Liikenteessä on erityisen tärkeä pysyä rauhallisena: hallitsematon raivokohtaus voi aiheuttaa onnettomuuden. Vain empatia auttaa, sanoo liikennepsykologian dosentti Sirkku Laapotti.

Tilanne tulee äkkiä, yllättäen. Toinen autoilija kiilaa kolmion takaa täpärästi eteen.

Kiilatun reaktio on yhtä nopea. Jalka jarrulle, käsi töötille. Suusta pääsee ruma sana, toinenkin.

Rauhoittumiseen menee pitkä aika. Sydän hakkaa, ajatukset kiertävät tapahtuneessa. Olipa törkeä tyyppi! Ihan sumeilematon! Kaikenlaisia sitä onkin liikenteessä!

Joskus liikenneraivo purkautuu rajusti niin, että kuski tekee vihaisia temppuja omalla ajoneuvollaan tai nousee autosta ja latelee suorat sanat. Sellainen on harvinaista, mutta tunteita liikenne nostattaa.

Joku ajaa edellä liian hiljaa eikä yhtään tajua, että meillä on jo kiire. Joku vie viimeisen parkkiruudun nenän edestä. Joku ohittaa liian ahtaassa raossa. Silloin on melko tavallista, että keskisormi nousee, äänitorvi laulaa tai kirosanat sinkoilevat.

Jälkikäteen raivostumista ihmettelee joskus itsekin. Miten minä, kohtelias kunnon kansalainen, nyt niin tulistuin?

Miksi kiltistäkin ihmisestä tulee liikenteessä törkimys?

Kiroilisitko kassajonossa?

"Ihmisen persoona ei muutu liikenteessä", väittää liikennepsykologian dosentti Sirkku Laapotti.

Jos on luonteeltaan helposti kiihtyvää sorttia, on sitä niin aamuruuhkassa kuin lähikaupan kassajonossakin.

Ero on vain siinä, missä määrin kiukkunsa kehtaa päästää ilmoille. Kaupassakin turhauttaa, kun edellinen asiakas ei ole tajunnut punnita parsakaalia ja kassajono seisoo, mutta harva ilkeää kiroilla muuten kuin mielessään.

Auton peltikuoren sisällä ja netissä on helppo päästellä tuskastuminen valloilleen.

Kasvokkaisissa kohtaamisissa ei ole tapana sättiä kovaan ääneen toisen virhettä. Sosiaalinen paine suojelee ylilyönneiltä.

Auton peltikuoren sisällä sen sijaan syntyy anonyymi tila, jossa on helppo päästellä tuskastuminen valloilleen, ilman että menettää itse kasvojaan. Samaan tapaan netissä toisia voi nöyryyttää ja haukkua nimettömästi.

Liikenteessä tilanteet ovat ohimeneviä, eikä toista ihmistä välttämättä edes näe. On vain joku muukalainen toisen peltikuoren sisällä. Joku kasvoton törppö, joka ansaitsee rangaistuksen.

Vaan entäpä, jos toisessa autossa olisikin tuttu: naapuri, lapsen parhaan kaverin äiti tai vaikka oma ystävä? Tööttäisitkö toisenkin kerran?

Oma moka johtuu tilanteesta

Kuka ei mieluusti ajattelisi olevansa looginen ja järkevä? Silti useimmat lankeavat samaan ajatusvirheeseen: omia virheitä selitetään tilannesyillä, toisten virheitä heidän persoonallaan.

"Jos ajaa itse ylinopeutta, sitä selitetään kiireellä: oli pakko kun piti ehtiä. Toinen taas ajaa ylinopeutta, koska on sellainen kaahari", Sirkku Laapotti kuvaa.

Kannattaa muistaa, että kaikki liikenteessä liikkujat ovat kokonaisia ihmisiä elämäntarinoineen.

Joku tukki nolosti risteyksen – ehkä hän oli ensimmäistä kertaa ratissa kortin saatuaan ja jännitti kamalasti. Joku kiilasi valitsemaasi parkkiruutuun nenäsi edestä – ehkä hän oli kuullut äskettäin ikävän uutisen perheenjäsenestään eikä siksi huomannut sinua.

Keskisormen näyttäjällä voi olla takana pitkä, kurja päivä.

"Ennen kuin alkaa toitottaa torvea, kannattaa hetkeksi asettua toisen asemaan ja muistaa, että jokainen mokaa joskus", Laapotti sanoo.

Jos itse joutuu kiukun kohteeksi, ei kannata kimmastua, vaikka se ikävältä tuntuukin. Keskisormen näyttäjällä voi olla takanaan pitkä, kurja päivä, jonka sinun mokasi juuri kruunasi.

"Voi tehdä anteeksipyytävän, sovinnollisen eleen. Ja jos suututtaa, voi laskea kolmeen tai vaikka pidempäänkin."

Sillä jokaisella on liikenteessä lopulta sama, yhteinen päämäärä: päästä ehjänä perille.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2015.

Uhreja on enemmän kuin raivoajia

80 %

autoilijoista kertoo kohdanneensa liikenteessä tööttäilyä, käsimerkkejä tai muuta liikennekiukkua.

60 % 

myöntää suuttuneensa joskus itse.

Lähde: Liikenneturva 2015

 

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä

Anna Taipale kirjoitti kirjan itsensä arvostamisesta. "Aiemmin ajattelin, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti."

Anna Taipale, Sydänjuttu-kirjasi kehottaa suhtautumaan itseensä lempeästi. Miksi se on niin tärkeää?

”Jos haluaa tehdä innostavia asioita, voida levollisemmin ja toteuttaa unelmiaan, on hirveän tärkeää suhtautua myönteisesti itseensä. Moni ajattelee huomaamattaan, että ei voi, pysty tai kehtaa. Sen ei tarvitse olla niin.

Ein sanominen on meille vaikeaa, ja moni tuskailee sen kanssa, ettei osaa vetää omia rajojaan. Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei? Teen silloin tilaa jollekin ihanalle.

Suhde itseen vaikuttaa ihan kaikkeen. Olen aiemmin kärvistellyt parisuhteissa, joissa on ollut hirveitä mustasukkaisuuskärhämiä. Olen ajatellut, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa miestäni. Ymmärsin, että se ei ole sitä, mitä haluan. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti missään asiassa.”

”Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei?”

Miksi itselle on joskus niin vaikea olla kiva?

”Kielteinen ajattelu on opittu tapa. Aivojen vanhin osa, liskoaivot, on kehittynyt kalkuloimaan uhkia ja vaaroja. Se toimii edelleen niin.

Aivojen hermoradat ovat tottuneet tuottamaan tietynlaisia ajatuksia. Kun tiedostaa, millaista oma sisäinen puhe on, voi oppia puhumaan itselleen kannustavasti.”

Miten itse onnistuit muuttamaan ajattelutapaasi?

”Olen työskennellyt itseni kanssa vuosia ja opetellut kannustamaan itseäni. Olen itse oman hyvinvointini paras asiantuntija. Toiset voivat tukea ja peilata, mutta minä saan itse valita, kuinka itseeni suhtaudun.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2017.