Nelijalkaisen ystävän touhuja seuratessa voi oivaltaa monenlaista. Nämä asiat opin omalta koiraltani.

1. Kaunaa on turha kantaa.

Koirani on sitä tyyppiä, joka seuraa joka paikkaan ja asettuu hiljaa makaamaan lähistölle. Olen lukemattomia kertoja seissyt keittiössä, ottanut askeleen taaksepäin ja kuullut kimeän kivunkiljahduksen astuessani pienen tassun päälle.

Se tuntuu aina yhtä pahalta, mutta koira ei onneksi ole pitkävihainen. Se työntää itsensä rapsutettavaksi ja pian kaikki on taas hyvin.

Koirasta mallia: Kun saavun kotiin ja näen, että tiskivuori ei ole pienentynyt lähtöni jälkeen, tekee mieli aloittaa nalkutus: mehän sovittiin! Vedän kuitenkin syvään henkeä ja arvioin tilanteen uudelleen. Onko tämä todella niin vakavaa?

Kaunan kantaminen on taakka harteilla, anteeksianto sen sijaan tuntuu harvoin pahalta. Ehtiihän ne tiskit huomennakin.

2. Aina voi oppia uutta.

Vuosi sitten ryhdyin epäillen opettamaan pienelle karvapallolleni koirana olon alkeita, istumista ja paikallaoloa. Oppiikohan tuo mitään? Osaanko minä opettaa?

Huoli oli turha. Koiran oppimistahti on ällistyttävä – kunhan itse malttaa keskittyä opettamiseen. Ja vaikka se ei kaikkea heti oppisikaan, ei hätää. Vanha koira todella oppii uusia temppuja.

Koirasta mallia: Haluaisin kehittyä valokuvaajana. Miksi en siis jo tänään tartu kameraan ja tutustu niihin ominaisuuksiin, joita en vielä ole viitsinyt opetella? Ja miksen vaatisi itseltäni samaa kuin koiraltani: harjoittele, kertaa, toista.

Toki aion myös palkita itseni onnistumisista. Koirani suosii makkaraa tai Oltermannia, mutta suklaapala tai jakso suosikkitelevisiosarjaa ajanee saman asian.

3. Ruokaan kannattaa suhtautua ilman ennakkoluuloja.

Huhujen mukaan nirsoja koiria on olemassa, mutta rakas Pohjaton Mahani kelpuuttaa kaiken. Oman ruokansa, banaanin, mandariinit, popcornin. Erityisen hyvää ruokaa on sen mielestä sellainen, joka tulee jääkaapista tai tippuu ihmisen lautaselta.

Koirasta mallia: Isäni on homejuuston suuri ystävä. Suhtauduin ennen hänen juuston tarjoiluunsa kohteliaasti yökkäillen, mutta viime jouluna vihdoin taivuin. Sipaisin Auraa piparkakun päälle, ja no, arvaat varmaan. Hyväähän se oli.

Kaikkea kannattaa maistaa, myös sellaista, josta et ole ennen pitänyt. Makumieltymykset voivat iän myötä muuttua.

4. Ulkoilu auttaa kaikkeen.

Jos koiraltani kysyttäisiin sen päivän kohokohtaa, se olisi varmasti päivälenkki. ”Ulos” onkin ”syömään”-kutsun lisäksi ainoa sana, joka saa sen korvat ponnahtamaan teräviksi ja hännän vispaamaan. Kävelemme tunnin tai kaksi, usein metsässä, ja pysähdymme välillä koirapuistoon.

Koira kirmaa, haistelee ja loikkii. Välillä se palaa vierelle ja katsoo minua silmät loistaen.

Koirasta mallia: Kun en vielä ollut koiranomistaja, en juuri liikkunut ulkona. Nuori koira ei sohvaperunaelämästä välitä, joten ulkoiluun oli totuttava pian.

Vähitellen olen alkanut ymmärtää, miksi ongelmaan jos toiseenkin ehdotetaan ratkaisuksi happihyppelyä. Luonnossa kävely rauhoittaa mielen ja virkistää kehon.

5. Rakkaus kannattaa näyttää. 

En koskaan tunne itseäni yhtä rakastetuksi kuin silloin, kun kotiin jätetty koira ryntää ovelle vastaan. Lasken kantamukset maahan ja istun lattialle.

Koira ryntää syliin, kiehnää, heittäytyy selälleen ja antautuu maharapsutukseen takajalka täristen. Tätä kaikkea säestää sydäntä pakahduttavan liikuttava onnen ininä. Reaktio on sama siitä huolimatta, olenko ollut poissa tunnin vai kahdeksan.

Koirasta mallia: Tunnelmoin usein jälkikäteen sitä, miten ihanaa oli nähdä pitkästä aikaa hyvää ystävää tai siskontyttöjä. Mutta muistinko kertoa heille, miten onnellinen olin heidät nähdessäni?

Ensi kerralla varmasti muistan. Muistan myös halata ystävää ja ottaa siskontytöt syliin.