Tämän vuoksi tupakoin - kolme naista kertoo

Valokuvaaja Sanna Liimatainen, 44, on polttanut 27 vuotta. Nykyisin hän polttaa vain sähkötupakoita.

Terveyteni ei ole riittävä syy lopettaa

"Aloin polttaa lukiossa. Tiesin, että tupakointini on äidille valtava pettymys, joten yritin salata sitä.

Vasta 35-vuotiaana avioeroni jälkeen poltin äidin nähden. En hävennyt, ennemmin tunsin uhmaa: teen just niin kuin tahdon.

Syyllisyys tuli silloin, kun viisivuotias tyttäreni kysyi, kuoletko sä äiti kun poltat.

Tyttäreni ovat ainoita syitä, joiden vuoksi olen ollut polttamatta. Kun ensimmäinen raskaus selvisi, ­menin hypnotisoitavaksi. Sen avulla sinnittelin polttamatta raskausajan.

Heti kun kannoimme vauvan kopan Jorvin sairaalan ovesta ulos, pyysin mieheltä röökiä.

Luulen, että poltan sähkötupakkaa hautaan saakka.

Toisen raskauden aikaan yritin samaa savuttomuutta. Se ei ihan onnistunut: poltin yhden tupakan päivässä. Jokainen hatsi maistui täydellisesti syyllisyydelle.

Lasten syntymän jälkeen annoin taas palaa aski päivässä -tahtiin. Lasten terveys oli riittävän tärkeä syy olla polttamatta, oma terveyteni ei.

Jokainen lähtee täältä jollain tavalla. Isäni kuoli päälle kuusikymppisenä tupakan aiheuttamiin sairauksiin. Pikkuveljeni ei polttanut koskaan, mutta sairastui ja kuoli kolmekymppisenä.

Olen eronnut, ja toinen tyttäristäni on vain minun varassani. Ehkä siksi avasin sähköpostin, jossa mainostettiin sähkötupakkaa. Nyt olen polttanut sähkötupakkaa vuoden. Enää en yski enkä kröhise eivätkä varpaat palele. 

Luulen, että poltan sähkötupakkaa hautaan saakka. Olen tehnyt riittävän hyvän siirron terveyteni eteen."

It-asiantuntija Heidi*, 30, ei ole kertonut vanhemmilleen, että polttaa.

Tupakkatauko on omaa aikaani

"Tupakka tuli tutuksi jo ysiluokalla. Se on kummallista, sillä olin muuten kunnollinen. En itsekään pitänyt itseäni tyttönä, joka polttaisi. 

Lukion jälkeen muutin Helsinkiin opiskelemaan. Istuin pienen yksiöni keittiön ikkunalaudalla, katsoin Kallion katuvilinää ja tupakoin. Tunsin olevani aikuinen ja vapaa. Tupakka oli sen symboli.

Vanhempani ja siskoni eivät tiedä, että poltan. He olisivat hirvittävän pettyneitä, jos se kävisi ilmi. Varsinkin äidille tulisi paha mieli.

Kun vanhempani ovat tulossa kylään, siivoan parvekkeelta natsat. Tuhkakupin jätän, sillä äiti ja isä tietävät minulla olevan kavereita, jotka polttavat. Huolehdin myös siitä, ettei vaatteista lähde tupakan hajua. 

Sauhuttelu rauhoittaa, jos takana on kiireinen ja stressaava työpäivä.

Miehenikään ei tupakoi, mutta poltan appivanhempieni kanssa. On yhteinen salaisuutemme, ettei tupakoinnistani kerrota vanhem­milleni.

Ennen tupakoin työpaikalla. Nyt se on tehty niin vaikeaksi, että poltan yleensä vain viikonloppuisin ja joskus iltaisin omalla parvekkeella. ­

Nikotiiniriippuvuutta minulla ei ole, sillä tupakanhimo ei iske koskaan vanhempieni luona.

Tupakointi ei ole minulle sosiaalinen tapa. Tykkään olla yksin, ja tupakkatauko on omaa aikaa. Sauhuttelu rauhoittaa, jos takana on kiireinen ja stressaava työpäivä.

Nyt olen vähentänyt tupakointia. Olen siitä ylpeä. Toivoisin, että voisin lopettaa kokonaan."

* Heidin nimi on muutettu.

Vakuutusasiantuntija Päivi, 58, Helsinki, on polttanut 43 vuotta.

Tässä yhdessä asiassa minulla on heikko tahto

"Käyn tupakkatauolla noin kerran tunnissa. Leimaan itseni ­joka kerta kulkukortilla ulos. Olen tarkka siitä, ettei tupakointi vie työaikaani.

Tämä on minun tapani. Olen sen kanssa sinut.

Tupakoin, koska minulla on ­siinä asiassa heikko tahto. Muuten olen tiukka täti.

Olen sinnittelijä. Täytyy olla hirvit­tävä flunssa, jotta kehtaan mennä lääkäriin. Lääkärin ensimmäinen kysymys koskee aina polttamista. Jos myönnän, lääkäri antaa ymmärtää, että sairauteni on itse aiheutettu eikä paneudu sen hoitamiseen. 

Kun poltan autossani, jalankulkijat saattavat osoitella sormellaan. 

Enää en häpeä. Hyväksyn jopa sen, ­että minua pidetään kakkosluokan kansalaisena. Kun poltan autossani, jalankulkijat saattavat osoitella sormellaan. Jos nyrpistelijät tuntevat itsensä paremmiksi ihmisiksi minun ansiostani, hyvä niin. 

Syyllisyyteni helpotti, kun tyttäreni muutti kotoa. Siihen asti olin yrittänyt polttaa niin ettei hänen tarvitsisi kat­sella. Mieheni on hyväksynyt tapani eikä enää nalkuta.

Teini-iässä minulla oli lyhyt poikatukka, sanoin opettajille vastaan ja ihailin isoja tyttöjä, joilla oli naiselliset kampaukset ja röökit sormien ­välissä. Vedin ensisauhuni 15-vuotiaana, kun kävelin ystävättäreni kanssa rippikoulusta kotiin. Pahalta maistui, mutta tapa siitä tuli.

Vaikeinta minun olisi luopua siitä ­tupakasta, jonka poltan ruuan ja kahvin jälkeen. Se on pieni oma hetkeni, tuumaustauko. 

Muuten rööki ei ole minulle nautinto. Se on vain paha tapa.

Paheiden summa taas on vakio. Jos lopettaisin polttamisen, sortuisin todennäköisesti johonkin muuhun, kuten harrastamaan kansantanhuja."

Artikkeli on julkaistu pidempänä Kodin Kuvalehden numerossa 6/2014.