Tunteiden näyttäminen on riskipeliä. Joku voi vaikka loukkaantua.

Tunteet vellovat, mutta itsehillintää arvostavassa kulttuurissamme niitä ei aina ole helppo näyttää. Kodin Kuvalehden tunnekyselystä kävi ilmi, että moni tunneihminen pidättelee ominta itseään.

”Pystyn hillitsemään itseni hyvin, vaikka mieli myllertäisi.”

”Toisinaan on vaikeaa keskittyä faktoihin, kun tunne vie. Mutta päällepäin minusta ei ehkä huomaa, että tunne ratkaisee. En ole julkisesti tunteellinen.”

Vaikeinta on näyttää ikäviä tunteita. Muiden ihmisten reaktiot pelottavat: jos he vaikka suuttuvat tai pahoittavat mielensä.

”Mietin, miltä käyttäytymiseni näyttää toisille ja miten he kokevat. En halua järkyttää tai herättää huomiota. Mietin, että aika ei ole (koskaan) sopiva siihen, että näyttäisin voimakkaita tunteitani tai ottaisin esiin asioita, jotka herättäisivät toisissa tunteita.”

Ikä hillitsee

Tunteiden tuulettaminen voi olla myös ikä- tai elämänvaihekysymys.

”Järkeilen aikuisena kaiken, nuorempana menin tunteet edellä.”

”Nuorempana tulistuin herkästi ja päreet paloivat usein omien lasten kanssa, mutta nyt olen tasoittunut sen suhteen.”

Ikä tuo empatiaa. Pippurisinkin ihminen saattaa vanhemmiten havahtua miettimään, miltä hänen tunnekuohunsa muista tuntuu.

”Nuorempana räiskyin vielä enemmän. Nykyisin pelkään rasittavani ihmisiä voimakkaalla tunneilmaisulla, joten himmailen.”

Jotkut taas toteavat, ettei tunteiden näyttäminen johda mihinkään hyvään. He tukahduttavat itsensä ja lakkaavat räiskymästä.

”Jos jokin asia ei mene toivomallani tavalla, hiljenen, en puhu mitään. Nuorena saatoin räjähtää, mutta sittemmin huomasin sen hyödyttömäksi.”

Pelkäätkö sinä näyttää tunteitasi muille? Miksi? Jatka keskustelua!

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä

Anna Taipale kirjoitti kirjan itsensä arvostamisesta. "Aiemmin ajattelin, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti."

Anna Taipale, Sydänjuttu-kirjasi kehottaa suhtautumaan itseensä lempeästi. Miksi se on niin tärkeää?

”Jos haluaa tehdä innostavia asioita, voida levollisemmin ja toteuttaa unelmiaan, on hirveän tärkeää suhtautua myönteisesti itseensä. Moni ajattelee huomaamattaan, että ei voi, pysty tai kehtaa. Sen ei tarvitse olla niin.

Ein sanominen on meille vaikeaa, ja moni tuskailee sen kanssa, ettei osaa vetää omia rajojaan. Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei? Teen silloin tilaa jollekin ihanalle.

Suhde itseen vaikuttaa ihan kaikkeen. Olen aiemmin kärvistellyt parisuhteissa, joissa on ollut hirveitä mustasukkaisuuskärhämiä. Olen ajatellut, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa miestäni. Ymmärsin, että se ei ole sitä, mitä haluan. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti missään asiassa.”

”Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei?”

Miksi itselle on joskus niin vaikea olla kiva?

”Kielteinen ajattelu on opittu tapa. Aivojen vanhin osa, liskoaivot, on kehittynyt kalkuloimaan uhkia ja vaaroja. Se toimii edelleen niin.

Aivojen hermoradat ovat tottuneet tuottamaan tietynlaisia ajatuksia. Kun tiedostaa, millaista oma sisäinen puhe on, voi oppia puhumaan itselleen kannustavasti.”

Miten itse onnistuit muuttamaan ajattelutapaasi?

”Olen työskennellyt itseni kanssa vuosia ja opetellut kannustamaan itseäni. Olen itse oman hyvinvointini paras asiantuntija. Toiset voivat tukea ja peilata, mutta minä saan itse valita, kuinka itseeni suhtaudun.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2017.