Etiopiasta Suomeen muuttanut Meseret:
Toinen muutto  Suomeen oli Meseret Huvilan mielestä  helpompi kuin  ensimmäinen,  koska hän tiesi jo,  mitä oli vastassa.
Toinen muutto Suomeen oli Meseret Huvilan mielestä helpompi kuin ensimmäinen, koska hän tiesi jo, mitä oli vastassa.

Ensitreffit olivat kiusalliset, mutta naimisissa he olivat jo neljän kuukauden kuluttua. Meseret Huvila sai Jarista valtavan pitkän ja kiltin miehen.

Istuin elämäni ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Tuntui, että olin unessa, odotin koko ajan herääväni.

Lensin Etiopiasta Helsinkiin 17. elokuuta 2010. En nukkunut koko yölennon aikana silmäystäkään. Mielessäni pyöri miljoona ajatusta uudesta elämästäni. Helsingissä odottaisi aviomieheni, jonka kanssa olin mennyt naimisiin pari kuukautta aiemmin, vain muutaman viikon tutustumisen jälkeen.

Mietin Addis Abeban lentokentälle itkemään jäänyttä perhettäni. Olin heistä erossa ensimmäistä kertaa enkä tiennyt, miten pärjäisin. Olin lähtenyt pois ainoasta tuntemastani kulttuurista ja matkalla täysin vieraiden ihmisten ja tapojen pariin.

Äiti synnytti minut kotona Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa vuonna 1980. Olin nelilapsisen perheen esikoinen. Asuimme pienessä talossa, jonka vanhempani olivat itse rakentaneet.

Syntymäni jälkeen äitini oli kotona kolmen kuukauden äitiysloman. Sitten hän palasi töihin paperitehtaaseen. Se oli keskiluokkaisissa perheissä tavallista. Isä korjasi puhelinlinjoja valtion yrityksessä. Kotonamme oli myös maaseudulta palkattu nainen, joka auttoi kotitöissä ja hoiti meitä lapsia.

Talossamme oli iso piha, kaksi makuuhuonetta ja keittiö. Pienessä keittiössä ei ollut uunia ja jääkaappia, mutta siellä oli tilaa tehdä ruokaa.

Tuolta ajalta muistan parhaiten savun ja mausteisen ruuan tuoksun, joka leijaili taloista ja pihoilta. Etenkin juhlapyhinä tuoksu oli huumaava. Pihoilla padoissa paistettiin tuntikausia seosta, jossa oli chilipohjaista berberi-maustetta, sipulia ja öljyä. Ilman täytti myös perinteisen juhlaleivän, difodabon tuoksu. Sitä ikävöin edelleen usein.

Pahimman kaipuun yllättäessä teen perinteistä etiopialaista ruokaa myös Suomessa. Etiopiassa käyvät ystäväni tuovat minulle tullessaan mausteita, joita en ole vielä löytänyt täältä. Perinteiseen injera-lättyyn tarvittavaa teffjauhoa saan Prismasta.

Aloitin koulun seitsemänvuotiaana. Vihasin sitä heti. Osa opettajista kohteli lapsia raa’asti. He huusivat, ja kepillä sormille lyöminen oli tuohon aikaan kouluissa yleistä. Nykyisin myös etiopialaisopettajat ovat lempeämpiä, etenkin kaupungeissa.

Itse en hyväksy lasten ruumiillista kurittamista. Onneksi oma lapsemme saa elää väkivallattomassa ­ympäristössä.

Koulupäiväni kestivät aamukahdeksasta neljään. Yritin aina löytää syyn jäädä kotiin. Valitin vatsakipua ja huonoa oloa, jotta äiti ei pakottaisi minua kouluun.

 

Meseret syntyi vanhempiensa esikoiseksi vuonna 1980  Addis Abebassa. Tuolloin naiset synnyttivät lähes aina kotona.

Äiti oli lempeä, rakastava nainen. Hänen kaksois­sisarensa oli toista maata. Tädillä oli kanssani saman ikäinen esikoinen, ja hän asui lähellä. Hän huusi meille ja piti todella kovaa kuria. Emme saaneet juosta, ­meluta tai olla aikuisten tiellä. Hän myös komensi ­äitiäni, jolla oli tapana antaa meille helposti periksi.

Isänikin piti lapsista, mutta etiopialaisten miesten tapaan hän ei osoittanut rakkauttaan. Hän ei viettänyt kanssamme aikaa kotona, mutta vei meidät viikon­loppuisin retkille. Pukeuduimme parhaisiimme ja lähdimme vaikka eläintarhaan. Odotin noita retkiä kuin kuuta nousevaa.

Äiti menehtyi maksatulehdukseen, kun olin 12. Kukaan ei kertonut meille lapsille äidin kuolemasta suoraan. Olimme hämmentyneitä. Ikävöin äitiäni ja odotin hänen palaavan, vaikka vanhimpana lapsena ymmärsinkin hänen kuolleen.

Kodista huolehtimaan palkattiin meille ihan vieras nainen. Hän muutti kotiimme ja jouduimme hyväksymään hänet. Hän oli onneksi kiltti ja piti meistä hyvää huolta.

Noin vuosi äitini kuoleman jälkeen isä meni hänen kanssaan naimisiin. Silloin kaikki muuttui.

Äitini sukulaiset eivät hyväksyneet uutta tilan­netta. He riitelivät isän kanssa. Siksi isä ja hänen uusi vaimonsa myivät kotimme ja muuttivat uuteen taloon eri puolelle kaupunkia. Sinne ei äitini sukulaisilla ollut asiaa, joten välimme katkesivat kokonaan.

Jäin ikävöimään erityisesti äitini kaksoissisarta ja samanikäistä serkkuani. Olimme viettäneet paljon ­aikaa yhdessä.

Samalla muuttui isän uuden vaimon suhtautuminen meihin lapsiin. Hänestä tuli kova ja ilkeä, varsinkin minulle.

Olin alkanut käydä serk­kuni innoittamana protestanttien raamattukoulussa. Äidin eläessä en saanut siihen lupaa, koska vanhempani olivat ortodokseja.

Myöskään isän uusi vaimo ei hyväksynyt asiaa. ­Sanoin, että hän saa vaikka tappaa minut, mutta aion käydä raamattukoulussa. Siellä puhuttiin Jumalasta ja Raamatusta uudella ja lempeällä tavalla. Janosin lisää.

Tuo oli raskasta aikaa minulle ja isälle. Kotona ei ­ollut hetken rauhaa. Riitojen aikana isän uusi vaimo heitteli minua esineillä ja löi. Tilanne meni niin pahaksi, että jouduin asumaan hetken enoni luona.

Myös koulunkäyntini kärsi. En pystynyt keskittymään opiskeluun. Aloin olla teini-iässä, eikä minulla ­ollut ketään kehen tukeutua.

Ikävöin äitiäni valtavasti. Hänen hellät kasvonsa ­eivät olleet enää vastassa, kun tulin kotiin, enkä saanut lohdutusta hänen viisaista sanoistaan. Minun täytyi ­aikuistua hetkessä.

Jouduin käymään kaksi luokkaa uudestaan huonojen arvosanojen vuoksi ja pääsin koulusta vasta 19-vuotiaana. Samoihin aikoihin isäni ja hänen vaimonsa erosivat.

Huonon todistuksen takia en päässyt opiskelemaan valtion omistamiin korkeakouluihin, eikä isällä ollut varaa kustantaa opintojani. Jouduin menemään töihin.

Lopulta pääsin opiskelemaan naistutkimusta paikallisen kirkon oppilaitokseen. Etiopian Mekane Yesus on yksi nopeimmin kasvavia luterilaisia kirkkoja maailmassa. Vuoden mittaisen seminaarin maksoi ruotsalainen yhteisö, joka tukee etiopialaisten naisten kouluttautumista.

Naistutkimus oli tuolloin melko uutta Etiopiassa. Opiskellessa haaveilin tekeväni töitä naisten aseman parantamiseksi esimerkiksi maaseudulla. Tuo haave elää edelleen.

Asuntolassa majoittauduin samaan huoneeseen kolmen muun naisen kanssa. Huoneen valkoiset seinät olivat paljaat. Jokaiselle oli sänky ja hyllytilaa. Suihkut ja vessat olivat yhteisiä.

Vuoden kuluttua valmistuin huippuarvosanoin. Oli upeaa huomata, että aiemmat huonot numeroni eivät johtuneet tyhmyydestäni. Tunsin ensimmäistä kertaa olevani tasa-arvoinen muiden kanssa. Sain ruotsalai­silta stipendin myös lisäopintoihin. Kolme vuotta opiskelin hallintoa ja johtajuutta.

Hieman ennen valmistumistani tapasin tulevan aviomieheni. Hän oli kaikkea muuta kuin mitä olin ajatellut.

Yhtenä päivänä etsin koulumme ravintolassa istumapaikkaa, ja ystäväni Bereket pyysi minua pöytäänsä. Hänen seurassaan oli suomalainen Markku, joka työskenteli Bereketin tavoin seminaarissa opettajana. Jännitin tilannetta kovasti huonon englannin kieleni vuoksi.

Miehet alkoivat puhua ystävästään Jarista, joka oli tulossa Etiopiaan lomalle Markun luokse. He kehuivat Jaria vuolaasti. Istuin pöydässä ujona ja hiljaa.

Muutaman päivän kuluttua Bereket pyysi puhelin­numeroani ja kysyi, tapailinko ketään. Olin hämmentynyt ja aloin jo epäillä hänen pyytävän minua ulos. Hän alkoi kuitenkin puhua Jarista, joka oli juuri saapunut. Bereketin mukaan Jari oli kristitty ja erittäin mukava.

 

Etiopiassa häitä juhlitaan suurin menoin. – Päivämme oli täynnä jännitystä ja suurta onnea.

Bereket ehdotti, että lähtisin hänen ja Markun kanssa ravintolaan tapaamaan Jaria. Epäröin, mutta lupasin ajatella asiaa. Bereket vakuutti, että kävisimme vain illal­lisella ilman minkäänlaisia paineita.

Markku selitti saman Jarille, joka myöntyi, vaikka oli vähän hämmentynyt. Hän ei ollut tullut Etiopiaan etsimään tyttöystävää.

En ollut koskaan ajatellut tapailevani valkoihoista. Jokaisella on mielessään kuva tulevasta aviomiehestään, ja minä olin kuvitellut naivani etiopialaisen.

Sovimme tapaavamme perinteisessä etiopialais­ravintolassa. Olin kauhuissani ja yritin perua tapaamisen edellisenä iltana. En kertonut asiasta kenellekään, en edes parhaille ystävilleni.

19. helmikuuta 2010 kävelin ravintolaan, jossa oli  kovaääninen bändi ja ihmisiä syömässä käsin injera-lättyjä ja wot-kastikkeita. Jari istui jo pöydässä ja nousi ylös saavuttuani.

Ajattelin, että hän on valtavan pitkä.

Ensitreffit olivat kiusalliset. Yritimme keskustella, mutta lujaa soinut musiikki teki puhumisesta hankalaa. Jarin oli vaikea ymmärtää minun etiopialaisittain ääntämääni englantiani ja minun hänen suomalaista aksenttiaan.

Jarille on jäänyt tapaamisesta erityisen nolona mieleen se, että hän kysyi minulta vanhemmistani. Ensin hän kysyi, mitä isäni tekee, ja sitten äidistäni. Sanoin äitini olevan kuollut, mutta Jari ei kuullut vastaustani. Hän joutui kysymään asiaa monta kertaa uudestaan, ennen kuin sai selvää. Hän häpesi tapausta kovasti.

Minä ajattelin, että Jari on kiltti. Mitään rakkautta ensisilmäyksellä en kokenut. Kotiin mentyäni kyllä mietin, mahtaako hän ajatella minua. Hetken kuluttua sain häneltä tekstiviestin. Hän halusi nähdä uudestaan ja tutustua paremmin.

Näimme lähes joka päivä Jarin kymmenen päivän reissun aikana. Etiopiassa ei ole sopivaa, että nainen ja mies viettävät aikaa kahdestaan, joten meillä oli aina esiliina mukana. Varsinkin valkoihoisen miehen ja paikallisen naisen tapailua olisi katsottu pahasti.

Päivien aikana sain kuulla, että Jari asuu yksin Suomen pääkaupungin kupeessa ja työskentelee musiikinopettajana. Hän oli kotoisin Soinin kunnasta, ja ­hänen vanhempansa asuivat siellä yhä.

Jossain vaiheessa tajusimme, että haluaisimme jatkaa seurustelua sen jälkeen, kun Jari palaisi Suomeen. ­Ymmärsin, että Jari on ehkä tarkoitettu minulle. Hän oli niin suloinen ja kiltti, täysin erilainen kuin muut tuntemani miehet.

Kun Jari sitten matkusti takaisin kotiinsa, ikävöin häntä kovasti. Soittelimme joka päivä, puhuimme tuntikausia.

Muutaman viikon soittelun jälkeen päätimme mennä kihloihin ja naimisiin. Jari palasi Addis Abebaan puolentoista kuukauden kuluttua. Menimme kihloihin aprillipäivänä. Isä oli onnellinen, koska olin löytänyt miehen, joka arvosti ja kunnioitti minua.

Muutaman päivän päästä Jari palasi jälleen Suomeen ja minä aloin järjestellä häitä.

Hääpäivänämme 26. kesäkuuta 2010 heräsin hermostuneena jo kuudelta. En ollut saanut nukutuksi juuri lainkaan. Sydämeni hakkasi ja koko kehoni tuntui voimattomalta. En saanut syödyksi. Kädet hikoillen odotin myöhässä ollutta kampaajaa, jonka oli tarkoitus hiusteni lisäksi hoitaa myös meikkini.

Puin päälleni valkoisen hääpuvun ja tunsin oloni kauniiksi. Kirkossa Jari näytti uskomattoman komealta. Tunsin suurta iloa päästessäni hänen vaimokseen.

Kirkkovihkimisen jälkeen siirryimme juhlapai­kalle, jossa ystäväni ja sukulaiseni ottivat meidät vastaan ­taputtaen ja laulaen.

Jari tunsi juhlien 250 vieraasta vain kolme, mutta koko päivä oli täynnä naurua, iloa ja musiikkia.

Jari palasi Suomeen, ja aloimme järjestää minun muuttoani. Olisin halunnut jäädä Etiopiaan, mutta Jari ei saanut sieltä töitä. Muuttoprosessi oli hankala, mutta kesti yllätykseksemme vain puolitoista kuukautta. Aika tuntui kuitenkin hurjan pitkältä: ikävöimme toisiamme valtavasti.

Kun 17. elokuuta 2010 vihdoin saavuin Helsinki-Vantaan lentokentälle, Jari oli vastassa ruusukimpun kanssa.

Oli kuin taakka olisi viety harteiltani. Olin tur­vassa pelottavan lentomatkan jälkeen.

Odotin saapuvani keskelle vilkasta eurooppalaista pääkaupunkia, jossa vanhat rakennukset reunustai­sivat kapeita katuja. Saamani Suomi-kirja lupasi myös vihreitä maisemia ja järviä.

Ajomatka lentokentältä Jarin asunnolle Espooseen oli jotain aivan muuta. Kehä III:n varrella oli vain ­neliön muotoisia harmaita autokauppoja ja outoja maisemia. Se, mitä olin odottanut, ja se, mitä näin, ­olivat täysin eri maailmoista. Hämmentyneenä en osannut sanoa mitään.

Pari päivää tuloni jälkeen menimme Helsingin keskustaan. Ihmettelin ihmisten vähyyttä ja kysyin Jarilta, missä kaikki ovat. Jari nauroi. Oli pahin ruuhka-aika. ­Jari sanoi, ettei Suomessa ole koskaan enempää ihmisiä liikkeellä.

Järkytyin nuorista tytöistä, jotka kulkivat kaduilla tupakkaa polttaen. Olin sokissa. Kaikki oli erilaista kuin mihin olin tottunut.

Muutaman päivän aikana tutustuin valtavaan määrään uusia ihmisiä, ja Jari kertoi minulle jatkuvasti tietoa uudesta kotimaastani. Hän kertoi ihmisten vetäytyväisyydestä, neljästä vuodenajasta, koulutuksesta, työelämästä, vieraista kodin­ko-
neista...

Se kaikki oli minulle liikaa. Tunsin oloni todella kurjaksi. En pystynyt syömään mitään, kaikki maistui oudolta. Sain pahoja päänsärkyjä, voin huonosti ja olin uupunut.

Järkytykseni paheni, kun ajoimme ensimmäisen kerran Jarin vanhempien luokse Soiniin Etelä-Pohjanmaalle. Jari osoitteli minulle asioita ympäriltä: näetkö tuon, katso tuonne. Minä en nähnyt mitään. Maailma oli niin outo, että aivoni eivät osanneet kiinnittää huomiota mihinkään. Se oli hyvin ahdistavaa.

Jännitin Jarin perheen tapaamista kovasti. Pelkäsin tekeväni virheitä, koska en tuntenut suomalaisia tapoja.

Huoleni oli kuitenkin turha. Appivanhempani ottivat minut heti avosylin vastaan. Vaikka emme ymmärtäneet toistemme kieltä, ymmärsin Jarin äidin hymystä ja halauksesta, että minut hyväksyttiin. Hän oli kirjoittanut paperille kaikki tuntemansa englanninkieliset sanat, jotta osaisi puhua kanssani edes vähän.

Ajattelin, että nyt olen vihdoin turvallisessa paikassa. En olisi halunnut palata Pohjanmaalta Espooseen.

Espoon-asunto oli minusta kuin vankila. Jari teki musiikinopettajan töitä, minä vietin päivät yksin neljän seinän sisällä.

– Poikamme Abel puhuu minun kanssani amharaa ja mieheni kanssa suomea. Yhteinen kotikielemme on englanti.

Etiopiassa olin tottunut jatkuvaan vilinään ja toi­siaan tervehtiviin ihmisiin. Suomessa kotimme ikkunasta avautui autio pihamaa. Siellä seisoi toinen yhtä ankea kerrostalo ja pari puuta. Missään ei näkynyt leikkiviä lapsia tai nauravia aikuisia.

Ulkona en ymmärtänyt kenenkään puhetta enkä tuntenut ketään. Kukaan ei kohdellut minua rasisti­sesti tai vihamielisesti, mutta tunsin olevani kaikkialla täysin yksin.

Saapui syksy. Vihasin kylmää, pimeää, tuulta ja sadetta. Itkin paljon ja ikävöin kotiin. Olin onnellinen, että olin Jarin kanssa, mutta samalla sokissa kaiken vieraan keskellä. Jari oli surullinen pahan oloni takia ja tunsi voimattomuutta: mitkään piristämisyritykset eivät tuottaneet tulosta.

Menin hetkeksi kielikouluun oppiakseni suomea, mutta sitten Jari sai musiikinopettajan töitä Addis Abeban kansainvälisestä koulusta. Suomeen tulostamme oli kulunut vain kymmenen kuukautta, mutta olimme molemmat Etiopiaan muutosta onnellisia. Jarikin ­halusi asua ainakin hetken kotimaassani.

Oloni oli kuitenkin kummallinen. Vatsaani sattui, voin huonosti ja olin väsynyt. Eräs Addiksessa asunut suomalainen sairaanhoitaja saapui kotiimme tarkastamaan vointiani. Aloin itkeä, kun hän kysyi oireistani. Hän tajusi heti, mistä oli kyse, ja käski minut lääkärin vastaanotolle verikokeisiin.

Olin kahdeksannella viikolla raskaana.

Päätimme synnyttää Suomessa. Poikamme Abel saapui maailmaan keisarileikkauksella Seinäjoen keskussairaalassa päivälleen kaksi vuotta ensitapaamisestamme. Saimme asua ystäväperheemme talossa Soinissa, koska he olivat lähetystyöntekijöinä Etiopiassa. Samalla pääsimme lähelle Jarin vanhempia.

Pelkäsin sektiota. Ajattelin, että leikkaus on kivu­lias ja vaarallinen. Kun kuulin vauvan rääkäisyn vain hetki saliin menon jälkeen, ajattelin jonkun muun saaneen vauvan jossakin lähelläni.

Kun hoitaja sitten toi Abelin nähtäväkseni, aloin ­itkeä. Hän oli niin pieni, minun ihana poikani.

Kerroin myöhemmin ystävilleni, että suomalainen sairaala oli mielestäni kuin valtava hotelli. Kaikki oli siistiä ja hienoa. Hoitajat kyselivät jatkuvasti, miten voisivat auttaa. Etiopiassa lääkäreillä ja hoitajilla ei ole aikaa kuunnella potilaita.

Kun Abel täytti kuukauden, palasimme Etiopiaan. Minä jäin kotiin ja Jari meni töihin.

Emme halunneet ympärileikata Abelia, vaikka Etiopiassa leikkaus tehdään kaikille kristityille pojille. Ihmisten on todella vaikea ymmärtää asiaa, enkä jaksa edes yrittää selittää sitä heille. Kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi. Sanon vain, että teemme sen joskus myöhemmin. Vaikkemme aiokaan ympärileikata Abelia, tuolla totea­muksella pystyn sivuuttamaan keskustelun.

Myös minut on ympärileikattu parikuisena vau­vana. En koskaan tekisi sitä omalle tyttärelleni, ja onneksi Etiopiassakin tapa on vähentynyt.

Nyt olemme Suomessa, sillä Jarin määräaikainen työsuhde Etiopiassa päättyi vuosi sitten. Olisin halunnut jäädä Addikseen, koska olimme kotiutuneet sinne. Ympärillämme oli paljon ystäviä, jotka auttoivat ­meitä Abelin hoidossa.

Toinen muutto Suomeen oli kuitenkin ensimmäistä helpompi, koska tiesin, mitä oli vastassa. Uusi asuinalueemme Espoossa on mukavampi kuin entinen. Asunto on viihtyisä ja naapurit tervehtivät.

Etiopialaiset ystäväni katselivat kadehtien, kun Jari oli poikamme kanssa. Etiopiassa monelle miehelle on edelleen noloa esimerkiksi pitää lasta sylissä. Jari on Abelin kanssa luontevasti ja hoitaa häntä paljon. Hän myös auttaa minua kotitöissä ihan eri tavalla kuin etiopialainen mies tekisi.

Tammikuussa minä aloitin suomen kielen opinnot ja kaksivuotias Abel päiväkodin. Poika puhuu suomen lisäksi äidinkieltäni amharaa. Jarin kanssa puhun englantia.

Kielikoulun jälkeen haluaisin opiskella itselleni ­ammatin ja löytää töitä. Minua kiinnostaisi esimer­kiksi parturi-kampaajan ammatti.

Etiopiasta ikävöin perheeni lisäksi edelleen ­yhteisöllisyyttä. Siellä ihmiset ovat elämässä etusijalla. Kaikilla on aina aikaa pysähtyä. Jos joku tarvitsee apua, hän saa sitä, vaikka se tarkoittaisi muiden myöhästymistä heidän omista menoistaan.

Suomessa kaikki juoksevat kiireellä paikasta toiseen muista välittämättä. Siihen minun on ollut hankala tottua.

Olen saanut ystäviä Helsingin etiopialaisesta seurakunnasta ja suomalaisista naisista. Ikävöin Etiopiaan paljon vähemmän kuin ennen. Haluan asettua tänne ja muodostaa oman elämän.

Olen nyt onnellinen ja odotan tulevaisuutta innolla. Siellä siintää uusi ammatti, ystäviä, naurua ja onnel­lisia hetkiä.”

 

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2014. 

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.