Heinät hivelevät jalkoja.
Lupiinit tuoksuvat, ja niiden alla kostea maa.
Kimalainen pörähtää ohi, ehkä kärpänenkin.
Alkukesästä Jennifer Stanger menee niitylle tai metsään mieluummin kuin minnekään muualle. Usein hän ottaa lapset mukaan. Ninja on neljä ja Ella yhdeksän, ja molemmat tahtovat evääksi keksejä ja juustoleipiä.
Kun Ninja löytää pörröisen kukan, hän työntää sen Jenniferin käteen ja sanoo: ”Katso, äiti.”
Jennifer ei näe silmillään. Hän hahmottaa ympäristönsä muilla aisteilla.
”Tiedän, että maailmassa on valtavasti kauneutta”, Jennifer sanoo.
Viimeinen auringonlasku, jonka näin
Kun aurinko paistaa kirkkaasti, Jennifer näkee silmissään hieman keltaista. Kuin silmät olisivat kiinni ja valon voisi aavistaa kajastavan suljettujen luomien takana.
Muulloin Jennifer, 39, näkee vain sinistä tai siniharmaata eri sävyissä.
”Olen täysin sokea. Monet luulevat, että kaikki on minulle vain mustaa, kuin olisin pilkkopimeässä. Ei se niin mene.”
Näkö heikkeni hiljalleen. Kun Jennifer kahdeksanvuotiaana pudotti värikynänsä, äiti huomasi, että lapsen on vaikea poimia niitä lattialta.
Pari vuotta myöhemmin löytyi diagnoosi, lastenreuma. Ei sittenkään silmätulehdus tai punkin purema, kuten lääkärit ensin olivat luulleet. Jenniferin kohdalla reuma aiheutti erityisesti näköhermon vaurioita.
”Monet luulevat, että kaikki on minulle vain mustaa. Ei se niin mene.”
Kun Jenniferin näkö alkoi heiketä, äiti ei suostunut surkuttelemaan. Jennifer sai lähteä diskoon, hiihtää yksin metsissä, leipoa mokkapaloja ja haaveilla Music Televisionin juontajan ammatista. Hän ei saanut luistaa roskapussin viemisestä.
Teini-iässä Jennifer kiipesi ystävänsä kanssa kalliolle, oli ilta. Jennifer näki enää vähän.
”Sanoin, että tämä saattaa olla viimeinen auringonlasku, jonka näen. Sen ajatteleminen tuntui haikealta.”
Jennifer oli oikeassa, se oli viimeinen auringonlasku. Ystävä tuki häntä käsivarresta, kun he laskeutuivat alas.
”Kun sokeuduin, kaverit katosivat. Heitä pelotti, olimme tosi nuoria. Olen ollut surullisempi ystävyyssuhteiden hiipumisesta kuin näön lähtemisestä.”
Lasten mieliala kuuluu äänestä
Ellalla on ruskea, tosi pitkä tukka ja sievä hymy, joka syttyy hitaasti ja saa silmät loistamaan.
Ninjalla on pyöreät kasvot, isot siniset silmät ja velmu ilme, kun hän keksii jotakin hauskaa.
Siltä Jennifer kuvittelee tyttäriensä näyttävän.
”Jokainen kohta lapsissani on minulle tuttu.”
”Näin minulle on kerrottu. Olen rakentanut päähäni hyvinkin yksityiskohtaisen kuvan siitä, millaisia lapseni ovat. Kuulen lasteni mielialan heidän äänestään.”
”Haluaisin nähdä lapseni, se on suurin toiveeni. Toisaalta juuri heidät näen selvemmin kuin minkään muun asian maailmassa. He ovat olleet sylissäni vauvasta asti. Jokainen kohta lapsissani on minulle tuttu”, Jennifer sanoo.
Ninjan kiharat tuntuvat pehmeiltä, kun Jennifer silittää niitä. Ellaa halatessaan Jennifer tuntee, miten pitkä tytär on, melkein jo äitinsä mittainen.
Lintuja mieluummin kuin autoja
Lastensa lisäksi Jennifer ei ole koskaan nähnyt esimerkiksi:
Omaa kotiaan.
Facebookia, Instagramia, Tiktokia.
Poliitikkoja kertomassa koronarajoituksista.
Kaupparobotteja, älykelloja.
Äitiään yli keski-ikäisenä.
Sanna Marinia, Volodymyr Zelenskyiä, Donald Trumpia.
”Eihän kukaan näe kaikkea, mitä maailmalla on tarjota.”
”En keskity miettimään, mitä en näe. Eihän kukaan näe kaikkea, mitä maailmalla on tarjota. Enemmän harmittaa joskus olla toisten avun varassa. Olen luonteeltani itsenäinen.”
Jonkun Jennifer tarvitsee mukaansa esimerkiksi ruuhka-aikaan Turun keskustaan.
Ihmisten ääniä tulee kadulla monesta suunnasta, joku puhuu yhtäkkiä korvan vierestä.
Tuntemattoman hihansuu koskettaa.
Autot hurisevat, liikennevalot piippaavat.
”Äänet hyökyvät päälle. En pelkää, mutta on väsyttävää keskittyä pysymään oikealla reitillä.”
Siksi Jennifer menee mieluummin sinne, missä kuulee lempilintunsa satakielen ja mustarastaan. Satakieli kuulostaa Jenniferistä livertelyineen välillä ihan hullulta, mustarastas visertää heleästi.
Lue Kodin Kuvalehdestä 8/25 koko juttu Jenniferistä ja siitä, miten hän hahmottaa maailman kauneuden – ja joskus myös rumuuden. Miten Jennifer hyödyntää arjessaan tekoälyä? Mitä hän ajattelee omasta ulkonäöstään? Entä millaiseksi Jennifer kuvitteli toimittaja Anna Pihlajaniemen? Tilaajana voi lukea jutun täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
