Kun Annukka Tärkin, 57, tytär sairastui anoreksiaan, Annukka syytti itseään. ”Olin varma, että olin joskus kommentoinut omaa vartaloani niin, että se oli jäänyt Stellan mieleen.”
”Ensimmäisenä koronakesänä vuonna 2020 huomasin, ettei 17-vuotiaalla tyttärelläni ollut kaikki ihan normaalisti. Stella oli aina hoitanut omat asiansa. Hän pärjäsi koulussa ja tiesi, että voimistelutreenien jälkeen piti syödä hyvä iltapala. Nyt hän söi vain omenan. Stella oli väsyneen oloinen ja saattoi itkeskellä iltaisin.
Tunsin, että jokin oli huonosti, mutta kun lääkäri syksyllä kertoi Stellan painon ja veriarvot, asia muuttui todeksi. Ymmärsin, että lapseni oli vakavasti sairas. Hänellä oli anoreksia.
Kävimme urheilupsykologilla, ravitsemusterapeutilla ja lääkäreillä. Tietämys syömishäiriöistä ei kuitenkaan mielestäni ollut joka paikassa riittävää.
Hoito tuntui junnaavan paikoillaan monta kuukautta.
Aiemmin Stella oli urheillut vain treeneissä. Syksyn aikana hän alkoi jumpata etänä pidettyjen koulutuntien aikana ja iltaisin huoneessaan, jopa vessassa.
En heti ymmärtänyt, että anoreksiaan liittyy aivan pakonomainen tarve liikkua. Nyt tajusin, sillä olin lukenut netistä paljon tietoa syömishäiriöistä.
Käsitin, että syömishäiriö huutaa sairastuneen päässä: Liiku! Läski! Älä syö! Minun oli alettava kamppailla sitä ääntä vastaan.
”Minun oli pakko muuttaa itseäni”
Saimme ohjeet, että Stellan piti syödä aamupala, välipala, lounas, välipala, illallinen ja iltapala.
Aloin kaupassa katsoa purkkien kylkiä ja miettiä, missä olisi mahdollisimman paljon kaloreita. Kun tein Stellalle munakasta, yritin lorauttaa sekaan kermaa niin, ettei Stella nähnyt. Jos hän huomasi, hän sai aivan sairaat raivarit.
Elämämme pyöri ruuan ympärillä. Annostelin Stellalle lautaselle kanaa, riisiä ja salaattia, istuin hänen viereensä ja vahdin, että hän söi.
”Minulle ei ollut luontaista olla kova ja vaativa.”
Useimpina päivinä Stella halusi syödä vain tietyn aterian tai ei ruokaa ollenkaan. Alkuun annoin periksi. Minulle ei ole luontaista olla kova ja vaativa ja sanoa lapselle, että ei kun nyt asiat ovat näin.
Kun luin sairaudesta enemmän, tajusin, että minun oli pakko muuttaa itseäni. Kun Stella otti perunanpalan haarukkaan, minä hoin joka kerta samaa lausetta: ’Ruoka on lääke. Ruoka on lääke.’ Pelkäsin, miten pitkälle syhä voisi Stellan viedä, jos en pysyisi lujana.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/annukka2.jpg?itok=j3nHDh5B)
Joskus laskin, että päivän aikana istuimme ruokapöydässä yhteensä kuudesta kahdeksaan tuntia. Sanoin joka kerta, että emme nouse ennen kuin ruoka on syöty, vaikka se tuntui ihan hirveältä.
Yhtä monta kertaa mietin päässäni, miten olemme tällaisessa tilanteessa. Onko tämä oikeasti minun elämääni?
Syytin itseäni. Olen sitä sukupolvea, joka on tottunut huomauttamaan, jos joku on lihonut. Olin varma, että olin joskus kommentoinut omaa vartaloani niin, että se oli jäänyt Stellan mieleen.
Tyttärestä tuli hyvä valehtelija
Mietin usein, miksi tätä maailman vaikeinta sairautta hoidetaan kotona. Jos Stella olisi sairastanut jotain muuta, häntä olisi hoidettu sairaalassa.
Ymmärsin, että syömishäiriössä osastohoitoa annetaan vain silloin, kun muu ei enää auta. Psykiatri ohjasi meidät Syömishäiriökeskukseen, jossa Stella kävi säännöllisesti tapaamassa sairaanhoitajaa ja lääkäriä. Siitä ei kuitenkaan tuntunut olevan apua.
Sain lääkäreiltä ohjeet, kuinka monta välipalaa Stellan piti syödä, mutta en saanut vinkkejä siihen, kuinka muuttunut, raivokas ja itseään satuttava lapsi tulisi kohdata. Siihen olisin toivonut enemmän tukea.
Oli raskasta vakuuttaa, että kaikki kääntyy parempaan, kun oma tytär sanoi, ettei jaksa enää elää. Tai pysyä huutavan lapsen edessä lujana, koska olin hänestä laittanut lautaselle liikaa ruokaa.
”Kuuntelin Stellan jokaista vessareissuakin.”
Arkemme oli täynnä asioita, joita en olisi ikinä osannut kuvitella. Stellasta tuli hyvä valehtelija. Hän liimasi leipäpalan villatakin sisäpuolelle piiloon. Istuin vieressä, mutta en nähnyt piilottamista. Kun pesin sukkia, niistäkin löysin ruuan murusia.
Stella joutui lopettamaan voimisteluharrastuksensa ja sai lääkäriltä luvan tehdä päivässä ainoastaan lyhyen kävelylenkin. Pikkuveljeltä kuulin, että hän oli nähnyt Stellan juoksemassa tuon ajan niin kovaa kuin jaloista lähti.
Luin, että syömishäiriötä sairastavat jumppaavat myös yöllä. Silloin muutin itseni Stellan huoneeseen ja nukuin parisängyssä hänen vieressään.
Kuuntelin hänen jokaista vessareissuaankin. Tulin ihan vainoharhaiseksi.
Usein tuntui, etten tunnistanut omaa lastani. Ihanaa, kilttiä Stellaa.
Pahinta oli yksinäisyys. Tuijotin samoja seiniä päivästä toiseen.”
Mikä oli käänne, joka sai Stellan paranemisen alkamaan? Miten Annukka jaksoi olla Stellan tukena? Millaista tukea hän olisi kaivannut itse, jotta ei olisi uupunut? Miten Stella voi nyt? Millaisen kirjeen hän kirjoitti äidilleen? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 10/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
