Lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen oppi jo pienenä tyttönä, että hän on selviytyjä.
OLIN PUOLITOISTAVUOTIAS, kun minut leikattiin ensimmäisen kerran. Vietin sairaalassa kolme kuukautta.
Sinä aikana vanhempani päästettiin katsomaan minua vain kerran. Silloinkin nukuin päiväunia.
1950-luvulla vanhempien vierailut sairaalassa oli kielletty, sillä hoitohenkilökunnan mielestä niistä seuraisi turhia tunnekuohuja. Vanhempien lähtiessä lapsi vastustelisi ja itkisi, muuttuisi hankalaksi potilaaksi.
Vaikka en muista ensimmäisestä sairaalareissustani mitään, se jätti minuun jälkensä. Menetin hetkeksi vanhempani. Hylätyksi tulemisen kokemus on niin pienelle valtava trauma.
Vanhemmilleni olin selviytyjä, en uhri.
Kun palasin kotiin, vanhempani toimivat uskomattoman viisaasti. Isäni otti minut syliinsä ja alkoi kertoa tarinaa pienestä sinimekkoisesta tytöstä, joka joutui sairaalaan. Kuinka vanhemmat olivatkaan kaivanneet tyttöään! Kuinka urhea tyttö oli ollut!
Pyysin vanhempiani kertomaan sadun uudestaan ja uudestaan. Minulla oli tarve työstää kokemaani, vaikka hädin tuskin ymmärsin, että sinimekkoinen tyttö olin minä.
Vanhempani antoivat tunteilleni sanat. Heidän silmissään olin selviytyjä, en uhri.
Miten kiltisti kuolemalta, että se jaksoi odottaa.
MINUT LEIKATTIIN lapsena neljä kertaa. Neljänteen leikkaukseeni jouduin kahdeksanvuotiaana.
Sairaalassa pujahdin usein huoneeseen, jonne hoitajat olivat kieltäneet minua menemästä. Huoneessa makasi nainen. Hänen kasvonsa olivat omituisen vihreät. Minusta tuntui, ettei nainen ollut vielä varma, halusiko hän elää vai kuolla. Kuolema tulisi vasta, kun hän olisi valmis.
Tunsin oloni turvalliseksi. Ajattelin, miten kiltisti kuolemalta, että se jaksoi odottaa.
Sittemmin olen oppinut, ettei kuolemaa voi hallita, mutta elämäniloa voi. Vahva elämänhalu on kannatellut minua läpi suurtenkin surujen.
Rakkauden voimalla olen antanut vastoinkäymisille myönteisen merkityksen.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/47567953.jpg?itok=9WkND1pr)
NELJÄNNEN LEIKKAUKSENI jälkeen jouduin makaamaan kolme kuukautta selälläni. Kipsini ulottui navasta alaspäin, ja makasin kuin kahlittuna.
Koska en pystynyt liikkumaan, seikkailin mielikuvituksessani. Vanhempani lukivat minulle ääneen kirjoja ja runoja, ja päässäni sepitin tarinoita.
Lempitarinani kuului näin: Kuningaskunnassa juhlittiin prinsessan ristiäisiä. Hyvä haltija antoi prinsessalle lahjaksi rakkautta, mutta paha haltija ilmoitti, että prinsessa menettäisi kaiken rakkautensa. Haltijat taistelivat niin, että puhkesi myrsky. Lopulta hyvä haltija kuiskasi: ”Annan sinulle vielä yhden lahjan: Osuipa kohdallesi millainen vaikeus tahansa, saat minulta kyvyn muuttaa sen voitoksesi.”
Toistelin satua itselleni. Kun pääsin kipsistäni, jouduin käyttämään tukikenkää. Kehitin mielessäni taas tarinan: Olin leikisti filmitähti, jonka roolihahmo oli kokenut jotain mahtavan dramaattista. Siksi luokkakaverini tuijottivat minua.
Selviytymiskykyni on vahva, sillä olen aina saanut paljon rakkautta. Sen voimalla olen antanut kurjimmillekin vastoinkäymisille myönteisen merkityksen.
1950-luvulla uskottiin, etteivät pienet lapset tunne kipua.
JOKAISEN AIKAKAUDEN aikuisilla on väärinkäsityksensä lapsista.
1950-luvulla uskottiin, etteivät pienet lapset juuri tunne kipua. Niinpä heille ei aina annettu kipulääkettä. Lapsethan itkeskelivät muutenkin eivätkä kuulemma edes valittaneet sairaalassa kipujaan.
Eivät varmasti valittaneetkaan. Masentunut lapsi ei valita.
Itse sain ensimmäisen kerran kipulääkettä leikkaukseni jälkeen kahdeksanvuotiaana. En ymmärtänyt, että kipuni hävisi, koska en ollut edes tajunnut tunteneeni kipua. Olin niin tottunut siihen.
Lastenkasvatukseen ei riitä pelkkä järki.
Nykyvanhemmat etsivät vastauksia kasvatusoppaista, vaikka heidän pitäisi etsiä niitä itsestään.
Aivotutkijana vakuutan, että aivoistamme ei tule koskaan niin kykenevää elintä, että voisimme hallita elämää tiedolla. Kaikesta, mitä ihminen tekee, tieto ratkaisee vain kymmenkunta prosenttia.
Siksi lastenkasvatukseenkaan ei riitä pelkkä järki. Vanhempien on käytettävä myös tunteitaan ja intuitiotaan."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2015.
Tuula Tamminen
Tuula Tamminen, 65, on Tampereen yliopiston lastenpsykiatrian professori ja kansainvälisesti palkittu tutkija. Hän on tutkinut paljon lapsen ja vanhemman varhaista vuorovaikutusta.
