Vain toinen tahtoi tähdeksi

Anssi Kela:

”Pyörimme Villen kanssa lapsuutemme samassa kaveriporukassa. Ajoimme kilpaa fillareilla ja kuvittelimme olevamme formulakuskeja. Olimme kovia Keke Rosberg -faneja.

Ville oli meistä se sporttisempi ja pelasi jalkapalloa. Minä pelasin hetken koripalloa Kauniaisten Panttereissa. Se oli tragikoomista. Faija tuli katsomaan ensimmäistä peliä, mutta en päässyt kentälle ollenkaan. Istuin vaihdossa ja join Spritea.

Tuntui, ettei mikään laji sovi minulle. Hiihtokisoissa olin koulun viimeinen, vaikka tsemppasin ja lähdin ladulle henkiset mustikkakeitot rinnuksilla.

Vasta parikymppisenä löysin oman lajini. Istuin Vihdin karting-radalla autoon ja ymmärsin heti, että tässä olen lahjakas. Ostimme kavereiden kanssa autotkin. Innostus kuitenkin lopahti, kun tajusimme, että ne ovat koko ajan rikki ja niitä pitäisi korjata.

”Isän sävellystyö opetti, etteivät asiat onnistu aina ykkösellä.”

Isän työ oli soittaa Pro Fide -gospelyhtyeessä. Äidillä oli klassinen musiikin koulutus, ja hän oli seurakunnan kanttori.

Pienenä leikin olohuoneen lattialla pikkuautoilla, ja faija teki biisejä vieressä pianolla. Sain kosketuksen säveltämiseen ja opin, etteivät asiat onnistu aina ykkösellä.

Kerran faija harjoitteli samaa kohtaa uudestaan ja uudestaan. Samaan aikaan äiti vatkasi ruokaa keittiössä. Isä lopetti soittamisen ja sanoi: 'Jos on pakko vatkata, voisitko vatkata edes rytmissä?'

Kun itse teen biisejä, kuljen haamuna kotona teemuki kourassa, katselen ikkunoista ja venailen ideoita. Taloni lattiassa on vuosien päästä samanlaiset urat kuin Roope Ankalla silloin, kun se miettii kiivaasti ja kulkee ympyrää.

47-vuotias muusikko Anssi Kela asuu Helsingissä lähellä pikkuveljeään Villeä. Ensimmäisen sooloalbuminsa Nummelan Anssi julkaisi vuonna 2001. Hän on kirjoittanut kaksi kirjaa. Anssi ajoi kilpaa Formula 3 -luokassa ja loukkaantui vakavasti testiajossa 2003. Anssi on avoliitossa ja hänellä on kaksi tytärtä.

Isämme kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1985. Hän oli silloin 34-vuotias, minä 12.

Vähän ennen faijan kuolemaa kerroin hänelle, että vihaan sellon soittoa ja haluan lopettaa sen. Haaveilin bassosta. Se oli ensimmäinen vähän tasa-arvoisempi keskustelu meidän välillä. Siihen asti olin ollut selvästi lapsi, joka tottelee isää. Sellaisia tasa-arvoisia keskusteluja olisi varmasti tullut myöhemmin lisää.

Faija sanoi toivovansa minun jatkavan sellon soittamista, mutta lupasi, että voimme kokeilla bassoa hänen treenikämpällään. Olin ihan fiiliksissä.

Emme koskaan päässeet treenikämpälle asti.

Faijan kuoltua tuntui siltä, että mutsin energia suuntautui enemmän nuorempiin siskoihimme. Se on ymmärrettävää: minä ja Ville olimme jo aika itseohjautuvia, mutta pienet tytöt vaativat kaitsemista. Olimme myös aika kilttejä ja mutsin mukaan helppoja poikia.

”Kadehdin sitä, miten lahjakas Ville on sosiaalisesti.”

Minulla oli jo bändi, kun Ville innostui soittamisesta. Hän hommasi rummut ja kävi paukuttelemassa niitä kotimme varastossa joka päivä.

Ensimmäisen kerran näin Villen soittavan Nummelan työväentalolla bändikatselmuksessa. Hemmetti, hän osaa oikeasti soittaa, ajattelin. Tunsin veljellistä ylpeyttä, ja pian yhteistyömme alkoi. Olemme soittaneet yhdessä 1980-luvun lopulta.

Minulle ei ole koskaan tullut fiilistä, että Ville jotenkin kadehtisi sitä, että olen enemmän esillä. Minä kadehdin sitä, miten lahjakas hän on sosiaalisesti.

Villellä on merkittävä rooli lavan ulkopuolella, ja hän vastaa pitkälti hankinnoista ja yhteydestä keikkamyyjiin. Minulle tulee usein tunne, että ihmiset tykkäävät hänestä paljon. Itse en koe olevani hyvä seuramies.

Samalla Ville on mietiskelevä luonne ja pitää joitain asioita itsellään. Meillä on silti aina ollut puhumisen kulttuuri, ja vaikeita elämäntilanteita on jaettu.

Skidinä Ville oli temperamenttinen ja lämpeni helposti. Silloin tavaroita lenteli. Kuohuntavaihe oli ala-asteella, ja sen jälkeen hän rauhoittui.

Edellinen riitamme liittyi frisbeegolfiin. Minä olin osunut tolppaan, mutta Ville ei kuullut kilahdusta ja väitti, että valehtelin. Se meni tosi pahasti tunteisiin. Paiskasin frisbeen maahan ja marssin pois. Tuon 1990-luvun alun tapauksen jälkeen emme ole korottaneet edes ääntä.”

Ville Kela on 44-vuotias muusikko, joka asuu Helsingissä. Hän on työskennellyt aiemmin musiikin- ja luokanopettajana. Ville on soittanut kitaraa ja rumpuja muun muassa veljensä Anssin kanssa samassa bändissä jo vuosikymmeniä. Ville harrastaa frisbeegolfia. Hän on naimisissa ja hänellä on yksi lapsi.

Ville Kela: 

”Lapsena Anssi luki ihan törkeitä määriä. Hän viihtyi pitkiä aikoja himassa nenä kiinni kirjassa. Anssi oli täysin tyytyväinen, mutta minusta hänen meininkinsä tuntui välillä aika yksinäiseltä puurtamiselta. Minulla oli aina paljon laajempi frendiverkosto.

Lukemisen lisäksi Anssi suhtautui myös piirtämiseen lähes maanisesti. Hän teki asiat aina niin kuin halusi, vaikka siihen olisi mennyt sillä tyylillä järjettömästi aikaa. Kun Anssia kiinnosti jokin asia, hän paneutui siihen täysillä ja kaikki muu unohtui.

Sama näkyy hänen suhteessaan musiikkiin. Hän on perfektionisti.

Ne asiat, jotka eivät Anssia kiinnosta, saavat olla. Sen takia kukaan ei ole niin paska matematiikassa kuin Anssi.

Isällämme oli Pro Fide -gospelyhtyeensä kanssa keikkoja todella paljon, jopa 200 vuodessa. Se on paljon enemmän kuin minulla ja Anssilla.

Meitä lapsia oli neljä, ja äiti pyöritti arkea yksin. Sen on täytynyt olla hänelle todella tuskaa. Tajuan sen jotenkin nyt, vaikka minulla on vain yksi lapsi.

”Se Anssi, jonka minä veljenä tunnen, ei ole julkisuutta hakeva, räiskyvä hahmo.”

Vaikka lapsena tuntui siltä, että isä oli aina poissa, kipinä musiikkiin tuli häneltä. Parhaita olivat hetket, kun pääsimme faijan mukana studioon hengaamaan tai treenikämpälle soittamaan.

Klassista musiikkia opiskelimme, koska meidät pakotettiin. Minä soitin viulua ja Anssi selloa. En muista, miten soittimet valikoituivat, mutta inhosimme niitä. Musiikkiuramme alkoi vasta, kun pääsimme bändisoittimien kimppuun.

Isän kuoleman jälkeen opiskelimme klassista vielä reilun vuoden. Ehkä halusimme kunnioittaa isän tahtoa. Lopulta äiti kyllästyi kitinäämme ja myöntyi lopettamiseen.

Anssi tahtoi jo varhain artistiksi ja olla esillä. Minulla ei ole sitä puolta. Minusta on kivaa osallistua ja soittaa taustalla.

Samaan aikaan se Anssi, jonka minä veljenä tunnen, ei ole julkisuutta hakeva, räiskyvä hahmo. Silloin kun Anssi ei ole artisti-Kela, hän on sosiaalisissa tilanteissa syrjäänvetäytyvä ja jopa vaikeasti lähestyttävä.

Vaikka Anssikin haluaa bänditouhuissa pitää langat käsissään, hän on hyvin helppo ihminen. Työkavereina tai veljeksinä emme ole riidelleet kertaakaan tällä vuosituhannella.

”On hirveää katsoa, kun artisti ei vähitellen enää kiinnostakaan yleisöä.”

Muistan lööpin vuodelta 2003: Platina-artisti mursi selkänsä F3-harjoituksissa.

Silloin ajattelin, että kylläpä kaikki käy nopeasti. Vielä kolme vuotta aiemmin Anssi oli istunut kotona kalsareissaan tekemättä oikeastaan mitään. Nyt hän oli platina-artisti ja lööpeissä.

Kun sain soiton onnettomuudesta, loukkaantumisen vakavuudesta ei aluksi ollut tietoa. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin, vaikka Anssi joutuikin pitämään selkärankaa tukevaa häkkyrää päässään seuraavat puoli vuotta.

Samoihin aikoihin Anssilla oli päällä ero. Lisäksi Nummela-albumin suosion jälkeen ura polki paikallaan. Se oli vaikeaa aikaa, ja Anssi epäröi. Hän puhui minulle, että onko tässä mitään järkeä ja pitäisikö lopettaa.

Jokainen artisti stressaa uraansa, ja sitä on hirveää katsoa, kun artisti ei vähitellen enää kiinnostakaan yleisöä. Olen todella kiitollinen siitä, että olen ammattimuusikko enkä artisti. Minulle artistin rooli olisi sietämätön.

”Ilman musiikkia Anssi olisi pitkäaikaistyötön. En osaa kuvitella häntä oikeissa töissä.”

Kesti noin kymmenen vuotta ennen kuin ura lähti uudestaan nousuun 2013. Väliin mahtui muutama vuosi, että bändimme oli käytännössä jo haudattu. Anssi kirjoitti pari kirjaa ja teki muita juttuja.

Olen varma, että ilman musiikkia Anssi olisi pitkäaikaistyötön. En osaa kuvitella häntä oikeissa töissä.

Anssi on muuttunut paljon ihmisenä. Vastoinkäymiset ovat opettaneet hänelle arjen realiteetteja. Nuorena hän pystyi vaipumaan syvemmälle omiin juttuihinsa. Se ei ollut itsekkyyttä, mutta nykyinen Anssi on enemmän elämässä kiinni.

Puoliso ja lapset ovat tuoneet Anssista esiin lisää positiivisia puolia. Perhe on kiskonut Anssin pois hänen omasta maailmastaan ihmisten ilmoille. Se on hienoa, sillä sitä luovan työn tekijä tarvitsee. Jos istuu vain kammiossaan, virikkeet loppuvat nopeasti. Niitä pitää päästä haistelemaan muualta.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 1/2020 (27.12.2019).