Oletpa vaikea. Kylläpä olet ujo. Aikuiset luonnehtivat lapsia mielellään, ja liian moni lapsi uskoo, mitä hänelle sanotaan. 

Jos sinusta tulisi lääkäri, unohtaisit hohtimet mahaan.

Sukulaistätini yritti olla hauska. Nauroinkin hiukan.

Sitten ajattelin: Selvä, ei siis lääkäriksi. Eikä sairaanhoitajaksi tai lentokapteeniksi. Olen hassu ja huolimaton, ja ihmisillä on taipumus kuolla käsiini.

Otin tokaisun niin totena, että suljin osan ura­vaihto­ehdoistani saman tien pois. Se ei ole kauhean järkevää, jos on juuri täyttänyt seitsemän.

Muistan muitakin toistuvia lauseita: Onpa ujo. Hirveen rauhallinen, puhuuko se kotona? Tyypillinen keskimmäinen lapsi.

Kuulostaako tutulta? Vai kuulitko näitä: Olet vaikea lapsi. Kylläpä olet herkkä. Selvä johtajatyyppi, aina määräilemässä.

Jokainen meistä kuulee lapsena itsestään määritelmiä, joista osa jää mieleen loppuelämäksi. Ne voivat olla myönteisiä tai kielteisiä, joko totta tai valhetta. Kun mitä tahansa väitettä toistetaan tarpeeksi, siitä tulee osa minäkuvaamme. Minä­kuva tarkoittaa käsitystä, joka meille muotoutuu itsestämme.

"Minäkuva on kuin takki, jota muut yllemme neulovat", psykologi Arto Pietikäinen sanoo.

"Läheisemme saattavat sovitella meille esimerkiksi laiskan, vaikean tai ujon takkia. Jos suostumme pukemaan takin päällemme, alamme myös käyttäytyä sen mukaan. Lopulta neulomme takkia itsekin."

Vakavimmin otamme vanhempiemme sutkaukset. Joskus lause jää mieleen vain siksi, että tilanteeseen liittyy jotain ­noloa. Jos opettaja on ihmetellyt hitauttasi ääneen luokan edessä, luonnehdit itseäsi nopeaksi tuskin aikuisenakaan.

Tunteesi valehtelevat sinulle

Peräti kahdeksan kymmenestä ajatuksestamme sisältää jonkin kielteisen viestin. Ei ihme, että lapsuuden latistuslauseet juurtuvat aivoihimme tiukemmin kuin kehut.

"Ajatukset ovat automaattisia. Emme voi korvata kielteisiä ajatuksia myönteisillä, mutta voimme vähentää niiden vaikutusvaltaa", Arto Pietikäinen sanoo.

Myös muiden arviot meistä ovat vain ajatuksia. Ne eivät ole faktaa. Ongelma on siinä, että kun kuulee tietyn ajatuksen tarpeeksi usein, se muuttuu päässä faktaksi. Pöhköimmästäkin lauseesta tulee vaivihkaa totuus, joka ­alkaa ohjata käyttäytymistä.

Ennen esitelmää saatat muistaa, miten kaverisi kummasteli pienenä punastumistasi ja sanoi, että näytät tomaatilta. Tokaisu alkaa kummitella mielessäsi, vahvistua ja kertautua. Lopulta näytät tomaatilta.

Jos pidät esitelmäsi punastelus­ta huolimatta, olet vah­voilla. Et anna tunteen määrätä, vaan teet sen, mitä pidät tärkeänä. Tunteiden kuuntelu onkin Pietikäisen mielestä yli­arvostettua.

"Tunne voi väittää, ettet uskalla. Jos uskot sitä, jätät paljon tekemättä. Jos mielesi väittää, että et pysty, tee silti."

Jos jätät menemättä treffeille, koska olet lapsena kuullut olevasi arka, muista, että olen arka on vain ajatus,  mielesi kehittämä tarina, pötkö kirjaimia. Pötkö kirjaimia ei voi estää sinua menemästä treffeille.

Tunteissa vellomisen sijasta pohdi arvojasi. Jos muiden seura on sinulle tärkeä arvo, ­menet treffeille, vaikka pelkäisit. 

"Tunteet vaihtuvat, arvot pysyvät. Tee siis tekoja, jotka vievät kohti arvojasi, epävarmuuden tunteista piittaamatta."

Mieti arvojasi ja toimi

Entä jos muiden hokemat ovat totta? Mistä tietää, millainen oikeasti on?

Ei mistään. Jos kannat lapsuudestasi olet vaikea -leimaa, sinun ei kannata ryhtyä selvittämään, oletko oikeasti vaikea. Et löydä vastausta.

"Käyttäytyminen riippuu aina tilanteesta. Kukaan vaikeaksi luonnehdittu ei ole vaikea aina", Arto Pietikäinen sanoo.

"Itsensä ­loputon analysointi on hyödytöntä. Ei ole olemassa pysyvää minää, joka pitäisi ensin löytää, jotta voisi elää 
onnellisesti."

Silti moni vatvoo itseään mieluummin kuin toimii. Kuvittelemme, että jos tunnemme itsemme täydellisesti, hallitsemme elämäämme ja vältymme virheiltä.

"Jos epäröit jotain, kokeile sitä. Katso mitä tapahtuu. Vain tekojen kautta saat selville, onko jokin sinua varten."

Missä lapset ovat aattona? Miten aika riittää kaikille? Bonusäiti Miia kertoo, miten uusperheen jouluaikataulut heidän perheessään ratkaistaan.

Uusperheen joulussa on paljon hyvää: Kun koteja on kaksi, lasten pitkät lomat on helpompi järjestää. Läheisten (ja lahjojen) määrä vain lisääntyy.

Huolia aiheuttavat usein aikataulut. Missä lapset ovat aattona? Mihin pukki tilataan? Riittääkö aika kaikille? Entä miten aikataulupalapeli ratkaistaan, kun elämässä on useampi kuin yksi uusperhe?

Kysyimme bonusäiti Miialta, 30. Miian perheeseen kuuluvat mies ja tämän 7-vuotias tyttö. Myös tytön äidillä on uusperhe. Joulun aikaan nähdään lisäksi molempien vanhempia, Miian miehen veljiä ja Miian kummityttöä perheineen. Myös Miian isällä on uusperhe.

1. Uusperheet ovat tuoneet elämääsi lauman uusia ihmisiä. Miten aika riittää jouluna kaikille?

”Mietimme joulua lapsen kannalta. Hän on aattoillan meidän kanssamme ja aattopäivän äitinsä luona. Vaikka olemme kaikki hyvissä väleissä, joulun aikataulujen sopiminen stressaa molempia perheitä. Olemme miettineet, voisiko joka toinen joulu olla tulevaisuudessa hyvä järjestely.  Kumpikin perhe voisi suunnitella jouluaan rauhassa.

Yritämme ajatella, että kummankaan perheen menot eivät ole arvokkaampia kuin toisen. Olemme tasa-arvoisia. Jonkinlainen jako on vain pakko tehdä.

”Yritämme ajatella, että kummankaan perheen menot eivät ole arvokkaampia kuin toisen.”

Tänä jouluna kokoonnumme isäni ja hänen vaimonsa luo. Kysyin isältäni ja hänen vaimoltaan, mitä mieltä he olisivat, jos mieheni äiti ja nuorempi veli tulisivat myös. Molemmat ottivat avoimin mielin kaikki vastaan.

Nyt isälle tulevat anoppini ja mieheni veljen lisäksi minun kummityttöni ja hänen äitinsä eli äitini sisko, oma siskoni ja hänen miehensä, isäni uusperheen mukanaan tuoma bonussisko ja hänen poikaystävänsä. Kaikki eivät tunne toisiaan, mutta hienointa onkin uuden rakentaminen.”

2. Yhteisjoulu on ihana ajatus, mutta mitä tehdä, kun kaikki eivät tunne toisiaan?

”Joulu on läheisten aikaa, ja silloin puhutaan paljon perheestä. Mietimme ensin, miltä muista tuntuu viettää joulua ihmisten kanssa, joita he eivät tunne. Isäni ei esimerkiksi ole koskaan tavannut mieheni veljiä.

Olemme miettineet ohjelmaa, joka puhkaisee jäykkyyden kuplaa. Hankimme joulurekvisiittaa, hassuja silmälaseja ja päähineitä, ja otamme yhteiskuvan ne päässä. Kaikki voivat olla hassuja ja omanlaisiaan.

Teemme myös itse piñatan, jota lapset ja ehkä aikuisetkin pääsevät mäiskimään. Sen jälkeen kukaan ei jaksa ujostella.

Ihaninta tässä joulussa on, että pääsemme näkemään poikkeuksellisen monta ja niin monelle tärkeää ihmistä. Hienointa on, että me mieheni kanssa tuomme kaikki yhteen.”

"Teemme piñatan, jota lapset ja ehkä aikuisetkin pääsevät mäiskimään. Sen jälkeen kukaan ei jaksa ujostella."

3. Iskeekö koskaan ulkopuolisuuden tunne? Miten siitä pääsee?

”Mieheni tyttö oli 5-vuotias, kun tapasimme. Minulla ei ollut omia lapsia, enkä ollut vielä ajatellutkaan koko asiaa. Kun kävimme ensimmäisillä kahveilla, mies kertoi, että hänellä on pieni tytär.

Muistan suhteen alkuajoilta lauseen ’eihän tässä mitään, ostetaan vain tytölle sänky tänne minun luokseni’. Se oli vaaleanpunaisten linssien läpi katsottu ajatus. Todellisuudessa uusperheessä tarvitaan paljon hyväksyntää ja omasta yksityisyydestä luopumista.

”Tunsin paineita huolehtijan roolista, vaikka ei olisi tarvinnut.”

Minulle aikuisen rooli oli kasvun paikka. Siihen liittyi ulkopuolisuuden tunteita ja kaikenlaisia pelkoja. Jos me saamme lapsia, rakastaako mies heitä yhtä paljon? Haluaako hän lapsia enää, kun se on jo koettu? Tunsin myös paineita huolehtijan roolista, vaikka ei olisi tarvinnut.

Puhuimme mieheni kanssa vaikeistakin tunteista, kuten ulkopuolisuudesta. Lisäksi luin paljon kirjoja uusperheen muodostumisen vaiheista. Se ei välttämättä tapahdu vuodessa tai viidessäkään. Vie aikaa, kun uusperheen identiteetti syntyy ja roolit muotoutuvat.

Kirjat antoivat vertaistukea. En ollut yksin ajatusteni kanssa. Se helpotti.”

4. Kun aikaa on rajallisesti, joku pahoittaa kuitenkin mielensä. Mikä avuksi?

”Toki sukulaiset kyselevät, mutta he ymmärtävät, että suunnitelmia ei voi tehdä niin, että kaikki ehtivät nähdä kaikkia. Aikataulujen sumpliminen ei ole hankalaa, se pitää vain hyväksyä. Lasta ei aina saa kaikkiin meidän perheen tärkeisiin juttuihin mukaan.

”Aikataulujen sumpliminen pitää vain hyväksyä. Lasta ei aina saa kaikkiin meidän perheen tärkeisiin juttuihin mukaan.”

Meillä on se ajatus, että ilman riitaa kun selvitään, on hyvä. Jos näyttää, että jostakin tulee ongelma, teemme kaikkemme, ettei tulisi.

Olen ollut kova stressaamaan, mutta miehelläni on sellainen ihana ajatus, että elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se tulee. Tämä on luovimista: miten parhaaksi on ja mikä on milloinkin tärkeää.

Yleensä kaikki asiat järjestyvät jotenkin. Auttaa, kun yrittää ajatella asioita hyvän kautta. Minusta on ihanaa, että on paljon paikkoja, joissa käydä – verrattuna siihen, ettei olisi.”

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä