Leena Pasanen: ”Voin pelastaa vain yhden lapsen kerrallaan”

Kotini olisi kaunis ja sisustettu Alvar Aallon huonekaluilla. Tekisin uraa lastenlääkärinä jossakin isossa keskussairaalassa ja vapaa-aikani viettäisin musiikin parissa. Minulla olisi paikallisen sinfoniaorkesterin kausikortti.

Sellaiselta elämäni olisi näyttänyt, jos se olisi mennyt kuten ajattelin.

Päätin jo nuorena lääketieteen opiskelijana, että lähetyslääkäriä minusta ei ainakaan tule. Pidin mukavasta elämästä, eikä työ Afrikassa sopinut suunnitelmiini. 

MINUSTA TULI LÄÄKÄRI sattumalta. Lapsena halusin lastentarhanopettajaksi, mutta lukiossa päätin, että opiskelen juristiksi. Kesken ylioppilaskirjoitusten keksin kuitenkin hetken mielijohteesta, että pyrin Oulun lääketieteelliseen tiedekuntaan.

En ollut lukenut lukiossa fysiikkaa, kemiaa tai biologiaa. Näin jälkikäteen ajateltuna valmistautuminen lääketieteellisen pääsykokeisiin oli varsinaista hölmön hommaa. Minun piti opiskella kuukaudessa kolmen vuoden materiaali. Päätin silti yrittää. Sellainen olen luonteeltani – kaipaan haasteita.

Yllätin kaikki, myös itseni, kun pääsin sisään. 

Opiskelijaelämä oli mukavaa, mutta kaipasin silti jotain muuta. En pitänyt rankasta juhlimisesta ja kaipasin hengellisyyttä. Mietin, kuulunko joukkoon, sillä lähes kaikki muut olivat lapsesta asti haaveilleet lääkärin urasta.

Luin Raamattua itsekseni ja mietin, mitä ihmiset ajattelisivat, jos ryhtyisin kristityksi. Liityin Ylioppilaslähetykseen, mutta päätin, että lähetyslääkäriksi minua ei värvättäisi.

Kun erikoistuin lastenlääkäriksi Jyväskylässä, hankin oman pianon. Opettajakseni sain jo maineikkaan Dimitri Hintzen. Elämäni oli juuri sellaista kuin olin kaavaillutkin.

Sitten minulle ehdotettiin väitöskirjan tekoa. Mietin, onko se kuitenkaan sitä, mistä olin haaveillut.

"Pidin mukavasta elämästä, eikä Afrikka sopinut suunnitelmiini."

Sain täysin yllättäen ajatuksen, että soitan Lähetysseuraan ja kysyn, tarvitaanko jossakin päin maailmaa lastenlääkäriä. Yhtäkkiä minusta tuntui, että lähetyslääkärin työ olisi paras tapa käyttää saamaani koulutusta.

Päätökseen liittyi myös vahva intuitiivinen tunne, että ratkaisu on lopunikäinen.

Päätökseni oli suuri yllätys kaikille ystävilleni. He muistavat vieläkin, mitä olivat tekemässä, kun kerroin heille asiasta. Eräs ystäväni oli juuri ottamassa kuumaa pitsaa uunista ja melkein pudotti sen lattialle.

MINULLE OSOITETTIIN lääkärin paikka Tansaniasta. Sinne meneminen jännitti ja pelotti.

Ensimmäiset neljä kuukautta opiskelin swahilia kielikoulussa Tansanian Mogorossa. Kulttuurisokki oli melkoinen. Maassa elettiin pula-aikaa Ugandan sodan seurauksena. Kaupoissa ei ollut juuri mitään: ei saippuaa, wc-paperia, sokeria, vehnäjauhoja tai paristoja – suklaasta ja muista herkuista puhumattakaan.

Kielikoulun jälkeen siirryin Ilembulan sairaalaan lastenlääkäriksi.

Onneksi en ollut ihan untuvikko lääkärin työssä. Olin työskennellyt Suomessa jo useamman vuoden sairaalalääkärinä ja pitkiä jaksoja myös vastasyntyneiden teho-osastolla. Työn vastuu ja paine eivät tulleet yllätyksenä. Ilembulassa piti arvioida, mitä voimme tehdä yksinkertaisissa oloissa ilman keskoskaappeja ja hengityskoneita. 

Päätin heti, etten vertaa Tansaniaa ja Suomea ja vaihdan Afrikka-kanavan päälle. Se oli keino selviytyä arjesta. Sähkö- ja vesikatkokset olivat tavallisia. Juomavesi piti keittää ja suodattaa, ja jokaisesta suupalasta piti varmistaa, että se oli keitetty, paistettu ja puhdas.

Afrikka teki minulle hyvää. Se karsi taipumustani tavoitella luksusta ja yhteiskunnallista asemaa ja opetti iloitsemaan pienestä. Afrikassakin sain kauniin kodin, vaikkei siellä Aallon tankkituoleja ollutkaan.

Tarkistamme lasten vointia Mapangalan kanssa.

POPPAMIESTEN HOIDOT tulivat työssäni tutuiksi. Osastolle tuotiin lapsia, joita oli viilletty. Se oli poppamiesten yleisesti käyttämä hoitokeino: sairaan alueen ihoa viillettiin veitsellä tai partakoneen terällä, ja haavoihin pantiin yrttilääkettä. Terät saattoivat olla käytettyjä, minkä vuoksi jotkut saivat hiv-tartunnan noitatohtorin käsittelyssä.

Vaikka minulla on lastenlääkärin kärsivällisyys, poppamiesten hoitojen suhteen olin suorasanainen. Kerroin vanhemmille, että heidän ei olisi pitänyt antaa noitatohtorin hoitaa lastaan. Monesti sain kuulla: ”Mama, en minä tiennyt.” Uskomukset ovat juurtuneet hyvin syvälle.

Pahimpaan malaria-aikaan lääkäriä odotti lastenosaston aamukierrossa 250 sairasta lasta äiteineen. Silloin ei ollut aikaa miettiä kahvitaukoja. 

Huonokuntoisia lapsia tuotiin pitkien matkojen takaa, ja osa heistä ehti kuolla jo ennen kuin pystyimme aloittamaan hoidon. Joskus kolmekin lasta saattoi menehtyä käsiini puolessa tunnissa. Se sai minut miettimään kotiin lähtöä.

Äitien hätä ja kiitollisuus antoivat kuitenkin aina voimia jatkaa. Jopa sellaiset äidit, jotka menettivät lapsensa, saattoivat kiittää siitä, että olin yrittänyt auttaa heitä.

Vuoden kuluttua töiden aloittamisesta tulin Suomeen lomalle tapaamaan lähes 90-vuotiasta mummoani. Silloin äitini kysyi, että en kai aikonut jättää pestiäni yhteen kauteen. En jättänyt – kahden ja puolen vuoden työkausia tuli vielä monta yli kolmenkymmenen vuoden urani aikana.

Välillä työtä oli niin paljon, että jouduin miettimään, kumpi kuolee, lääkäri vai potilas. Olin kuolemanväsynyt.

Minun piti hyväksyä se, että tarvitsen itsekin lepoa. Aika ajoin lähdin hiljentymään luostariin muutamaksi päiväksi. Kävelin luonnossa ja nautin hiljaisuudesta. Se teki ihmeitä.

Minulta on useasti kysytty, eikö työ tunnu turhauttavalta, kun avun tarve on niin suunnaton. Alusta alkaen mottoni on ollut, että en voi pelastaa koko maailmaa, ainoastaan sen yhden lapsen, jonka tunnen nimeltä.

ERÄÄNÄ VUONNA koleraepidemia levisi myös sairaalan yhteydessä olevaan orpokotiin. Kaksi isointa lasta kuoli, ja viiden muun henki oli vaakalaudalla. Se oli painajaismainen viikko. Yritin yötä päivää pitää lapsia hengissä ja etsiä suonia nestetiputusta varten.

Aidsia sairastava äiti aneli, että pitäisin hänen lapsistaan huolta.

Yksi epidemiasta selvinnyt oli kaksivuotias Noel, joka oli löytynyt vastasyntyneenä ulkokäymälästä kaiken lian keskeltä. Hän oli kehittynyt hitaasti, joten arvelimme hänen olevan aivovauriolapsi. Tapahtui kuitenkin ihme: viisivuotiaana poika alkoi kehittyä huimin askelin.

Noel on nuorin neljästä kasvattilapsestani. Ensi vuoden alussa hän aloittaa lukio-opinnot. Noel haaveilee opiskelevansa sekä lääkäriksi että papiksi. Hänen elämäntarinansa on yksi syy siihen, miksi olen kokenut työni ja elämäni Tansaniassa merkitykselliseksi.

Tansania on tehnyt minusta äidin. Sain kasvattilapsen toisensa jälkeen.

Johnin ja Marian aidsia sairastava äiti aneli, että pitäisin hänen lapsistaan huolta. Olin hoitanut Mariaa yksivuotiaana aliravitsemuksen takia ja tukenut pitkään hänen äitiään. Koko perhe oli minulle rakas. Johnista ja Mariasta tuli kasvattilapsiani.

Kasvattilapseni Asha pelastettiin kaksivuotiaana kuolemasta aliravitsemukseen. Hänen isänsä on leprakroonikko, ja äidin älykkyystaso on matala. Pariskunta oli menettänyt jo kolme lastaan aliravitsemuksen vuoksi.

On ollut mahtavaa nähdä, miten lapset ovat opiskelleet sinnikkäästi, vaikka he alun perin saivat surkeimmat mahdolliset lähtökohdat. Toki monta mutkaakin on ollut matkassa. 

John ja Maria ovat vierailleet Suomessa, mutta koskaan en ole suunnittelut heidän tuomistaan synnyinmaahani. He kuuluvat Tansaniaan. Heillä on tansanialainen tukiperhe, sillä olen halunnut, että heidät kasvatetaan tansanialaisiksi.

Hyvä laitetaan kiertämään. Se kuuluu afrikkalaisuuteen.

Olen iloinnut siitä, että lapseni haluavat tehdä työtä yhteisönsä hyväksi. Se kuuluu afrikkalaisuuteen. Hyvä laitetaan kiertämään. Maria ja Asha ovat yhdessä ottaneet vastuun 13-vuotiaasta orpotytöstä Selinasta, joka ei pienenä päässyt kouluun. Tytöt maksavat Selinan koulumaksun ja ylläpidon. He sanovat, että nyt on heidän vuoronsa auttaa.

Viime joulun sain viettää lasteni Johnin, Marian, Ashan ja Noelin kanssa.

SUOMESSA PÄRJÄÄ rukoilematta, mutta Tansaniassa on ollut pakko panna kädet ristiin, kun on tarvittu lääkkeitä sairaalaan tai 1980-luvun pulavuosina sokeria, jauhoja tai bensaa. Voi sitä iloa, kun Ilembulaan saapuneiden ruotsalaisten sairaanhoitajien tuliainen oli iso laatikollinen katetreja. Ne olivat juuri loppuneet, ja pohdimme epätoivoisesti, mistä saisimme lisää.

Suomessa puhutaan rokotuksista – puolesta ja vastaan. Olen ollut äärimmäisen kiitollinen siitä, että Tansaniassa lapset saavat tarvittavat rokotukset. Niiden avulla on pelastunut moni henki, eikä esimerkiksi poliopotilaita enää näy.

Aids-potilaita Ilembulan sairaalaan alkoi tulla ennen 1980-luvun puoliväliä, mutta lääkkeitä sairauden hoitoon saatiin sairaalaan vasta vuonna 2006. Edelleen liian moni lapsi saa hi-viruksen synnyinlahjanaan.

Vaikka elämä kylissä on selviytymistä, on ollut hienoa kokea afrikkalaisten ilo ja yhteisöllisyys. Kaikkein köyhinkin saattaa tuoda elävän kanan kiitokseksi hyvästä­ hoidosta. Kun palasin Suomen-lomiltani, tuttavani ja potilaani tulivat usein pitkienkin matkojen takaa toivottamaan minut, bibin eli isoäidin, tervetulleeksi. Ja kun isäni Suomessa kuoli, ystävät Tansaniassa matkustivat bussilla yli tuhannen kilometrin matkan lohduttaakseen minua. He toivat lahjaksi sinivalkoisen kankaan, jossa oli osanottoteksti.

Ilembulan-kotini pihalta avautuva maisema on minulle rakas.

JÄIN ELÄKKEELLE Lähetysseuran työstä toissa keväänä ja jätin Ilembulan lastenosaston nuoremmille.

Minulle on rakennettu uusi koti Mufindiin. Paikka sijaitsee kahden kilometrin korkeudessa, ja se on vehreiden metsien ja vuorten ympäröimä. Nyt vietän kesän Suomessa ja talven Tansaniassa. Toimin Mufindin orpokodin lastenlääkärinä ja kierrän kylissä. Alue on Tansanian mustinta aids-aluetta, jossa joka kolmas on hiv-positiivinen.

Rakastan kotikäyntityötä alueen ihmisten parissa. Niin kauan kuin terveyttä ja voimia riittää, haluan viettää puolet vuodesta Mufindissa vapaaehtoistyössä. Samalla saan tavata kasvattilapsiani.

Eläkkeelle jäämisen yhteydessä paikallinen piispa tuli kertomaan, että saan pitää Ilembulan-kotini. Jouluksi keräännymme sinne kaikki: minä, lapseni ja lapsenlapseni Mika ja Noela. Joulupäivänä vietämme Noelin 19-vuotissyntymäpäivää. Noel löytyi joulun aikoihin, ja meille hän on nimensä mukaisesti joulun lapsi.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2014.