Parisuhteen murrosikä iskee suunnilleen seitsemän vuoden kuluttua suhteen alusta. Siitä voi selvitä.

Naamasi näkeminen ärsyttää.

Et ymmärrä, millainen oikeasti olen.

Itse asiassa et ymmärrä mitään.

Kuulostaako tutulta? Tähän tyyliin tuli teininä räyhättyä vanhemmille. Nyt sanat ovat suunnilleen samat, mutta niiden kohteena on puoliso.

Seksuaali- ja pariterapeutti Elli Raipelan mukaan kyse on parisuhteen murrosiästä: vaiheesta, jolloin etsitään omaa identiteettiä ja kyseenalaistetaan vanha.

Näytänkö hyvältä? Kenen mielestä? Pysynkö tässä suhteessa? Olenko onnellinen?

Raipela on työssään kohdannut satoja pariskuntia, jotka pohtivat samoja asioita. Hän on huomannut heidän suhteidensa kestossa yhtäläisyyksiä.

”Karkeasti voi arvioida, että kriisin iskiessä naiset ovat vähintään 35-vuotiaita ja miehet 38-vuotiaita. Muutama vuosi suuntaan tai toiseen ei ole mikään poikkeus. Parisuhdetta on silloin takana vähintään seitsemän vuotta, mutta yhtä hyvin yhteisiä vuosia voi olla 21.”

Parisuhteen osapuolet eivät yleensä kohtaa kehityskriisiään samaan aikaan. On myös mahdollista, ettei toinen koskaan koe kriisiä yhtä voimakkaasti kuin toinen.

Eriydy, älä eroa

Mitä lujempaa ovi pamahti teininä perässä kiinni, sen parempi. Vanhempien kanssa riidellessä oli helppo hautautua huoneeseen, vääntää mankasta musaa ja huutaa: ”Olet pilannut elämäni!”

Parisuhteen murrosiässä ovi ei riitä. Kun puoliso tuntuu olevan esteenä omien haaveiden toteuttamiselle, monet eroavat.

”Eriytyminen on osa suhteen luonnollista kehitystä. Sitä ei kuitenkaan ole helppo ymmärtää, kun oma elämä tuntuu epämääräisesti tympeältä.”

”Yleistäen voi väittää, että nelikymppiset naiset eroavat, kun löytävät itsensä ja nelikymppiset miehet, kun löytävät toisen naisen.”

Uuden ihmisen kanssa halutaan palata suhteen alkuaikojen symbioottiseen yhdessäoloon. Siihen hattaraan, jossa ’me’ muodostimme yksikön.

Liian kiinni äidissä?

Äiti käy meillä siivoamassa ja maksaa joskus laskuja. Isä kommentoi lastenkasvatustamme tavalla, joka pahoittaa mielen. En koskaan sano vastaan.

Joskus murrosikään kuuluva eriytyminen vanhemmista jää keskeneräiseksi. Silloin siirtyminen parisuhteen eriytymisvaiheeseen voi pelottaa.

”Jos kokemus erillisyydestä suhteessa vanhempiin puuttuu, eriytyminen tarkoittaa ajatuksissa automaattisesti samaa kuin ero.”

Liian tiivis suhde altistaa nalkutukselle.

Raipela muistuttaa, että eriytymisen lisäksi suhteessa on myös lupa tarvita toista.

”Suhteessa saa olla riippuvuutta, mutta jos se ahdistaa ja estää omaa kehitystä, se on vääränlaista.”

Liian tiivis suhde saattaa altistaa komentelulle, nalkutukselle ja vaatimuksille, joita ei erilaisten luonteiden vuoksi voi koskaan saavuttaa.

Mielitiettyni mun

Ehkä en olekaan ärsyttävä. Meillä on vain tämä parisuhteen murrosikä meneillään.

Näinkö puolisolle pitäisi sanoa? Tuskin helpottaisi, kumpaakaan.

”Murrosikäinen nuori kysyy itseltään: mitä minä haluan? Parisuhteen kriisissä molempien pitäisi esittää sama kysymys itselleen ja toiselle. Tehkää lista toiveista ja keskustelkaa niistä avoimesti”, Raipela ehdottaa.

”Tyytymättömyyttä aiheuttavat epäkohdat voi usein poistaa. Kunhan ymmärretään, että olemme tekemässä parempaa parisuhdetta, emme arvostelemassa toista.”

En tarvitse sinua mutta haluan sinut.

Silloin voidaan ajatella rauhallisesti: Kyse ei ole tunteiden haalistumisesta. Kyse on suhteen uudesta vaiheesta.

Vähitellen on mahdollista todeta: Olemme kaksi erillistä ihmistä. En tarvitse sinua mutta haluan sinut. Saat olla sellainen kuin olet. Siedän puutteesi mutta saan nauttia myös vahvuuksistasi.

”Kumppani saattaa muuttua myös seksuaalisesti houkuttelevammaksi, sillä erillisyys lisää vetovoimaa.”

Parhaimmillaan parisuhteen murrosikä etenee oman minän kasvuun ja eriytymiseen toisesta.

Silloin lopulta huomaa: jokin meni vinksalleen jossain vaiheessa. Mutta siinähän hän on, minun mielitiettyni, vierellä vieläkin.

Lukijat kertovat: Tämän parisuhdekriisi opetti

"Meillä seitsemän vuoden rajapyykkikriisi osui vaiheeseen, jolloin yksi- ja kaksivuotiaat lapsemme olivat tehneet meistä vanhemmista rättiväsyneitä zombeja. Opimme, että parisuhteeseen kannattaa ryhtyä vain rakkaudesta. Ei siksi, että haluaa perustaa perheen."

"Kun olet tehnyt itsesi onnelliseksi, huomaat, ettei kenenkään muun tarvitsekaan tehdä. Turha syyttää aviomiestä omasta huonosta fiiliksestä. Siitä vain omaa onnea takomaan."

"Opin ’tahdon’-sanan syvällisen merkityksen, kun iltalenkeillä jauhoin päässäni, miten paljon helpompaa olisi ilman tuota ääliötä. Mutta aina jostain suomalaisen sisun syövereistä nousi se ajatus, että en perkele eroa. Eikä erottu. Eikä erota. Selvittiin kriisistä ja nautitaan nyt toisistamme syvemmin kuin koskaan."

"Kun en suostu alistettavaksi vaan pidän oman pääni ystävällisesti, rauhallisesti ja jämäkästi, puolisoni muuttuu automaattisesti parempaan suuntaan. Homma toimii, ja olemme uusiorakastuneita 26 vuoden yhdessäolon jälkeen."

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2014.

5 tapaa tykätä toisesta yhä

1. Kerro, että kunnioitat. 
Kaikki tietävät, ettei lapsen itsetunto vahvistu jatkuvalla arvostelulla. Ei aikuisenkaan.

2. Älä mökötä.
Opettele ilmaisemaan oma tahtosi. Mykkäkoulu ei johda mihinkään.

3. Hyväksy toisen rasittavuus.
Olette erilaisia ja tulette pysymään erilaisina. Turhista asioista nalkuttaminen myrkyttää ilmapiirin.

4. Kuuntele ikävätkin asiat.
Kun sinua arvostellaan, älä heti hiilly. Kokeile vähentää puolustustasi. Ehkä toinen onkin oikeassa.

5. Tee omat ratkaisusi. 
Jos olet aina halunnut mennä joogakurssille, mene. Jos toivot enemmän huomiota, sano se.

Anja saa tavata lapsenlapsiaan vain pari kertaa vuodessa. Eevan taas odotetaan olevan käytettävissä koko ajan. Kumpikin miettii samaa: miten ottaa lapsen kanssa puheeksi, millainen isoäiti haluaisi olla.

Anjan, 77, kirjahyllyssä on tyttären hääkuva. Jääkaapin ovessa ovat kahden lapsenlapsen päiväkotikuvat. Anja katsoo kuvia joka päivä monta kertaa, siksi ne esillä ovatkin.

Hän on tavannut lapsensa ja lapsenlapsensa viimeksi kymmenen kuukautta sitten.

Suomessa on yli miljoona isovanhempaa. Heistä 20 prosenttia ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa.

”Kamalasti olivat lapsenlapset kasvaneet, varsinkin pienempi. Olisivat voineet viipyä pidempäänkin kuin pari tuntia, mutta heillä oli kiire. Olivat turhan hätäisiä.”

Hetken on hiljaista. Sitten Anja sanoo: tuli itku, kun lähtivät.

”Mutta kävivät edes.”

Suomessa on yli miljoona isovanhempaa. Alkuviikosta KK kertoi, että heistä jopa 20 prosenttia ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa.

Se on valtava määrä.

”Joskus yhteydenpidon puuttuminen johtuu isovanhempien korkeasta iästä ja sairauksista tai pitkistä välimatkoista", sanoo perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuustiimistä.

Mutta usein syy on karumpi. Se, ettei lapsi halua pitää yhteyttä. Tai se, ettei isovanhempi halua pitää yhteyttä.

”Yritän olla puuttumatta liikaa”

”Soittelen aina välillä ja kyselen, mitä kuuluu, mutta pelkään, että soitan huonoon aikaan”, Anja sanoo.

Hän toivoo, että tytär soittaisi joskus itse ja antaisi puhelimen lapsillekin, valitsisi oikean numeron.

Syitä siihen, että yhteydenpito vähenee, on Minna Oulasmaan mukaan paljon.

Yhteiskunnassa odotetaan automaattisesti, että kun tullaan isovanhemmaksi, hoivatunteet heräävät.

Aikuisella lapsella tai hänen puolisollaan saattaa olla mielenterveydellisiä ongelmia. Isovanhemmat voivat olla eri mieltä herkuista, kurituksesta tai tietokoneen käytöstä, melkein mistä tahansa arkisesta asiasta – eivätkä epäröi kertoa mielipidettään.

Tilanteet, joissa vanhemmat eroavat, ovat haastavia. Joskus taas äidin tai isän kokemukset omasta lapsuudestaan voivat aiheuttaa sen, ettei hän halua omien lastensa kokevan samaa kohtelua.

”Olen yrittänyt olla puuttumatta liikaa lapsen perheen elämään. Ei meillä ole ollut ongelmia koskaan”, Anja sanoo.

Hän näyttää mietteliäältä.

”Lupaan olla käytettävissä, vaikka ärsyttää”

Eeva, 72, ei ymmärrä Anjaa. Hänelle riittäisivät mainiosti tapaaminen lastenlasten kanssa pari kertaa vuodessa ja valokuvat jääkaapin ovessa.

Mutta puhelin soi koko ajan. Ehditkö hakea lapset tänään päiväkodista? Sopiiko lauantaina tulla yökylään?

Jos sanoo ääneen, että haluaa vihdoin nauttia myös omasta ajasta, saa varmasti paheksuntaa niskaansa.

”Yhteiskunnassa odotetaan automaattisesti, että kun tullaan isovanhemmaksi, alkaa hössötys ja hoivatunteet heräävät. Ajatellaan, että isovanhemman pitää olla epäitsekäs ja auttaa kaikessa”, Minna Oulasmaa sanoo.

Aika usein Eevaa ärsyttää tai rasittaa. Mutta joka kerta hän lupaa olla käytettävissä.

”Jos sanoo ääneen, että haluaa vihdoin nauttia myös omasta ajasta, matkustella, seurustella uuden tai entisen kumppanin kanssa, opiskella, luoda uraa tai tehdä itselle tärkeitä ja mielekkäitä asioita, saa varmasti paheksuntaa ja tuomitsevuutta niskaansa”, Oulasmaa sanoo.

Jotkut isovanhemmat haluavat pitää etäisyyttä myös siksi, että oma vanhemmuus on ollut hyvin rankkaa. Lapset ovat olleet sairaita tai erityistä tukea vaativia, heistä on kenties joutunut olemaan vastuussa yksin. Tai omat iäkkäät vanhemmat ovat kenties vielä elossa ja tarvitsevat hoitoa, voimavarat ovat rajalliset.

Eeva tahtoisi lähteä Italiaan kuukaudeksi, mutta ei uskalla ajatella asiaa kunnolla.

”Lapset miettisivät varmasti, että olen itsekäs.”

Mikä on lapsen etu?

Anja ja Eeva ovat isovanhempia, tarkalleen ottaen mummi ja mummu, mutta kumpikin tuntee olonsa hankalaksi ja riittämättömäksi.

Päsmäröinkö liikaa? Olenko liian kiltti?

Kumpikin heistä rakastaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan paljon.

”Jokainen tilanne on omanlaisensa, mutta jokaisessa tilanteessa on hyödyllistä nähdä se, miksi kumpikin osapuoli toimii, kuten toimii”, Minna Oulasmaa sanoo.

Mitkä ovat motiivit käyttäytymisen takana? Mitä kumpikin osapuoli voisi tehdä toisin, jotta yhteispeli sujuisi paremmin?

Näitä tarvitaan: kyky arvioida itseään, joustavuus ja halu selvittää syntynyt konflikti.

”Useimmiten kumpikin näkee asiat vain omalta kantiltaan ja toisen käytös on kummallista tai ärsyttävää. Monen on todella vaikea tarkastella omaa toimintaansa ja virhe nähdään vain toisessa.”

Oulasmaa toivoo, että näitä asioita vaalittaisiin: Kyky arvioida itseään, itsetuntemus, joustavuus, halu yhteistyöhön ja halu selvittää syntynyt konflikti. Se, että pystyy aidosti näkemään lapsen edun.

”Moni ajattelee tapaamisoikeutta aikuisen etuna, aikuisen oikeutena, vaikka asiaa pitäisi tarkastella lapsen näkökulmasta: mikä on lapselle tässä meidän tilanteessamme kaikkein paras ratkaisu.”

 Uskaltaisinko sanoa, mitä ajattelen?

Toimivat suhteet edellyttävät puhumista. Puhuminen on usein hyvin pelottavaa.

Uskaltaisinpa kertoa lapsilleni, mitä oikeasti toivon isovanhemmuudelta. Mutta entä, jos rikon sen kaiken hyvän, jota välillämme kuitenkin on? Jos yhteys lapsenlapsiin katkeaa kokonaan? Jos en osaa pukea sanoiksi sitä, miltä minusta tuntuu? Jos kuulostan kohtuuttomalta?

Eeva sai tarkan listan lastenlasten lahjatoiveista.

Joulu lähestyy.

Eeva on ostanut jo aika monta pakettia lapsenlapsilleen, hän sai tarkan listan toiveista. Anjakin on paketoinut lahjat ajoissa, jotta ehtii lähettää ne postissa.

Eeva on pyydetty lapsenvahdiksi tapaninpäivänä. Hän jätti sen vuoksi varaamatta Tallinnan-matkan, jota oli suunnitellut.

Hän ei aio kertoa, että tuntuu tympeältä.

”Ehkä joskus myöhemmin.”

Anja on päättänyt kysyä, ehtisikö tytär lapsineen tulla joulupäivänä syömään tai kahville. Välimatkaa on vain parikymmentä kilometriä.

Eevan nimi on muutettu. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä.
 

Missä lapset ovat aattona? Miten aika riittää kaikille? Bonusäiti Miia kertoo, miten uusperheen jouluaikataulut heidän perheessään ratkaistaan.

Uusperheen joulussa on paljon hyvää: Kun koteja on kaksi, lasten pitkät lomat on helpompi järjestää. Läheisten (ja lahjojen) määrä vain lisääntyy.

Huolia aiheuttavat usein aikataulut. Missä lapset ovat aattona? Mihin pukki tilataan? Riittääkö aika kaikille? Entä miten aikataulupalapeli ratkaistaan, kun elämässä on useampi kuin yksi uusperhe?

Kysyimme bonusäiti Miialta, 30. Miian perheeseen kuuluvat mies ja tämän 7-vuotias tyttö. Myös tytön äidillä on uusperhe. Joulun aikaan nähdään lisäksi molempien vanhempia, Miian miehen veljiä ja Miian kummityttöä perheineen. Myös Miian isällä on uusperhe.

1. Uusperheet ovat tuoneet elämääsi lauman uusia ihmisiä. Miten aika riittää jouluna kaikille?

”Mietimme joulua lapsen kannalta. Hän on aattoillan meidän kanssamme ja aattopäivän äitinsä luona. Vaikka olemme kaikki hyvissä väleissä, joulun aikataulujen sopiminen stressaa molempia perheitä. Olemme miettineet, voisiko joka toinen joulu olla tulevaisuudessa hyvä järjestely.  Kumpikin perhe voisi suunnitella jouluaan rauhassa.

Yritämme ajatella, että kummankaan perheen menot eivät ole arvokkaampia kuin toisen. Olemme tasa-arvoisia. Jonkinlainen jako on vain pakko tehdä.

”Yritämme ajatella, että kummankaan perheen menot eivät ole arvokkaampia kuin toisen.”

Tänä jouluna kokoonnumme isäni ja hänen vaimonsa luo. Kysyin isältäni ja hänen vaimoltaan, mitä mieltä he olisivat, jos mieheni äiti ja nuorempi veli tulisivat myös. Molemmat ottivat avoimin mielin kaikki vastaan.

Nyt isälle tulevat anoppini ja mieheni veljen lisäksi minun kummityttöni ja hänen äitinsä eli äitini sisko, oma siskoni ja hänen miehensä, isäni uusperheen mukanaan tuoma bonussisko ja hänen poikaystävänsä. Kaikki eivät tunne toisiaan, mutta hienointa onkin uuden rakentaminen.”

2. Yhteisjoulu on ihana ajatus, mutta mitä tehdä, kun kaikki eivät tunne toisiaan?

”Joulu on läheisten aikaa, ja silloin puhutaan paljon perheestä. Mietimme ensin, miltä muista tuntuu viettää joulua ihmisten kanssa, joita he eivät tunne. Isäni ei esimerkiksi ole koskaan tavannut mieheni veljiä.

Olemme miettineet ohjelmaa, joka puhkaisee jäykkyyden kuplaa. Hankimme joulurekvisiittaa, hassuja silmälaseja ja päähineitä, ja otamme yhteiskuvan ne päässä. Kaikki voivat olla hassuja ja omanlaisiaan.

Teemme myös itse piñatan, jota lapset ja ehkä aikuisetkin pääsevät mäiskimään. Sen jälkeen kukaan ei jaksa ujostella.

Ihaninta tässä joulussa on, että pääsemme näkemään poikkeuksellisen monta ja niin monelle tärkeää ihmistä. Hienointa on, että me mieheni kanssa tuomme kaikki yhteen.”

"Teemme piñatan, jota lapset ja ehkä aikuisetkin pääsevät mäiskimään. Sen jälkeen kukaan ei jaksa ujostella."

3. Iskeekö koskaan ulkopuolisuuden tunne? Miten siitä pääsee?

”Mieheni tyttö oli 5-vuotias, kun tapasimme. Minulla ei ollut omia lapsia, enkä ollut vielä ajatellutkaan koko asiaa. Kun kävimme ensimmäisillä kahveilla, mies kertoi, että hänellä on pieni tytär.

Muistan suhteen alkuajoilta lauseen ’eihän tässä mitään, ostetaan vain tytölle sänky tänne minun luokseni’. Se oli vaaleanpunaisten linssien läpi katsottu ajatus. Todellisuudessa uusperheessä tarvitaan paljon hyväksyntää ja omasta yksityisyydestä luopumista.

”Tunsin paineita huolehtijan roolista, vaikka ei olisi tarvinnut.”

Minulle aikuisen rooli oli kasvun paikka. Siihen liittyi ulkopuolisuuden tunteita ja kaikenlaisia pelkoja. Jos me saamme lapsia, rakastaako mies heitä yhtä paljon? Haluaako hän lapsia enää, kun se on jo koettu? Tunsin myös paineita huolehtijan roolista, vaikka ei olisi tarvinnut.

Puhuimme mieheni kanssa vaikeistakin tunteista, kuten ulkopuolisuudesta. Lisäksi luin paljon kirjoja uusperheen muodostumisen vaiheista. Se ei välttämättä tapahdu vuodessa tai viidessäkään. Vie aikaa, kun uusperheen identiteetti syntyy ja roolit muotoutuvat.

Kirjat antoivat vertaistukea. En ollut yksin ajatusteni kanssa. Se helpotti.”

4. Kun aikaa on rajallisesti, joku pahoittaa kuitenkin mielensä. Mikä avuksi?

”Toki sukulaiset kyselevät, mutta he ymmärtävät, että suunnitelmia ei voi tehdä niin, että kaikki ehtivät nähdä kaikkia. Aikataulujen sumpliminen ei ole hankalaa, se pitää vain hyväksyä. Lasta ei aina saa kaikkiin meidän perheen tärkeisiin juttuihin mukaan.

”Aikataulujen sumpliminen pitää vain hyväksyä. Lasta ei aina saa kaikkiin meidän perheen tärkeisiin juttuihin mukaan.”

Meillä on se ajatus, että ilman riitaa kun selvitään, on hyvä. Jos näyttää, että jostakin tulee ongelma, teemme kaikkemme, ettei tulisi.

Olen ollut kova stressaamaan, mutta miehelläni on sellainen ihana ajatus, että elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se tulee. Tämä on luovimista: miten parhaaksi on ja mikä on milloinkin tärkeää.

Yleensä kaikki asiat järjestyvät jotenkin. Auttaa, kun yrittää ajatella asioita hyvän kautta. Minusta on ihanaa, että on paljon paikkoja, joissa käydä – verrattuna siihen, ettei olisi.”