Oppilaiden äidit­ kiittivät vieraita itse­ tehdyillä koruilla.­
Oppilaiden äidit­ kiittivät vieraita itse­ tehdyillä koruilla.­

Virpi Panula on tavallinen äiti, joka lahjoittaa 20 000 euroa Keniaan, perustaa perhekodin ja maksaa köyhän tuttavansa vuokran. 

Jo kaukaa kuuluu laulu, ensin vaimeampana, sitten voimakkaammin. Welcome! Karibu!

Englannin- ja swahilinkieliset sanat toivottavat Virpi, 47, ja Sofia, 18, Panulan tervetulleeksi koulun pihalle Kenian Sookissa. Alakouluikäiset oppilaat vihreissä puvuissaan juoksevat vieraita vastaan. Pienimmät tuijottavat uteliaina ja huutelevat: Wazungu!­ Valkoihoisia!

Kaukaa Taipalsaarelta saapuneet äiti ja tytär istutetaan pihamaalle kunniapaikoille. Alkavat juhlallisuudet. Kiitospuheet, laulu ja tanssi kestävät tuntikausia. Lopuksi Virpi ja Sofia koristellaan käsin tehdyillä koruilla ja vöillä.

Virpiä pyydetään pitämään puhe. Hän ei ole valmistellut mitään, mutta onneksi tulkkauksen aikana on aikaa keksiä aina seuraava englanninkielinen lause.­

”Poika- ja tyttölapset ovat lahjoja Jumalalta”, Virpi aloittaa.

”He ovat yhtä arvokkaita. On hienoa kuulla, että myös tytöt voivat käydä koulua ja että äidit ovat mahdollistaneet sen. Tänään olen nähnyt monien unelmien toteutuneen tässä koulussa ja uudessa asuntolassa.”

 

Tähän valmistuu asuntola. Virpin ja Sofian kanssa saavutuksesta iloitsee Suomen World Visionin Ulla Tervo (vas.). 

Virpi muuraa asuntolan peruskiveä. ”Voihan sen muurauskurssin käydä näin Keniassakin.”

 

Juhlallisuudet, lahjat ja puheet toistuvat kolmen päivän aikana neljällä koululla. Kaikkialla vastaanotto­ on yhtä riemukas: Tässä on nainen, joka haluaa todella auttaa meitä! Tässä on nainen, joka on lahjoittanut 20 000 euroa tyttöjen kouluasuntoloiden rakentamiseen!

Kuka on tämä nainen ja mikä sai hänet antamaan niin paljon rahaa toiselle puolelle maapalloa?

Haaveammattina auttaja

Ämpärit painoivat käsissä raskaina. Vesi oli kannettava kaukaa järvestä. Ei auttanut, vaikka oli sokea orpotyttö.

Leikki oli kahdeksanvuotiaan Virpin ja hänen isosiskonsa yhteinen. Se sai alkunsa siitä, ettei Virpi voinut olla miettimättä, millaista on lapsilla, jotka ovat saaneet heikommat lähtökohdat kuin hän.

 

Pokot-heimon juhla-asuun pukeutunut­ lukiolaispoik­a toivotti Panulat tervetulleiksi Keniaan.

Iloisen utelias lukiolaistyttöjen­ ryhmä piiritti Sofian.­

 

Virpi halusi auttaa. Siihen liittyi haaveammattikin: hän tahtoi töihin Punaiseen Ristiin.

”Teini-ikäisenä lähdin mukaan Punaisen Ristin ystäväpalveluun­ ja pääsin pitämän seuraa iäkkäälle naiselle. Olen aina tehnyt sen, minkä pystyn. Minulle tulisi­ syyllinen olo, jos tietäisin, että voisin auttaa, mutta en tekisi niin.”

Jotta auttamisesta voisi tulla ammatti, hän päätti opiskella sosiaalityöntekijäksi. Opiskelukaupungissaan Jyväskylässä hän löysi samanhenkisiä nuoria Kansan Raamattuseuran illoista.

”Siellä tapasin tulevan mieheni Kimmon. Opiskelu­ajoista alkaen olemme antaneet tuloistamme kymmenen prosenttia hyväntekeväisyyteen. Se on ollut meille hyvä, Raamatun antama malli”, Virpi kertoo.

Punaisen Ristin työntekijää Virpistä ei tullut, sillä hän päätyi vankilaan. Konnunsuon sosiaalityöntekijänä hän yritti saada vankeja paremman elämän alkuun.­ Kimmo työskenteli lastenkodissa.

"Halusin näyttää Sofialle, että antamalla omastaan voi auttaa muita."

Parilla oli kuitenkin yhteinen haave: he halusivat perustaa perhekodin. Kun Taipalsaarelta löytyi sopiva iso omakotitalo, unelma toteutui. Taloon mahtui kolmen oman lapsen lisäksi sijaislapsiakin.

Sofian majakka

Virpi näyttää valokuvia Kenian-matkaltaan. Yhdessä Sookin kuvernööri paljastaa Ptoon koulun asuntolan seinään kiinnitetyn taulun. Siinä lukee swahilinkielinen nimi: Sofia lopoyin, Sofian majakka.

”Oli ihanaa, että voin tehdä tämän matkan Sofian kanssa ennen kuin hän muuttaa kotoa. Halusin näyttää, että antamalla omastaan voi auttaa muita.”

 

Äidit iloitsevat siitä, että heidän tyttärensä saavat käydä koulua ja yöpyä turvallisissa asuntoloissa.

 

Virpin ja Kimmon rahoittamassa asuntolassa on peltikatto ja sementtilattia. Kerrossängyissä nukkuu 70 tyttöä. Peteihin on pedattu patjat ja lakanat, mutta peitot ja tyynyt puuttuvat vielä. Vessoja, siis maassa olevia reikiä, on muutama. Suihkukoppeihin kannetaan vesi ämpäreillä. Lämmitystä tai sähköä ei ole.

Alun perin Virpi ja Kimmo ajattelivat lahjoittavansa yhden asuntolan, mutta paikalliset päättivät rakentaa neljä vaatimattomampaa. Sillä tavalla mahdollisimman moni tyttö saa mahdollisuuden käydä koulua.

Jos koululla ei voisi yöpyä, oppilaat joutuisivat kulkemaan päivittäin jalkaisin jopa kymmenien kilometrien koulumatkat. Matkan taittaminen pimeässä olisi vaarallista. Ja asuntolan ansiosta moni perhe päästää lapsensa kouluun. Ilman koulutusta tytöt naitettaisiin noin kolmetoistavuotiaina ja he jäisivät huolehtimaan kodista ja lapsista.

"En ole jäänyt mitään vaille, vaikka lahjoitamme rahaa."

Ajatus asuntolasta sai alkunsa, kun Virpi kolmisen vuotta sitten vieraili Keniassa tapaamassa­ 13-vuo­tiasta kummilastaan Nellyä.

Matkalla Virpi alkoi miettiä, mitä muuta voisi tehdä kenialaisten hyväksi kuin maksaa kehitysyhteistyöjärjestölle Nellyn kummimaksun.

”Jos haluaa tehdä hyvää, mutta ajatella myös talou­dellisesti, kehitysmaat ovat hyvä kohde. Siellä saa aikaan­ näkyviä parannuksia pienellä rahalla”, Virpi sanoo.

Kotiin palattuaan Virpi otti yhteyttä Suomen World Visioniin ja selvitti, millaiselle avulle olisi tarvetta. Hän keskusteli asiasta myös Kimmon kanssa.

Pian pariskunnalla oli yhteinen suunnitelma: perhe lahjoittaa tuhat euroa kuukaudessa tyttöjen kouluasuntolan rakentamiseen. Tavoitesumma, 20 000 euroa, täyttyisi vajaassa parissa vuodessa.

”En ole jäänyt mitään vaille, vaikka lahjoitamme rahaa”, Virpi sanoo.

 

Kaksi lukiolaista. Sofia tapasi Panuloiden kummitytön Nellyn.

 

Auttamistapoja Virpin ja Kimmon on ollut aina helppo keksiä.

Kerran Virpi vei kolme muovikassillista ruokaa lapsiperheeseen, jonka rahat olivat loppu. Yhdelle nuorelle Virpi ja Kimmo maksoivat puuttuvan leirimaksun, jotta tämä pääsi harrastamaan. He ovat myös auttaneet vuokranmaksuissa, lajitelleet sodan uhreille lahjoitettuja vaatteita, sisustaneet päivä­kotia ja vieneet lomamatkallaan romanilapsille 30 kiloa­ vaatetta.

”Haluni auttaa on itsekäs: tahdon parantaa omaa hyvinvointiani. Hyväntekeväisyys auttaa siinä ihan tutkitustikin.”

Hyvää kauheuden keskellä

Kun Virpi ja Sofia matkustivat Keniassa, Taipalsaaren-kotia piti pystyssä Kimmo. Kolmentoista vuoden aikana Panuloiden perhekoti on tarjonnut kasvupaikan kymmenelle sijaislapselle. Biologisten lasten Sofian, Anttonin, 16, ja Veeran, 9, lisäksi perheeseen kuuluu nyt kolme sijaislasta.

”Kerran olimme seitsemän lapsen kanssa lomalla etelässä. Hotellin uima-altaalla eräs nainen tuli luokseni ja sanoi, että anteeksi, mutta minun on pakko kysyä, ovatko nämä kaikki teidän”, Virpi nauraa.

Ovat ja eivät ole, hän vastasi. Rakkautta ja rajoja on Panuloilla pyritty jakamaan kaikille tasan.

Sijoitettujen lasten ja heidän biologisten vanhempiensa kanssa Virpi on joutunut kohtaamaan kipeitä asioita.

”Rankimpia tilanteita on ollut, kun sijaislasten läheisiä on kuollut. Olemme auttaneet hautajaisjärjestelyissä ja yrittäneet lohduttaa surevaa lasta.”

 

Virpi otti matkalle mukaan Sofian,­ joka haaveilee Afrikan­ tutkimuksen opiskelusta Helsingin yliopistossa.

 

Kolhuitta Virpi ei ole selvinnyt itsekään. Perheen kolmas biologinen lapsi Viljami kuoli tapaturmaisesti kotona vuonna 2001. Lastenvaunujen pohja petti, ja vaunuissa päiväunia nukkunut seitsenkuinen Viljami tukehtui.

”Tapahtuma muutti minua. Jouduin penkomaan itseäni syvältä. Mietin, miltä minun tulee näyttää ja kuulostaa kuolleen lapsen äitinä. Ilon perheeseen palautti vasta Veeran syntymä kolme vuotta myöhemmin.”

Riipivän surun läpi kuljettuaan Virpi ajattelee, että kauheaankin asiaan on kätkettynä jotain hyvää.

”Opin hyväksymään, että Jumalalla on korkein päätäntävalta. Mikä minä olen sanomaan häntä vastaan? Lohtua olen saanut myös luottamuksesta, että Viljami on taivaassa, hyvässä paikassa.”

"Olisi köyhää kerryttää omaisuutta vain itselleen."

Kun Virpi ajattelee menetystään, hän ajattelee usein myös kenialaisia äitejä.

”Moni heistä on kulkenut kovan tien. He ovat joutuneet kestämään ympärileikkauksen ja siitä johtuvat vaaralliset synnytykset. Heidän on täytynyt sietää köyhyyttä, nälkää, miesten väkivaltaa­ ja lasten menetyksiä malariaan. Moni on myös sairastunut hiviin. Kova elämä on opettanut heidät sitkeiksi, kekseliäiksi ja vahvoiksi naisiksi. Kunnioitan heitä suuresti.”

 

Kimmo ja Virpi­ Panulan­ kotiin mahtuu biologisten lasten Anttonin, Veeran ja Sofian lisäksi­ sijaislapsiakin.­ 

 

Virpi toivoisi, että suomalaisiin tarttuisi kenialaisten luottamus tulevaan.

”Miksi me suomalaiset ajattelemme usein niin kielteisesti ja kyynisesti? Kun vierailin Keniassa vammaisten koulussa, meille esiteltiin, että­ täällä on hieno koulu. Vielä ei ole sähkövaloa, mutta toivottavasti huomenna tai jonain päivänä on.”

Nyt asuntolat on saatu. Seuraavaa auttamiskohdetta Virpi ei vielä tiedä, mutta selvää on, että hän auttaa.

”Minusta olisi äärettömän köyhää kerryttää omaisuutta vain itselleen.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2014.

OIKAISU: Verkkojutun otsikossa oli virhe, joka korjattiin 30.10.2015 kello 10.10.

PERHEKUVIOITA. Muusikko Sari Kaasinen opetti tytärtään Kiisaa haaveilemaan isoista asioista. Se johti äidin ja tyttären myös samaan työpaikkaan.


49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.
49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.

Sari Kaasinen: "Näen jo Kiisan silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu"

"Kiisa teki minusta äidin, ja hänen syntymänsä mullisti ajatteluni totaalisesti. Musiikkiini putkahti uusia aiheita, ja ensimmäiset kehtolauluni syntyivät.

Kun Kiisa oli kolmekuinen, paruin miehelleni, että minun lapseni ei saa kasvaa Hesassa! Eihän täällä voi viettää edes juhannusta! Viikon päästä asuimme jo lapsuuteni seuduilla Rääkkylässä. Ystävien mielestä olimme ihan järjettömiä – lähteä nyt Pohjois-Karjalaan, kun Värttinä-yhtyeeni eli kuuminta vaihettaan.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys.

Hyväntuulinen ja määrätietoinen oman tiensä kulkija. Sellainen Kiisa oli pienestä pitäen. Hänellä oli terävä katse, ja kun hän tavoitteli jotakin, hän suuntasi sinne katseensa ja lähti kulkemaan kohti päämäärää.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys. Kiisa on ottanut omasta halustaan vastuuta nuoresta saakka. 13-vuotiaana hän oli jo ohjaajana lasten kansanmusiikkileireilläni.

Kiisalla ja keskimmäisellä lapsellani Piitalla on ikäeroa vain puolitoista vuotta. He olivat erottamattomat eivätkä koskaan riidelleet, vaikka Kiisa oli tietysti kaikissa leikeissä pomo.

"Kantele taisi olla Kiisalle vähän liiankin helppo soitin."

Lopetin Värttinässä, koska halusin olla enemmän läsnä lapsilleni. Sen jälkeen tulivat muut projektit, joihin saatoin ottaa tytötkin mukaan.

Kun sävelsin kotona pianon ääressä, lykkäsin Kiisan kouraan kanteleen. Se taisi olla hänelle vähän liiankin helppo soitin.

Kaikki tytöt ovat soittaneet jotakin, Piita haitaria ja nuorimmaiseni Aliina viulua. Heillä ei ole harhakuvitelmia musiikkiuran ihanuudesta, vaan he ovat nähneet sen rankkuuden ja raadollisuuden. Musiikkiuralle heistä voisi lähteä kenties Aliina.

Työt ja tohtoriopintoni veivät minut usein pois kotoa. Onneksi tytöillä on isä, joka on heille paras maailmassa. Eron jälkeenkin ex-mieheni tuli meille tyttöjä hoitamaan, kun olin itse reissussa.

"Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet."

Lasten on annettava tehdä ja kokeilla, ettei heidän tarvitse myöhemmin syyttää vanhempiaan siitä, etteivät saaneet mennä. Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet.

Kiisa on maailmalle menijä. Yläasteen jälkeen hän päätti lähteä jenkkeihin vaihto-oppilaaksi. Vuosi Virginiassa oli kova koulu. Kiisa joutui keskelle umpibaptistista Virginiaa nuoreen perheeseen, jossa oli pieni lapsi. Ikävä raastoi meitä kaikkia niin, että vieläkin itkettää. Mutta Kiisa ei luovuttanut, koska oli leikkiin ryhtynyt.

Kotiin palattuaan Kiisa meni opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin. Tiedän, että hänellä oli siellä omat haasteensa, mutta kaikki tuntui minusta kevyemmältä, koska tytär oli sentään samassa maassa.

"Ei ole aina helppoa työskennellä oman tyttären kanssa."

Kiisa haki tietään lukion jälkeen ja työskenteli muun muassa tarjoilijana. Sitten hän "unohti" ilmoittautua kemian opiskelijaksi Joensuun yliopistoon. Kun kaupunki haki yrittäjää Lappeenrannan Kehruuhuoneelle, päätimme jättää tarjouksen.

Työkavereita ja yhtiökumppaneita olemme olleet nyt kaksi vuotta. Kiisa vastaa Kehruuhuoneen ravintolapuolesta, minä puolestani kulttuuritarjonnasta.
Alkutaival on ollut rankka. Teemme töitä 24/7, eikä sekään aina riitä. Ei ole helppoa työskennellä oman tyttären kanssa, sillä en voi välttää äidillisiä tunteitani. Näen jo tytön silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu. Minun on kuitenkin yritettävä unohtaa äitiys ja oltava tasavertainen kumppani Kiisan kanssa.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta.

Välillä sydäntäni kyllä raastaa, sillä yrittäjänä Kiisa on pannut itsensä tosi tiukkaan ja vastuulliseen paikkaan. Mutta miten muuten voisi ollakaan! Hänellä riittää kyllä sisua, riskinottokykyä ja uskallusta.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Miten kauniisti hän palvelee asiakkaita. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta. Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin esityksesi."

23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.
23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.

Kiisa Kemppainen: "Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta"

"Varhaisimmat muistoni äidistä liittyvät kansanmusiikkifestivaali Kihaukseen sekä lastenmusiikkileireihin, joita hän veti Rääkkylässä.
Katsoin häntä ihaillen ylöspäin: vau, tuo on minun äitini.

Vaikka äiti oli kiireinen ja mennä viipotti koko ajan, tuli lämmin ja turvallinen tunne, kun näin hänen vilahtavan jossakin.

Äiti mahdollisti monia asioita. Pääsimme siskoni Piitan kanssa lavan taakse backstagelle, tapasimme Pikku G:n ja PMMP:n. Ei muilla kavereilla ollut sellaista äitiä.

Toisaalta olin myös kavereilleni kateellinen ja mietin, miksei minun äitini voisi olla enemmän kotona. En kuitenkaan koskaan kokenut oloani turvattomaksi. Isä hoiti meitä paljon, ja olimme usein mummilassa, jossa meillä oli omat rutiinit ja leikit.

Kun äiti ja isä päättivät erota, en järkyttynyt. Aavistin ja tavallaan jo tiesinkin, mitä oli tulossa. Meillä on aina puhuttu asioista avoimesti ja rehellisesti.

"Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan."

Jokainen soittaa jotakin. Se oli perheessämme itsestään selvää. Menin jo pienenä muskariin ja aloitin kanteleensoiton. Vaikka äiti oli muuten aika lepsu, hän osasi myös vaatia. Koin, että äidiltä tuli pieniä paineita: soittamisessa piti kehittyä.

Meillä oli myös yhteisiä musiikkiproggiksia. Äiti muun muassa johti Iloset-kansanmusiikkiyhtyettä, jossa soitin. Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan.

Ehkä äiti on salaisesti haaveillut, että joku meistä lähtisi musiikkiuralle, mutta ääneen sitä ei ole sanottu. Meille on korostettu, että elämässä pitää tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu mielenkiintoiselta.

"Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti."

Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti. Jos haaveilee vain pienistä asioista, ne pysyvätkin pieninä. Joensuussa asuessamme meillä oli tapana viettää yhdessä tarinatuokioita, haaveilla ja suunnitella teekupin ääressä. Piita se aina sanoi, että puhutaan taas elämästä!

Äitini lähti kotoa 15-vuotiaana Kuopioon musiikkilukioon. Minä taas olin päättänyt jo pienenä, että lähden isona Helsinkiin. Ihailin Helsingissä asuvaa tätiäni, ja ehkä haave kumpusi myös äidin esimerkistä. Ensin vietin kuitenkin vaihto-oppilasvuoden jenkeissä.

Kyllä äitiä hirvitti, kun hän tajusi, mihin hän on antanut luvan. Varmaan hän silti uskoi siihen, että selviän.

Olen aina ollut huono näyttämään, jos kaikki ei ole hyvin. Minulla oli omat vaikeuteni Virginiassa ja lukioaikana Helsingissä. Ajattelin kuitenkin, että kun tänne on kerran tultu, on täällä pärjättävä.

Minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Aloin haaveilla omasta kahvilasta, kun työskentelin lappeenrantalaisessa kahvilassa ja näin paljon sellaista, minkä olisin halunnut tehdä toisin. Sitten äiti heitti idean Kehruuhuoneesta. Minä tartuin ideaan ja heitin sekaan omia ajatuksiani. Halusimme jotain tosi uutta ja erilaista.

Kun pääsemme vauhtiin, rönsyämme. Paitsi, että minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Yhdessä yrittäminen on muuttanut suhdettamme. Olemme nykyään kaiket päivät tekemisissä työasioissa, emmekä tapaa paljon vapaalla. Henkilökohtaisten juttujen jakaminen on vähentynyt ja side välillämme tavallaan heikentynyt.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä.

Totta kai aikuistumisenikin on muokannut suhdettamme. En enää tarvitse äitiä samalla tavalla kuin nuorempana. Rinnallani on myös puoliso, jonka kanssa jaan asioita.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä. Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta ja toivon, että hän osaisi olla hyvällä tavalla itsekäs.

Vaikka yrittäminen on rankkaa, koemme paljon hienoja hetkiä. Kun äiti ensin esiintyy jollekin ryhmälle ja sitten tulee minun vuoroni tarjoilla, iloitsen äidin onnistumisesta ja siitä, että saan itse onnistua.

Äiti on energinen, iloinen, moniosaava taituri ja hyvässä mielessä vähän hullu. Olen oppinut äidiltä suhtautumaan asioihin ilon kautta. Rankkoinakin aikoina uskon siihen, että kaikki kääntyy parhain päin."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.