Venla, 42: ”Isä väsyi ja päätti kuolla, mutta isän rakentama turvapaikka jäi”

Soittakaa, kun olette kirkonkylällä, niin laitan perunat kiehumaan. Näin äiti sanoi minulle puhelimessa, kun lähdimme ajamaan kotoa Helsingin Maunulasta mökille Sysmään.

Niin äiti aina sanoo.

Nyt käännymme tutulle hiekkatielle, ja perunat ovat luultavasti jo kypsät.

”Kurkia”, huutaa yhdeksänvuotias tyttäreni ja osoittaa pellon laitaan. Hän ei malttaisi enää istua sekuntiakaan autossa, vaan haluaa uimaan.

Nousemme tutun mäennyppylän päälle. Sen takaa avautuu Päijänne. Matala lahti välkehtii auringossa. Joku onkii kaukana pienen saaren edustalla.

Täällä kaikki on niin kuin pitääkin. Juuri niin kuin on aina ollut.

Kannamme tavarat juurakkoista, mustikanvarpujen reunustamaa polkua pitkin hirsitalon pihaan. Pihamäntyjen välissä roikkuu riippumatto. Halkopino on peitelty pressun alle. Pyykkinarulla kuivuu pyyhkeitä.

Äiti tulee talosta meitä vastaan. Hän halaa ja kertoo, että pöytä on katettu. Pian syömme uusia perunoita ja silliä, jälkiruuaksi mummin leipomaa raparperipiirakkaa. Käymme läpi kuulumiset, sukulaisten voinnin ja viimeksi luetut romaanit.

19-vuotias tyttärenikin ilmestyy päiväunilta pöytään. Hän on kesätöissä kirkonkylän marketissa, ja aamut ovat aikaisia. Äitini herää silti aina ennen tytärtäni ja tekee voileivät valmiiksi. Perheessämme on aina rakastettu ruualla.

Kun vatsat ovat täynnä, tyttäreni lähtevät mummin kanssa uimaan. Minä jään purkamaan tavaroitani taloon.

Täällä, leveiden hirsien suojassa, olen viettänyt lapsesta saakka kaikki kesäni. Täällä myös tyttäreni ovat viettäneet kaikki kesänsä.

Kun olin kaksivuotias, isä ja äiti ostivat läheiseltä kartanolta vanhan muonamiehen talon. He purkivat sen ja siirrättivät hirret rantatontille, jossa äidin suvun vanha sauna sijaitsi.

Kuorma-auto jätti hirret kesällä 1984 hiekkatien päähän. Siitä vanhempani kärräsivät ne tontille maitokärryillä, yksi kerrallaan. Sitten he rakensivat talon uudelleen. Siitä tuli perheemme turvapaikka.

Muutimme kesäparatiisiimme heti, kun hirsirunko oli pystyssä.

Isä unelmoi, että asuisi jonain päivänä hirsitalossa ympärivuotisesti. Hän tahtoi istua saunanverannalla katsomassa tähtitaivasta ja kuunnella kaulushaikaran huutoa.

Äiti on kertonut, että kun hän pääsi tänne isän itsemurhan jälkeisenä kesänä, hän tunsi, että on turvassa.

Rannassa isä opetti minua uimaan. Hän solmi kylpytakkinsa vyön ympärilleni ja uitti minua laiturilta niin, että piti kiinni vyöstä.

Isä nikkaroi minulle ja isoveljelleni puumajan, jossa pidimme pehmoleluille teekutsuja ja vakoilimme aikuisia.

Isä osti purjeveneen, pienen paatin, ja nimesi sen Psykopaatiksi. Hän ajoi kaislikkoväyliä pitkin, luotojen lomitse, ja ohjasi meidät eväsretkille kalliosaarille.

Muistan, kuinka taivas heijastui järven pinnasta. Muistan, kuinka jäkälä rapisi jalkojen alla. Muistan mäntykankaan tuoksun, auringon häikäisyn ja lokkien huudot. Muistan onnen.

Serkku opetti lapsena Venlalle saunassa Etana-Eemeli-laulun, jota Venla laulaa yhä lasten kanssa lauteilla.

Pellehypyt vievät surun

Viimeisenä kesänään isä rakensi keskeneräiseen tupaan esiintymislavan juhannusjuhlia varten. Äiti lausui runoja, isä soitti trumpettia, veljeni rumpuja. Olin kuusivuotias ja tanssin punaisessa mekossa lettinauhat liehuen. Oli aarteenetsintää ja juhannustaikoja, puheensorinaa ja naurua.

Isä ei saanut koskaan taloa valmiiksi. Seuraavana keväänä hän väsyi ja päätti kuolla.

Minä ja veljeni jäimme ilman isää, äiti ilman parasta ystäväänsä.

Yksin me emme kuitenkaan jääneet. Äiti on kertonut, että kun hän pääsi tänne isän itsemurhan jälkeisenä kesänä, hän tunsi, että on turvassa.

Suku ja kyläyhteisö kannattelivat äitiä, Päijänteen aallot kannattelivat minua ja veljeäni. Sinäkin kesänä me hypimme pellehyppyjä laiturilta. Sinäkin kesänä me kilpailimme siitä, kuka sukeltaa pisimpään ja löytää hienoimman simpukan.

Enomme jaksoi uida kanssamme ikuisuuksia. Hän haastoi meidät sukelluskisoihin ja heitti kanssamme leipäkiviä.

Välillä istuimme veljeni kanssa saunan verannalla katselemassa tähtiä niin kuin isä ennen. Mietimme, minne isä oli mennyt. Näkikö hän meidät sieltä jostain, ehkä avaruudesta tai mustasta aukosta?

Mummi paistoi minulle ja veljelleni pitsireunaisia lettuja. Hän otti meidät mukaan lavatansseihin ja opetti, kuinka valssin ja tangon askelet menevät.

Mummi kertoi kuoleman jälkeisestä elämästä ja käynneistään meediolla. Hän kertoi siitä, että kuolleet voivat tulla tervehtimään eläviä lintuina.

Kun västäräkki lennähti laiturille, mummi sanoi, että se saattaa olla isä. Katselin pyrstöään keikuttavaa lintua tarkasti ja tervehdin sitä hiljaa.

Kuka opetti Venlalle, että kannattaa uskaltaa elää? Miksi äidin uusi miesystävä tuntui 14-vuotiaasta Venlasta tunkeilijalta? Mikä isän kuolemassa tuntuu Venlasta yhä haikealta? Mikä on tärkein asia, minkä Venla on oppinut äitinsä suvulta? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 12/2025 tai tilaajana täältä.  Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.