Nelijalkaisen ystävän touhuja seuratessa voi oivaltaa monenlaista. Nämä asiat opin omalta koiraltani.

1. Kaunaa on turha kantaa.

Koirani on sitä tyyppiä, joka seuraa joka paikkaan ja asettuu hiljaa makaamaan lähistölle. Olen lukemattomia kertoja seissyt keittiössä, ottanut askeleen taaksepäin ja kuullut kimeän kivunkiljahduksen astuessani pienen tassun päälle. Se tuntuu aina yhtä pahalta, mutta koira ei onneksi ole pitkävihainen. Se työntää itsensä rapsutettavaksi ja pian kaikki on taas hyvin.

Koirasta mallia: Kun saavun kotiin ja näen, että tiskivuori ei ole pienentynyt lähtöni jälkeen, tekee mieli aloittaa nalkutus: mehän sovittiin! Vedän kuitenkin syvään henkeä ja arvioin tilanteen uudelleen. Onko tämä todella niin vakavaa? Kaunan kantaminen on taakka harteilla, anteeksianto sen sijaan tuntuu harvoin pahalta. Ehtiihän ne tiskit huomennakin.

2. Aina voi oppia uutta.

Vuosi sitten ryhdyin epäillen opettamaan pienelle karvapallolleni koirana olon alkeita, istumista ja paikallaoloa. Oppiikohan tuo mitään? Osaanko minä opettaa? Huoli oli turha. Koiran oppimistahti on ällistyttävä – kunhan itse malttaa keskittyä opettamiseen. Ja vaikka se ei kaikkea heti oppisikaan, ei hätää. Vanha koira todella oppii uusia temppuja.

Koirasta mallia: Haluaisin kehittyä valokuvaajana. Miksi en siis jo tänään tartu kameraan ja tutustu niihin ominaisuuksiin, joita en vielä ole viitsinyt opetella? Ja miksen vaatisi itseltäni samaa kuin koiraltani: harjoittele, kertaa, toista. Toki aion myös palkita itseni onnistumisista. Koirani suosii makkaraa tai Oltermannia, mutta suklaapala tai jakso suosikkitelevisiosarjaa ajanee saman asian.

3. Ruokaan kannattaa suhtautua ilman ennakkoluuloja.

Huhujen mukaan nirsoja koiria on olemassa, mutta rakas Pohjaton Mahani kelpuuttaa kaiken. Oman ruokansa, banaanin, mandariinit, popcornin. Erityisen hyvää ruokaa on sen mielestä sellainen, joka tulee jääkaapista tai tippuu ihmisen lautaselta.

Koirasta mallia: Isäni on homejuuston suuri ystävä. Suhtauduin ennen hänen juuston tarjoiluunsa kohteliaasti yökkäillen, mutta viime jouluna vihdoin taivuin. Sipaisin Auraa piparkakun päälle, ja no, arvaat varmaan. Hyväähän se oli. Kaikkea kannattaa maistaa, myös sellaista, josta et ole ennen pitänyt. Makumieltymykset voivat muuttua iän myötä.

4. Ulkoilu auttaa kaikkeen.

Jos koiraltani kysyttäisiin sen päivän kohokohtaa, se olisi varmasti päivälenkki. ”Ulos” onkin ”syömään”-kutsun lisäksi ainoa sana, joka saa sen korvat ponnahtamaan teräviksi ja hännän vispaamaan holtittomasti. Kävelemme tunnin tai kaksi, usein metsässä, ja pysähdymme välillä koirapuistoon. Koira kirmaa, haistelee ja loikkii. Välillä se palaa vierelle ja katsoo minua silmät loistaen.

Koirasta mallia: Kun en vielä ollut koiranomistaja, en juuri liikkunut ulkona. Nuori koira ei sohvaperunaelämästä välitä, joten ulkoiluun oli totuttava pian. Vähitellen olen alkanut ymmärtää, miksi ongelmaan jos toiseenkin ehdotetaan ratkaisuksi happihyppelyä. Luonnossa kävely rauhoittaa mielen ja virkistää kehon.

5. Rakkaus kannattaa näyttää. 

En koskaan tunne itseäni yhtä rakastetuksi kuin silloin, kun kotiin jätetty koira ryntää ovelle vastaan. Lasken kantamukset maahan ja istun lattialle. Koira ryntää syliin, kiehnää, heittäytyy selälleen ja antautuu maharapsutukseen takajalka täristen. Tätä kaikkea säestää sydäntä pakahduttavan liikuttava onnen ininä. Reaktio on sama siitä huolimatta, olenko ollut poissa tunnin vai kahdeksan.

Koirasta mallia: Tunnelmoin usein jälkikäteen sitä, miten ihanaa oli nähdä pitkästä aikaa hyvää ystävää tai siskontyttöjä. Mutta muistinko kertoa heille, miten onnellinen olin heidät nähdessäni? Ensi kerralla varmasti muistan. Muistan myös halata ystävää ja ottaa siskontytöt syliin.

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä

Anna Taipale kirjoitti kirjan itsensä arvostamisesta. "Aiemmin ajattelin, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti."

Anna Taipale, Sydänjuttu-kirjasi kehottaa suhtautumaan itseensä lempeästi. Miksi se on niin tärkeää?

”Jos haluaa tehdä innostavia asioita, voida levollisemmin ja toteuttaa unelmiaan, on hirveän tärkeää suhtautua myönteisesti itseensä. Moni ajattelee huomaamattaan, että ei voi, pysty tai kehtaa. Sen ei tarvitse olla niin.

Ein sanominen on meille vaikeaa, ja moni tuskailee sen kanssa, ettei osaa vetää omia rajojaan. Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei? Teen silloin tilaa jollekin ihanalle.

Suhde itseen vaikuttaa ihan kaikkeen. Olen aiemmin kärvistellyt parisuhteissa, joissa on ollut hirveitä mustasukkaisuuskärhämiä. Olen ajatellut, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa miestäni. Ymmärsin, että se ei ole sitä, mitä haluan. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti missään asiassa.”

”Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei?”

Miksi itselle on joskus niin vaikea olla kiva?

”Kielteinen ajattelu on opittu tapa. Aivojen vanhin osa, liskoaivot, on kehittynyt kalkuloimaan uhkia ja vaaroja. Se toimii edelleen niin.

Aivojen hermoradat ovat tottuneet tuottamaan tietynlaisia ajatuksia. Kun tiedostaa, millaista oma sisäinen puhe on, voi oppia puhumaan itselleen kannustavasti.”

Miten itse onnistuit muuttamaan ajattelutapaasi?

”Olen työskennellyt itseni kanssa vuosia ja opetellut kannustamaan itseäni. Olen itse oman hyvinvointini paras asiantuntija. Toiset voivat tukea ja peilata, mutta minä saan itse valita, kuinka itseeni suhtaudun.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2017.