kerroilla autan sen viimeisen nykäisyn. Takin vetoketjun vedän aina.

Joo, kyllä, kaulaliina on pakko laittaa.

On se askel lyhentynyt, äiti sanoo, kun katsoo lumeen painautuneita jalanjälkiään.

Ennen hän hoiti yksin kymmenkunta lehmää ja muut elikot päälle, teki siinä lomassa aamuvarhaisella piirakoita, kukkosia ja ruisleipää kauppaan myyntiin. Nukahti yöllä lattialle sitä vielä luuttuessaan. Karjan hävitettyämme piti baaria auki aamuseitsemästä puolilleöin.

Vaikeaa on tuosta toimeliaisuudesta luopua vanhanakaan. Edes ajatuksena.

Nyt on pakko.

Takaperin kävelyä ja pohkeiden venyttelyä

Viikonloppuna on aikaa tehdä pidempikin lenkki, ja päivänvalolla. Äiti näyttää miten kunto-ohjaaja on käskenyt nostella jalkoja kävellessä. Minä vierellä ryhdyn nostamaan polvia kanssa, tästähän tulee tehotreeni, kun vielä teen pienen hyppäyksen joka kerta. Ei haittaa yhtään, että edetään rollaattorin tahtiin. Pulssi kohoaa ja hengästyttää oitis.

Minä kyllä kaatuisin heti, jos tuota yrittäisin, äiti toteaa.

Sitten vaihdan takaperinkävelyyn. Sehän on vanha kiinalainen konsti saada hyvää oloa, etenkin ongelmanratkaisuun ihan ehdoton. Takaperin askelten ottamisesta tulee kauppareissuilla vakiintunut käytäntö. Minä etenen muutamat sadat metrit selin, äiti valvoo, etten törmää vastaantulijoihin.

Äitikin kokeilee. Hän onkin ennakkoluuloton. Syö simpukatkin ja varsinkin katkaravut. Ja etanat ne vasta herkkua ovat, ja mitä enemmän valkosipulia, sitä parempi.

Kävelyretken kääntöpaikalla pienen sillan luona opastan, miten venytellään pohkeita. Äiti perässä. Venytys auttaa rauhattomiin jalkoihin.

Lenkin jälkeen ruokakin maistuu paremmin.

Meillä on mukavaa.

Keitinpiirakat ovat toiselta nimeltään sulhaspiirakat. 

Kaksi miestä kylään

Erityisen mukavaksi meno muuttuu, kun saamme uutenavuotena yllätysvieraita. Kerron, että tulossa on kaksi miestä. Teemme keitinpiirakat, toiselta nimeltään sulhaspiirakat, vaikka ei kai piirakoiden nimeä voi varsinaisena enteenä pitää, ikävä kyllä...

Kun ei näillä käsillä enää kuorien ajelu suju, sanoo piirakkamaakari vailla vertaa.

No, eikö muka suju. Parempia ja ohkaisempia vieläkin tulee kuin kenelläkään muulla.

Äiti ajelee kuoret, oma pualikka otettuna kotoa völjyyn. Kysyi kyllä, ottaako mukaan, minä sanoin, ota ota, eihän sitä tiedä, vaikka saataisiin jotain tehtyä.

Ja nythän saadaan. Minä lisään ympyräisten kuorien toiselle puolikkaalle keitettyä irtoriisiä, käännän puolikuuksi, tiivistän reunat lautasen avulla leikkaamalla ja paistan kakkarat pannulla voissa rapsakoiksi.

Missäs se toinen mies on, kysyy äitini ruokapöydässä, kun vieraat ovat jo pari tuntia luonamme olleet. Kuohuviinikin on korkattu. Rollaattorin etupussukassa olemme sen kätevästi kuljettaneet kotiin, samoin kuin valkoviinipullon. Viinissä olen keittänyt kalkkunarullan pääruuaksi.

Tuossahan se mies on sinun edessäsi lattialla pöydän alla.

Äiti ryhtyy soittamaan siskolleen uudenvuodentoivotukset. On mukavaa ja sydäntä lämmittävää, että vaikka he eivät usein näe, he pitävät huolta toisistaan puhelimitse. Melkein päivittäin.

Niin, ja meillä on täällä kaksi miestä. Minulle on tuo nelijalkainen ja Riitalle on kaksilahkeinen.

Kaikkia naurattaa.

Tinatkin valetaan. Kenelle tulee minkälainenkin härpäke.

Hyvä uusi vuosi.

Se toinen mies.

Takasin omaan kotiin

Tammikuulla alan viritellä muamon paluuta kotikonnuille.

Mites olisi, jos lähdettäisiin tuossa tammikuun puolenvälin tienoilla?

Niin, onhan sinne sinun syntymäpäivään niin paljon aikaa vielä…

Apua, mietin. Vähän naurattaakin. Onko muamo tosiaan aatellut, että olisi maaliskuulle asti. Ei myönnä.

Yhtenä iltana kauppaan kävellessä itsestäni tuntui, että nyt vähän väsyttää. Aamulla aamupalat valmiiksi, espresso hellalle, päivän ruoka-annos, lukuisia keltaisia lappuja ohjeistukseksi: muista juoda vettä ja mehua, jääkaapissa keitto, lämmitä hellalla kattilassa, välipalaksi hedelmiä ja viiliä, tänään tulen vähän myöhemmin, ehkä seitsemän aikaan, soittelen vielä, jos menee pidempään…

Otan kalenteriin esiin ja lasken:

Hei, nyt on menossa jo kahdeksas viikko, ja tammikuun puoliväliin niitä kertyy yhdeksän. Sitä paitsi tammikuun lopussa lakkaa se maksusitoumuskin. Tulet sitten keväämmällä uudestaan.

Ravintolavaunuun hankala taival

Äiti alkaa pakata kolme päivää ennen lauantain paluumatkaa. Mitä kaikkea minä nyt oikein otan mukaan, jätänkö tänne osan.

Jätä vain, vähemmän kannettavaa. Tuon ne autolla myöhemmin, tai sitten ovat täällä jo valmiiksi odottamassa seuraavaa kertaa.

Junia ei ole kaikkinensa edelleenkään suunniteltu liikuntaesteisille. Pitkän matkan aikana pitää tietysti käydä ravintolavaunussa. Äiti haluaa tarjota.

Vaunuun siirtyminen ei ole rollaattorin kanssa helppoa. On portaita ja sitten se hirveä hytkyvä ja heiluva välikkö ennen ravintolavaunua. Se jossa meinaa rollisvanhus liiskaantua vähän väliä sulkeutumaan pyrkivien ovien väliin.

Minulle munakas, äidille täytetyt letut. Hyvin maistuu. Pikku punaviinipullo jää tällä kertaa ostamatta ja puolittamatta, aamuvarhainen juna nimittäin.

Neljä ja puoli tuntia sujuu sutjakkaasti. Invavessakin on lähellä. Tosin nesteenpoistolääke on nyt matkanteon takia jätetty ottamatta. Mutta sitten heti kotona otat.

Asemalla isäni vastassa. Pikaraportti. Hyvin on mennyt. Heti maanantaina labraan marevanin mittaukseen. Sitten kotisairaanhoito on tilattava aika pian, jotta tietävät tulla jakamaan lääkkeet dosetteihin, nyt niitä on vielä kahdeksi viikoksi. Ja lääkkeisiin tarvitsee sitä ennen hakea apteekista täydennystä. Kotisairaanhoitoon olen jo toimittanut sähköistä reseptiä varten tiedot, mistä lääkkeistä on vajausta.

 

Junalla takaisin omaan kotiin. Nyt jo lunta maassa.

Sitten keväällä taas

Rollaattori takakonttiin, äiti etupenkille. Turvavyö kiinni.

Halaus.

Äidille tulee itku.

No, hei, älä nyt ole murheissasi. Tosi hyvin meni reissu, käyt nyt kotona vähän kääntymässä. Ja sitten keväällä tulet taas uudestaan. Minä tulen hakemaan.

Lue myös:

Marevan-kontrolli ja paras äitienpäivälahja.

Mitä miehet ovat elämässään oppineet äidiltään.

Missä lapset ovat aattona? Miten aika riittää kaikille? Bonusäiti Miia kertoo, miten uusperheen jouluaikataulut heidän perheessään ratkaistaan.

Uusperheen joulussa on paljon hyvää: Kun koteja on kaksi, lasten pitkät lomat on helpompi järjestää. Läheisten (ja lahjojen) määrä vain lisääntyy.

Huolia aiheuttavat usein aikataulut. Missä lapset ovat aattona? Mihin pukki tilataan? Riittääkö aika kaikille? Entä miten aikataulupalapeli ratkaistaan, kun elämässä on useampi kuin yksi uusperhe?

Kysyimme bonusäiti Miialta, 30. Miian perheeseen kuuluvat mies ja tämän 7-vuotias tyttö. Myös tytön äidillä on uusperhe. Joulun aikaan nähdään lisäksi molempien vanhempia, Miian miehen veljiä ja Miian kummityttöä perheineen. Myös Miian isällä on uusperhe.

1. Uusperheet ovat tuoneet elämääsi lauman uusia ihmisiä. Miten aika riittää jouluna kaikille?

”Mietimme joulua lapsen kannalta. Hän on aattoillan meidän kanssamme ja aattopäivän äitinsä luona. Vaikka olemme kaikki hyvissä väleissä, joulun aikataulujen sopiminen stressaa molempia perheitä. Olemme miettineet, voisiko joka toinen joulu olla tulevaisuudessa hyvä järjestely.  Kumpikin perhe voisi suunnitella jouluaan rauhassa.

Yritämme ajatella, että kummankaan perheen menot eivät ole arvokkaampia kuin toisen. Olemme tasa-arvoisia. Jonkinlainen jako on vain pakko tehdä.

”Yritämme ajatella, että kummankaan perheen menot eivät ole arvokkaampia kuin toisen.”

Tänä jouluna kokoonnumme isäni ja hänen vaimonsa luo. Kysyin isältäni ja hänen vaimoltaan, mitä mieltä he olisivat, jos mieheni äiti ja nuorempi veli tulisivat myös. Molemmat ottivat avoimin mielin kaikki vastaan.

Nyt isälle tulevat anoppini ja mieheni veljen lisäksi minun kummityttöni ja hänen äitinsä eli äitini sisko, oma siskoni ja hänen miehensä, isäni uusperheen mukanaan tuoma bonussisko ja hänen poikaystävänsä. Kaikki eivät tunne toisiaan, mutta hienointa onkin uuden rakentaminen.”

2. Yhteisjoulu on ihana ajatus, mutta mitä tehdä, kun kaikki eivät tunne toisiaan?

”Joulu on läheisten aikaa, ja silloin puhutaan paljon perheestä. Mietimme ensin, miltä muista tuntuu viettää joulua ihmisten kanssa, joita he eivät tunne. Isäni ei esimerkiksi ole koskaan tavannut mieheni veljiä.

Olemme miettineet ohjelmaa, joka puhkaisee jäykkyyden kuplaa. Hankimme joulurekvisiittaa, hassuja silmälaseja ja päähineitä, ja otamme yhteiskuvan ne päässä. Kaikki voivat olla hassuja ja omanlaisiaan.

Teemme myös itse piñatan, jota lapset ja ehkä aikuisetkin pääsevät mäiskimään. Sen jälkeen kukaan ei jaksa ujostella.

Ihaninta tässä joulussa on, että pääsemme näkemään poikkeuksellisen monta ja niin monelle tärkeää ihmistä. Hienointa on, että me mieheni kanssa tuomme kaikki yhteen.”

"Teemme piñatan, jota lapset ja ehkä aikuisetkin pääsevät mäiskimään. Sen jälkeen kukaan ei jaksa ujostella."

3. Iskeekö koskaan ulkopuolisuuden tunne? Miten siitä pääsee?

”Mieheni tyttö oli 5-vuotias, kun tapasimme. Minulla ei ollut omia lapsia, enkä ollut vielä ajatellutkaan koko asiaa. Kun kävimme ensimmäisillä kahveilla, mies kertoi, että hänellä on pieni tytär.

Muistan suhteen alkuajoilta lauseen ’eihän tässä mitään, ostetaan vain tytölle sänky tänne minun luokseni’. Se oli vaaleanpunaisten linssien läpi katsottu ajatus. Todellisuudessa uusperheessä tarvitaan paljon hyväksyntää ja omasta yksityisyydestä luopumista.

”Tunsin paineita huolehtijan roolista, vaikka ei olisi tarvinnut.”

Minulle aikuisen rooli oli kasvun paikka. Siihen liittyi ulkopuolisuuden tunteita ja kaikenlaisia pelkoja. Jos me saamme lapsia, rakastaako mies heitä yhtä paljon? Haluaako hän lapsia enää, kun se on jo koettu? Tunsin myös paineita huolehtijan roolista, vaikka ei olisi tarvinnut.

Puhuimme mieheni kanssa vaikeistakin tunteista, kuten ulkopuolisuudesta. Lisäksi luin paljon kirjoja uusperheen muodostumisen vaiheista. Se ei välttämättä tapahdu vuodessa tai viidessäkään. Vie aikaa, kun uusperheen identiteetti syntyy ja roolit muotoutuvat.

Kirjat antoivat vertaistukea. En ollut yksin ajatusteni kanssa. Se helpotti.”

4. Kun aikaa on rajallisesti, joku pahoittaa kuitenkin mielensä. Mikä avuksi?

”Toki sukulaiset kyselevät, mutta he ymmärtävät, että suunnitelmia ei voi tehdä niin, että kaikki ehtivät nähdä kaikkia. Aikataulujen sumpliminen ei ole hankalaa, se pitää vain hyväksyä. Lasta ei aina saa kaikkiin meidän perheen tärkeisiin juttuihin mukaan.

”Aikataulujen sumpliminen pitää vain hyväksyä. Lasta ei aina saa kaikkiin meidän perheen tärkeisiin juttuihin mukaan.”

Meillä on se ajatus, että ilman riitaa kun selvitään, on hyvä. Jos näyttää, että jostakin tulee ongelma, teemme kaikkemme, ettei tulisi.

Olen ollut kova stressaamaan, mutta miehelläni on sellainen ihana ajatus, että elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se tulee. Tämä on luovimista: miten parhaaksi on ja mikä on milloinkin tärkeää.

Yleensä kaikki asiat järjestyvät jotenkin. Auttaa, kun yrittää ajatella asioita hyvän kautta. Minusta on ihanaa, että on paljon paikkoja, joissa käydä – verrattuna siihen, ettei olisi.”

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä