Joskus on vaikeaa erottaa, onko lapsi yksinäinen vai yksin omasta halustaan.

Päivähoitoryhmässä on käynnissä leikin tuiske, mutta yksi lapsista ei näytä sitä huomaavan. Hän istuu yksin seinän vieressä ja rakentaa keskittyneesti tornia purkeista ja palikoista.

Päivähoitaja on huomannut, että sama lapsi vetäytyy usein omiin oloihinsa ja yksinäisiin leikkeihinsä. Pitäisikö huolestua?

Kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttilan mukaan se riippuu siitä, osaako lapsi myös olla muiden kanssa.

”Leikkiikö hän yksin siksi, että haluaa tehdä niin, vai siksi, koska tulee aina torjutuksi tai kokee olevansa huonompi, heikompi tai väheksytty?” Niina Junttila kysyy.

Hiljentyminen on hätähuuto

Jos lapsi on aikaisemmin ollut sosiaalinen mutta yhtäkkiä hiljenee ja alkaa eristäytyä muiden seurasta, jotain on pielessä.

”Hiljeneminen on iso hätähuuto, jonka me aikuiset kuulemme aivan liian harvoin. Päiväkodin ja koulun hiljentyneet lapset ovat niitä, joilla jokin asia menee huonosti”, Niina Junttila sanoo.

Aikuisten kannattaa tarkkailla, miten lapsi suhtautuu siihen, että joku tulee hänen lähelleen. Vetäytyykö hän ahdistuneena vai lähteekö keskustelemaan ja leikkimään muiden kanssa, kun nämä pyytävät?

”Kun lapsi rakentaa muurin ympärilleen eikä halua ketään lähelleen, on syytä huolestua”, Niina Junttila muistuttaa.

Joskus yksi ystävä riittää

Kyse voi olla myös satunnaisesta tilanteesta tai lapsen luonteesta.

Jos lapsella on iltaisin kotona liuta kavereita ja paljon touhua, hän ei ehkä jaksa olla koulussa tai päiväkodissa niin sosiaalinen.

Tai sitten hän vain on sellainen lapsi, joka viihtyy yhden tai kahden kaverin kanssa kerrallaan. Silloin vetäytyminen 30 oppilaan luokassa on hänelle keino suojella itseään.

”Joku on onnellinen ja tyytyväinen, kun hänellä on yksi hyvä ystävä. Toinen tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi viisikymmentä kaveria. Niissä viidessäkymmenessä ei välttämättä ole yhtään ystävää, jonka kanssa voisi oikeasti jakaa asioitaan”, Niina Junttila sanoo.

Yksinäinen katoaa ryhmään

Niina Junttila on hyvin huolissaan aikeista suurentaa päivähoitoryhmiä ja koululuokkia. Mitä enemmän ryhmässä on lapsia, sitä enemmän siellä on myös yksinäisiä lapsia. Kun aikuinen ei huomaa eivätkä toiset lapset tarvitse vetäytyjää mukaan leikkiin, hän ajautuu ulkopuoliseksi.

”Isossa ryhmässä on helppo jäädä hukkaan. Kodin, päivähoidon ja koulun yhteistyö on välttämätöntä, jotta nämä lapset tulisivat taas näkyviksi”, Niina Junttila sanoo.

Jos lapsi on aikaisemmin voinut hyvin ja tuntee voivansa luottaa aikuisiin, hän yleensä kertoo yksinäisyydestään itsekin.

Jos vanhemmat ovat väsyneitä ja poissaolevia omien ongelmiensa vuoksi, lapsi alkaa helposti suojella heitä. Hän vakuuttaa huolestuneille kysyjille, että kaikki on hyvin ja kavereita riittää, vaikka niin ei olisikaan. Lapsi ei halua rasittaa uupunutta äitiä tai isää enää enempää.

Niina Junttila on huomannut saman ilmiön lasten ja nuorten palvelevissa puhelimissa. Niihin soittavat lapset ja nuoret pyytävät melkein anteeksi, kun häiritsevät aikuisia ongelmillaan.

”Se tuntuu kauhealta. Se kuvastaa sitä, miten kiireisiä ja tärkeitä me aikuiset luulemme olevamme omien asioidemme kanssa.”

 

Vielänuori

Miten huomaan, että lapseni on yksinäinen?

Olin itse yksinäinen lapsi. Pihapiirissä tai samassa talossa asui muutama lapsi joiden kanssa saatoin leikkiä silloin tällöin. Muutaman sadan metrin päässä asui silloiset tarhakaverit, joista toisen kanssa näen vielä toisinaan, melko harvoin. Olen edelleen yksinäinen, mutten lapsi enää. Tuohtuneessa tilassa saatan manata äidilleni, kuinka minulla ei edelleenkään ole luotettavia kavereita tai ystäviä. Näiden tilanteiden jälkeen äitini yleensä muistelee, kuinka olin lapsenakin yksin. Hänen...
Lue kommentti

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä

Anna Taipale kirjoitti kirjan itsensä arvostamisesta. "Aiemmin ajattelin, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti."

Anna Taipale, Sydänjuttu-kirjasi kehottaa suhtautumaan itseensä lempeästi. Miksi se on niin tärkeää?

”Jos haluaa tehdä innostavia asioita, voida levollisemmin ja toteuttaa unelmiaan, on hirveän tärkeää suhtautua myönteisesti itseensä. Moni ajattelee huomaamattaan, että ei voi, pysty tai kehtaa. Sen ei tarvitse olla niin.

Ein sanominen on meille vaikeaa, ja moni tuskailee sen kanssa, ettei osaa vetää omia rajojaan. Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei? Teen silloin tilaa jollekin ihanalle.

Suhde itseen vaikuttaa ihan kaikkeen. Olen aiemmin kärvistellyt parisuhteissa, joissa on ollut hirveitä mustasukkaisuuskärhämiä. Olen ajatellut, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa miestäni. Ymmärsin, että se ei ole sitä, mitä haluan. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti missään asiassa.”

”Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei?”

Miksi itselle on joskus niin vaikea olla kiva?

”Kielteinen ajattelu on opittu tapa. Aivojen vanhin osa, liskoaivot, on kehittynyt kalkuloimaan uhkia ja vaaroja. Se toimii edelleen niin.

Aivojen hermoradat ovat tottuneet tuottamaan tietynlaisia ajatuksia. Kun tiedostaa, millaista oma sisäinen puhe on, voi oppia puhumaan itselleen kannustavasti.”

Miten itse onnistuit muuttamaan ajattelutapaasi?

”Olen työskennellyt itseni kanssa vuosia ja opetellut kannustamaan itseäni. Olen itse oman hyvinvointini paras asiantuntija. Toiset voivat tukea ja peilata, mutta minä saan itse valita, kuinka itseeni suhtaudun.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2017.