Toisten auttaminen vähentää stressiä ja keventää oloa. Onneksi nuukakin voi opetella anteliaisuutta, sanoo HelsinkiMission Olli Valtonen.
Kännykkään kilahtaa viesti. Ystävä kysyy, voisinko tulla viikonloppuna avuksi laittamaan mökkiä talvikuntoon.
Oikeastaan olin ajatellut levätä ja hoitaa kotihommia. Mietin, pitäisikö silti mennä. Raaskinko antaa aikaani?
Joskus omasta antaminen on helppoa, useammin ihmeen vaikeaa.
Tosin moni muukin asia on aluksi vaikeaa. Anteliaisuutta voi harjoitella siinä missä etydejä pianolla tai italian verbien taivutusta. Samalla joutuu luopumaan lokoisasta elämästään ja paheistaan: laiskuudesta ja itsekkyydestä.
Antajan aivoissa nautintokeskus aktivoituu.
Anteliaisuus on hyve, ja hyveet saavat ihmisen kukoistamaan. Antelias voikin muita paremmin, todistavat tutkimukset. Lahjan antajan aivoissa nautintokeskus aktivoituu ja veressä stressihormonit vähenevät.
Avioliittotutkimus kertoo, että toisilleen palveluksia tekevät puolisot ovat muita onnellisempia. Töissäkin antelias pärjää paremmin, koska toisten jeesaaminen lisää omanarvontuntoa ja iloa.
Mutta voiko anteliaisuus mennä överiksi?
Avustusjärjestö HelsinkiMission toiminnanjohtajan Olli Valtosen mielestä voi. Superauttaja tuntee olevansa olemassa vain sitä kautta, että auttaa toisia.
”Silloin omat tarpeet voivat jäädä huomioimatta. Kyllä itselleenkin kannattaa jotain hyvää suoda.”
Osaanko luopua mistään?
Kauniista verhoista ja uusista kengistä saa iloakin. Mutta kokemus elämän mielekkyydestä syntyy muusta kuin sisustamisesta tai shoppailusta: suhteesta toisiin ihmisiin, jakamisesta ja tekemisestä. Mitä vähemmän materiaaliset asiat ihmisille merkitsevät, sitä onnellisempia he näyttävät olevan
Siksi itseltä kannattaa kysyä, mitä materia minulle merkitsee. Tuoko tavara elämääni sisällön? Onko se osa minua?
Jos ei osaa luopua juuri mistään, jotain on selvästi pielessä.
”Hyvä on tarkoitettu kierrätettäväksi. Me olemme vain salkunhoitajia.
Nuukuus ja loputon tavaran säästely tekevät elämän raskaaksi. Kaman kerääjä ei myöskään saa koskaan kokea sitä keveyttä, jota vähentäminen antaa.
”Luopumista helpottaa, kun tajuaa, että minun omastani voi koitua hyvää jollekin toiselle”, Olli Valtonen kannustaa.
Hän ei voi uskoa, että vain itselleen elävä voisi oikeasti olla onnellinen.
”Hyvää tekevät ihmiset ovat muita enemmän valveilla tälle maailmalle ja sen kärsimykselle. He näkevät, että jokainen meistä voi oikeasti vaikuttaa toisten elämään. Hyvä on tarkoitettu kierrätettäväksi. Me olemme vain salkunhoitajia.”
Saita on syystä syyllinen
Vanha sananlasku pistää antajat ja pihtaajat tylysti paremmuusjärjestykseen: hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan. Puhe antamisen arvosta voi saada tuntemaan syyllisyyttä. Olli Valtosen mielestä niin sen pitääkin saada.
”Jos saita kantaa syyllisyyttä, hän kantaa sitä ihan oikeasta asiasta. Antaminen liittyy kiitollisuuteen. Mitä merkitystä sillä on, jos nukahdan kiitollisena monille ihmisille, mutta en tee itse mitään heidän hyväkseen?”
Anteliaisuus on vaikeaa siksikin, että omasta ei aina ole paljon jaettavaksi. Olli Valtonen arvioi, että ennen omaisuudesta haettiin kuitenkin vielä enemmän turvaa kuin nyt.
”Vanhemmat ikäluokat oppivat, että omistaminen on tärkeää. Nuoremmille se ei enää ole.”
”Jos annat vähän, saat vähän.”
Vaikka ei siltä tuntuisi, jotain annettavaa on kaikilla. Jokaisella on itsensä: paljon taitoja, viisautta, arvokkaita ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä.
Valtonen uskoo, että omastaan jakamalla voi tulla onnelliseksi. Jos ei käytä lahjojaan, ei saa iloita niiden kehittymisestä. Se, joka ei mitään anna, ei usein mitään saakaan.
Antelias voi oppia ihan uuden elämänasenteen. Oppia, että itsellä on enemmän kuin tarpeeksi.
”Jos annat vähän, saat vähän. Jos annat paljon, se voi muuttaa koko elämäsi.”
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 21/2014.
