Valokuvassa on seitsemänvuotias lapsi.
Joka päivä Ellen Jokikunnas, 47, lähettää kuvan Whatsapp-viestinä miehelleen Jarille, tai Jari lähettää saman kuvan Ellenille.
He kirjoittavat toisilleen: Arvaa mitä, sinä olet isä! Arvaa mitä, sinä olet äiti!
Tai sitten tekstiä ei tarvita lainkaan. Vastaustakaan ei välttämättä tarvita.
Kuva riittää tekemään heidät onnelliseksi.
Ellen näki kuvan lapsestaan ensimmäisen kerran tämän vuoden helmikuussa. Silloin hänestä tuli yli kuuden vuoden odotuksen jälkeen adoptioäiti. Adoptio-odotusta edelsivät vuosien lapsettomuushoidot.
Kuvan lapsella on Ellenin mielestä maailman hauskin ja tarttuvin hymy.
Nyt lapsi kuvassa tuntui heti tutulta.
”On hassua, miten kaipasin vuosia jotakuta sydämessäni niin kovasti, mutta en tiennyt, kuka hän on. Ja sitten yhtäkkiä tiesin.”
Ellen ja Jari lähtevät hakemaan lapsensa kotiin, kun paperiasiat on saatu kuntoon. Jo ennen joulua, Ellen toivoo. Siihen saakka hän katselee nyt kahdeksan vuotta täyttäneen lapsensa kuvaa kännykän näytöltä kotona Suomen Nurmijärvellä tai kakkoskodissa Italian Pugliassa.
Kuvan lapsella on Ellenin mielestä maailman hauskin ja tarttuvin hymy.
Hän, eikä kukaan muu
Ellen tuli äidiksi italialaisella huoltoasemalla. Sinne Ellen ja Jari ajoivat parkkiin, kun puhelin tämän vuoden helmikuussa soi. Ellen oli matkalla lentokentälle, Suomeen käymään.
Puhelimessa kerrottiin, että lastenkodissa asuu seitsemänvuotias lapsi, josta tullee Ellenin ja Jarin lapsi, jos he haluavat niin. Lisää tietoja luvattiin lähettää sähköpostilla.
15 minuuttia myöhemmin Ellen oli lentokentällä, kone oli kohta lähdössä. Jari jäi Italiaan.
Ellen meni olohuoneen sohvalle, avasi sähköpostin ja luki, millainen lapsi hänellä ja Jarilla on.
”En uskaltanut katsoa sähköpostia koko matkan aikana. Pelkäsin, että romahdan tai että joku vierustoveri lentokentällä näkee lapsen henkilökohtaisia tietoja.”
Nurmijärvellä Ellen meni olohuoneen sohvalle, avasi sähköpostin ja luki, millainen lapsi hänellä ja Jarilla on.
”Oli ihan selvää, että hän on meidän lapsemme, eikä kukaan muu.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/ellen_hires_9809.jpg?itok=lsvAFwtz)
Äidin pelot
Äitinä olemisessa pelottavat eniten asiat, jotka luultavasti pelottavat eniten muitakin vanhempia, Ellen arvelee.
”Mietin, saanko pidettyä lapseni turvassa. Tuleeko lapsestani onnellinen, vaikka surujakin olisi? Teen varmasti äitinä virheitä – mutta teenkö niitä liikaa?”
Adoptiovanhemmuuteen liittyy silti myös omia erityisasioita, jotka on otettava huomioon.
”Lapseni näkökulmasta olen myös hajottaja. Minun takiani hänen elämässään muuttuu kaikki tuttu. Se ei ole pelkästään hyvä asia.”
”En voi tietää etukäteen, miten kaikki menee. Olisi tyhmää valvoa öitä miettimässä, että entä jos tulee vaikeaa.”
Lapsi on asunut lastenkodissa ja nähnyt, kuinka muut lapset lähtevät sieltä uusiin perheisiin. Hän ei voi silti ymmärtää, mitä se oikeasti tarkoittaa, Ellen miettii. Mikä on lentokone, uusi kieli, kylmä ilma kasvoilla, hiljaisuus kaduilla. Koti, jossa asuu kaksi aikuista ja vain yksi lapsi kymmenien sijaan.
”Toisaalta en halua maalata piruja seinille. En voi tietää etukäteen, miten kaikki menee. Olisi tyhmää valvoa öitä miettimässä, että entä jos tulee vaikeaa.”
Mahdollista lapsen kokemaa rasismia Ellen ei kuitenkaan ole voinut olla miettimättä.
”Tuntuu, että Suomi on lapsen odotusaikana muuttunut enemmän siihen suuntaan, että on ok olla avoimesti rasisti. En todellakaan aio seistä vieressä katsomassa, jos lastani kohdellaan väärin.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/ellen_hires_0022.jpg?itok=0oaOwRP9)
Omat ensimmäiset kertamme
Alun perin, ensimmäisinä odotusvuosina, Ellen ja Jari myös toivoivat pientä lasta, korkeintaan neljävuotiasta.
”Juuri tämän lapsen kuului tulla meille, mutta olisin halunnut olla mukana hänen elämässään alusta asti. Olen surrut silti paljon sitä, että en koskaan saanut nähdä monia lapseni ensimmäisiä kertoja. Ensimmäisiä askeleita, sanoja”, Ellen sanoo.
”Luopuminen haaveista on ollut raadollista ja rankkaa, ja asiat on pitänyt käsitellä itsensä kanssa. Mutta me saamme omat ensimmäiset kertamme.”
Esimerkiksi tällaisia ensimmäisiä kertoja Ellen kertoo odottavansa:
Ensimmäinen kerta, kun lapsi tapaa Reino-koiran kotona.
Ensimmäinen peittely omaan sänkyyn.
Ensimmäinen riita ja sen sopiminen.
Ensimmäinen lempiruoka.
Ensimmäinen kerta, kun koko perhe kikattaa yhdessä.
Miltä Ellenistä tuntui, kun odotusaika venyi vuosiksi? Mikä sai hänet jatkamaan ja jaksamaan? Entä mitä tapahtui, kun Ellen vihdoin sai jutella lapsensa kanssa kasvokkain videopuhelussa? Lue Ellenin koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 21/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
