Kuvat
Milka Alanen
47-vuotias toimittaja ja juontaja asuu puolisonsa Jarin ja Reino-koiran kanssa Nurmijärvellä ja Italian Pugliassa. Perheeseen kuuluu myös kahdeksan vuotta täyttänyt lapsi. Ellen ei vielä tiedä, onko lapsi aamuvirkku kuten hän itse, tai mitä lapsi haluaa aamupalaksi. Hän odottaa,  että se selviää.
47-vuotias toimittaja ja juontaja asuu puolisonsa Jarin ja Reino-koiran kanssa Nurmijärvellä ja Italian Pugliassa. Perheeseen kuuluu myös kahdeksan vuotta täyttänyt lapsi. Ellen ei vielä tiedä, onko lapsi aamuvirkku kuten hän itse, tai mitä lapsi haluaa aamupalaksi. Hän odottaa, että se selviää.
Ellen Jokikunnas on aina halunnut olla äiti. Nyt hän on. Maailmalla lastenkodissa odottaa kahdeksanvuotias lapsi. ”En nähnyt lapseni ensimmäisiä askeleita, mutta saamme omat ensimmäiset kertamme.”

Valokuvassa on seitsemänvuotias lapsi.

Joka päivä Ellen Jokikunnas, 47, lähettää kuvan Whatsapp-viestinä miehelleen Jarille, tai Jari lähettää saman kuvan Ellenille.

He kirjoittavat toisilleen: Arvaa mitä, sinä olet isä! Arvaa mitä, sinä olet äiti!

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tai sitten tekstiä ei tarvita lainkaan. Vastaustakaan ei välttämättä tarvita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuva riittää tekemään heidät onnelliseksi.

Ellen näki kuvan lapsestaan ensimmäisen kerran tämän vuoden helmikuussa. Silloin hänestä tuli yli kuuden vuoden odotuksen jälkeen adoptioäiti. Adoptio-odotusta edelsivät vuosien lapsettomuushoidot.

Kuvan lapsella on Ellenin mielestä maailman hauskin ja tarttuvin hymy.

Nyt lapsi kuvassa tuntui heti tutulta.

”On hassua, miten kaipasin vuosia jotakuta sydämessäni niin kovasti, mutta en tiennyt, kuka hän on. Ja sitten yhtäkkiä tiesin.”

Ellen ja Jari lähtevät hakemaan lapsensa kotiin, kun paperiasiat on saatu kuntoon. Jo ennen joulua, Ellen toivoo. Siihen saakka hän katselee nyt kahdeksan vuotta täyttäneen lapsensa kuvaa kännykän näytöltä kotona Suomen Nurmijärvellä tai kakkoskodissa Italian Pugliassa.

Kuvan lapsella on Ellenin mielestä maailman hauskin ja tarttuvin hymy.

Hän, eikä kukaan muu

Ellen tuli äidiksi italialaisella huoltoasemalla. Sinne Ellen ja Jari ajoivat parkkiin, kun puhelin tämän vuoden helmikuussa soi. Ellen oli matkalla lentokentälle, Suomeen käymään.

Puhelimessa kerrottiin, että lastenkodissa asuu seitsemänvuotias lapsi, josta tullee Ellenin ja Jarin lapsi, jos he haluavat niin. Lisää tietoja luvattiin lähettää sähköpostilla.

15 minuuttia myöhemmin Ellen oli lentokentällä, kone oli kohta lähdössä. Jari jäi Italiaan.

Ellen meni olohuoneen sohvalle, avasi sähköpostin ja luki, millainen lapsi hänellä ja Jarilla on.

”En uskaltanut katsoa sähköpostia koko matkan aikana. Pelkäsin, että romahdan tai että joku vierustoveri lentokentällä näkee lapsen henkilökohtaisia tietoja.”

Nurmijärvellä Ellen meni olohuoneen sohvalle, avasi sähköpostin ja luki, millainen lapsi hänellä ja Jarilla on.

”Oli ihan selvää, että hän on meidän lapsemme, eikä kukaan muu.”

”Perhe on muuta kuin biologiaa. Rakastumme ja sitoudumme ihmisiin, jotka eivät ole meille mitään sukua. Olisin halunnut kokea raskauden ja synnytyksen, mutta en ole koskaan osannut surra sitä, että geenini eivät jatku. Enemmän on ollut helpottava ajatus, että jos olen vähän sekundaa, en ainakaan siirrä omaa sekundaani eteenpäin.”

Äidin pelot

Äitinä olemisessa pelottavat eniten asiat, jotka luultavasti pelottavat eniten muitakin vanhempia, Ellen arvelee.

”Mietin, saanko pidettyä lapseni turvassa. Tuleeko lapsestani onnellinen, vaikka surujakin olisi? Teen varmasti äitinä virheitä – mutta teenkö niitä liikaa?”

Adoptiovanhemmuuteen liittyy silti myös omia erityisasioita, jotka on otettava huomioon.

”Lapseni näkökulmasta olen myös hajottaja. Minun takiani hänen elämässään muuttuu kaikki tuttu. Se ei ole pelkästään hyvä asia.”

”En voi tietää etukäteen, miten kaikki menee. Olisi tyhmää valvoa öitä miettimässä, että entä jos tulee vaikeaa.”

Lapsi on asunut lastenkodissa ja nähnyt, kuinka muut lapset lähtevät sieltä uusiin perheisiin. Hän ei voi silti ymmärtää, mitä se oikeasti tarkoittaa, Ellen miettii. Mikä on lentokone, uusi kieli, kylmä ilma kasvoilla, hiljaisuus kaduilla. Koti, jossa asuu kaksi aikuista ja vain yksi lapsi kymmenien sijaan.

”Toisaalta en halua maalata piruja seinille. En voi tietää etukäteen, miten kaikki menee. Olisi tyhmää valvoa öitä miettimässä, että entä jos tulee vaikeaa.”

Mahdollista lapsen kokemaa rasismia Ellen ei kuitenkaan ole voinut olla miettimättä.

”Tuntuu, että Suomi on lapsen odotusaikana muuttunut enemmän siihen suuntaan, että on ok olla avoimesti rasisti. En todellakaan aio seistä vieressä katsomassa, jos lastani kohdellaan väärin.”

Ystävät toivat Ellen Jokikunnaksen baby shower -juhliin lahjoja, jotka lapsi saa avata, kun on tullut kotiin. Ystävien lapset tekivät kuvatekstit juhlista koottuun valokuva-albumiin: ”Terveiset sulle, oon sun uusi kaveri!”

Omat ensimmäiset kertamme

Alun perin, ensimmäisinä odotusvuosina, Ellen ja Jari myös toivoivat pientä lasta, korkeintaan neljävuotiasta.

”Juuri tämän lapsen kuului tulla meille, mutta olisin halunnut olla mukana hänen elämässään alusta asti. Olen surrut silti paljon sitä, että en koskaan saanut nähdä monia lapseni ensimmäisiä kertoja. Ensimmäisiä askeleita, sanoja”, Ellen sanoo.

”Luopuminen haaveista on ollut raadollista ja rankkaa, ja asiat on pitänyt käsitellä itsensä kanssa. Mutta me saamme omat ensimmäiset kertamme.”

Esimerkiksi tällaisia ensimmäisiä kertoja Ellen kertoo odottavansa:

Ensimmäinen kerta, kun lapsi tapaa Reino-koiran kotona.

Ensimmäinen peittely omaan sänkyyn.

Ensimmäinen riita ja sen sopiminen.

Ensimmäinen lempiruoka.

Ensimmäinen kerta, kun koko perhe kikattaa yhdessä.

Miltä Ellenistä tuntui, kun odotusaika venyi vuosiksi? Mikä sai hänet jatkamaan ja jaksamaan? Entä mitä tapahtui, kun Ellen vihdoin sai jutella lapsensa kanssa kasvokkain videopuhelussa? Lue Ellenin koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 21/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla