”Ilman terapiaa olisin ehkä juopotellut itseni hengiltä”

"Yli viisi vuotta sitten psykiatri kysyi minulta, olenko valmis sitoutumaan terapiaan. Sanoin, että joo. Silloin en käsittänyt yhtään, mitä se sitoutuminen tarkoittaa.

Terapiasta tiesin vain sen, mitä olin amerikkalaisissa elokuvissa nähnyt: potilas makaa sohvalla, tumma hahmo nurkassa kuuntelee. Minua oli neuvottu käymään muutaman eri terapeutin luona tutustumiskäynnillä, jotta näkisin, toimiiko henkilökemia. Se on hyvä ohje, mutta en vielä ymmärtänyt sitä. Mietin, että tulen toimeen kenen kanssa vain. Kun sain sovittua tapaamisen yhden terapeutin kanssa, se oli siinä.

"Selvisi, että terapia ei ole yhtään sitä mitä luulin."

Jo ensimmäisellä käynnillä selvisi, että terapia ei ole yhtään sitä mitä luulin. En makaa vaan istun nojatuolissa, eikä terapeutti vain kuuntele vaan kyselee ja selittää.

Aloitin terapian huhtikuussa, ja saman tien terapeutti alkoi puhua kesälomastaan. Lomasta jauhettiin pitkin kevättä, ja pidin sitä kiusallisena ja turhana. Nyt ymmärrän, mistä siinä on kyse.

Terapeutti valmisteli minua siihen, että hän ei hylkää kesäloman ajaksi. Silloin järkiminä ajatteli, että mitäs tässä, jokainenhan on lomalla! Ja kuitenkin oli siitä salaa paha olo.

Nyt olen käynyt terapiassa noin 340 kertaa, eikä vieläkään ole tullut valmista. Toisaalta, olihan niitä asioita ehtinyt kerätä 40 vuotta.

EHDIN OLLA työelämässä 20 vuotta. Alku amerikkalaisissa tietojärjestelmätaloissa oli juhlaa. Oli 1980-luvun loppu ja teekkareita kiskottiin kesken opintojen töihin. Palkka oli hyvä, koulutukset ulkomailla, työssä oli gloriaa.

Työnteko alkoi ahdistaa, kun siitä tuli rajatonta. Olin asiantuntijatehtävissä kokonaispalkalla, ja puhelin saattoi soida koska vain. Ison asiakkaan isot ongelmat tuppasivat tulemaan yöllä.

Ahneuksissani sovin pomon kanssa, että ajan asiakkaan luo Pohjois-Suomeen omalla autolla niin, että saan kilometrikorvaukset. Parhaimmillaan lähdin pari kertaa viikossa Helsingistä kolmelta yöllä ja olin aamulla perillä aloittamassa työpäivää. Järjetöntä.

"On vuosien prosessi tulla sellaiseen kuntoon, että on työkyvytön."

Kun siirryin myyntitöihin, ei ollut enää yltiöpäistä autolla ajamista. Tilalle tulivat myyntipaineet ja pitkät illat asiakkaiden kanssa. Reissasin ulkomailla sata päivää vuodessa. Työ oli yksinäistä taistelua, kvartaalitalouden älyttömyydet vietiin äärimmilleen.

Vain ulkoisesti meni hienosti. Sain hyvää liksaa ja talon maksettua. Mutta en mä siitä onnelliseksi tullut.

On vuosien prosessi tulla sellaiseen kuntoon, että on työkyvytön. Ensin aloin nukkua huonosti, sitten aloin nukkua koko ajan. Töistä tultuani menin päiväunille ja heräsin iltayhdeksältä vain mennäkseni takaisin nukkumaan.

Kävin pari vuotta työterveysasemalla ihmettelemässä väsymystä. Mitattiin hemoglobiinia, puhuttiin liikunnasta, kyseltiin alkoholinkäytöstä ja tupakoinnista, olin narkolepsiatutkimuksissakin.

Minulla ei ollut ymmärrystä eikä sanoja itse asialle, työstressille. Oli helpompi puhua vain univaikeuksista. Pahan olon seurauksista eikä syystä. 

Kun lääkäri ensimmäisen kerran kysyi, voisinko olla masentunut, hämmästyin. En tiennyt, mitä masennus tarkoittaa, oli vain paha olla. Menin elämäni ensimmäisen kerran psykiatrille ja tulin sieltä ulos sairauslomalapun kanssa. Diagnoosina oli vakava masennus, sairauslomaa puoli vuotta.

Sairausloman saaminen tuntui huojentavalta ja nololta. Nololta siksi, että heikot sortuvat elon tiellä, ison miehen pitäisi jaksaa tehdä töitä. Huojentavalta siksi, että joku auktoriteetti pisti pelin poikki.

TERAPIALÄHETE PINOUTUI paperikasaan yli puoleksi vuodeksi. Sairausloma ehti loppua ja uusi alkaa, ennen kuin sain voimia etsiä terapeutin.

Kuvittelin, että keskitymme terapiassa työelämän rankkuuteen ja siihen, millä keinoin pystyisin jotenkin hanskaamaan työstressin. Sellaisia ”lue sähköpostit vain kerran tunnissa” -tyyppisiä ohjeita. Ei se sitä ollut.

Olemme puhuneet työelämästä, mutta lisäksi muista asioista, jotka ovat tuoneet kuormaa kassiin. Siitä, että poikavauvani kuoli sydänvikaan muutaman päivän ikäisenä 1998. Siitä, että hänen jälkeensä saimme tyttären, mutta erosimme ex-vaimon kanssa 2003.

Vasta terapiassa ymmärsin, kuinka paljon lapsen menettäminen vaikutti avioeroon. Käsitin, että lapsen kuolema ei ollut unohtunut kymmenessäkään vuodessa, vaikka niin luulin.

Sitä en pystynyt edes kuvittelemaan, että joutuisin terapiassa vielä syvemmälle: käsittelemään sitä, kuinka viisivuotiaana sairastuin diabetekseen. 70-luvun alussa se tarkoitti, että jouduin kuukaudeksi eristykseen sairaalaan. Vierailuaika oli tunti päivässä ja sitten vanhemmille hei hei.

"Moni voi pitää vanhojen kaivelua haavojen repimisenä. Mutta ovatko ne oikeasti menneet umpeen?"

Kun tätä on käyty terapiassa läpi, olen ymmärtänyt, että viisivuotiaan näkökulmasta vanhemmat tuolloin hylkäsivät minut. Sen jälkeen sairaus vaikutti koko elämään. Siihenkin, että vanhemmat käskivät unohtaa lapsuuden lääkärihaaveet, koska sokeritautisen ei uskottu sopivan vuorotöihin.

Moni voi ajatella, että vanhojen asioiden kaivelu on haavojen repimistä. Mutta ovatko ne haavat oikeasti menneet umpeen?

Monet asiat ovat taustalla ja jäävät kuormittamaan mieltä. Itselleni selitän asiaa niin, että päässä on iso kannu, johon kerääntyy kaikenlaisia asioita, isoja ja pieniä. Kun niitä kerääntyy sinne liikaa, kannu alkaa vuotaa yli. Tämä terapia on pieni venttiili, josta kannua saa tyhjennettyä vähitellen.

TERAPEUTIT TEKEVÄT työtä persoonallaan. Minun terapeuttini on supertiukka siitä, että hänen yksityinen persoonansa pysyy täysin piilossa. Tapaaminen päättyy sekunnilleen, kun 45 minuuttia on kulunut: nyt tämä meidän aika on täynnä, näkemiin. Pitkään se tuntui käsittämättömältä. Kaikissa muissa ihmissuhteissa on vaihdantataloutta, minä annan jotakin ja sinä annat jotakin. Terapiassani se ei ehdottomasti ole sitä.

Haastavinta on ollut kestää, että terapia ei ole pikalounas. Ainakin vuoden menin terapeutin luo kaksi kertaa viikossa vain säntillisyyttäni, mitään paloa ei ollut. Vähitellen alkoi tulla epäusko: Johtaako tämä ikinä mihinkään? Onneksi en lopettanut alkuunsa. Kun oivalluksia alkoi tulla, ne selkeyttivät mieltä niin paljon. Ehkä tärkein asia, minkä olen terapiassa itsestäni oppinut on se, että isokin ihminen on aika haavoittuvainen ja saa olla.

Nyt viiden vuoden jälkeen en enää ajattele terapiaa projektina, jolla on alku ja loppu. Tämä on prosessi, jota pyöritetään riittävän kauan, jotta se kannu pään sisällä tyhjenee tarpeeksi.
Kela maksoi osan terapiastani kolme vuotta, se on maksimiaika. Kaksi vuotta sitten pääsin tai jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle. Sen jälkeen olen käynyt terapiassa omalla rahalla kerran viikossa. 

Usein lähdemme liikkeelle kulloinkin pinnalla olevista asioista, vaikka jostakin nykyisen uusperheeni arkielämän harmista tai edellisyön unesta. Jos autoni päälle on unessa aurattu lumivuori, saatamme purkaa sitä, mikä tunteissani on haudattu kuvitteelliseen lumeen.

Terapiasta on ollut valtava apu. Jos en olisi käynyt terapiassa, olisin ehkä juopotellut itseni hengiltä. Minut on julistettu työkyvyttömäksi, mutta ajattelen, että palaan vielä töihin.

Syksystä lähtien olen opiskellut taas teekkarien kanssa. Olen lukenut Aalto-yliopistossa kemiaa ja lääketieteen tekniikkaa: kursseja, jotka tukevat suunnitelmaani. Toukokuun lopussa ovat pääsykokeet, pyrin lääketieteelliseen. Neurologia kiinnostaa, ja toisaalta olisin aika hyvä diabeteksen asiantuntija.

Lopetan terapian varmaankin joskus, mutta en vielä. Kun terapeuttini oli viime viikon lomalla enkä päässyt terapiaan, huomasin kaipaavani häntä. Olisi ollut asiaa. Nyt uskallan myöntää sen itselleni.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2013.