Joka aamu Ville-Veikko Hirvelä miettii, mihin haluaa elämänsä viimeisen päivän käyttää. Sitten hän tekee sen. Rahaa siihen ei tarvita, mutta tietokone on melkein välttämätön.

Joka aamu seitsemältä Ville-Veikko Hirvelä, 52, herää, istahtaa sängyn reunalle ja sulkee silmänsä. Hän ajattelee: Olen elossa. Olisin voinut kuolla eilen. Voin kuolla huomenna tai tunnin päästä. Joskus tulee aamu, jolloin en herää, mutta tänä aamuna heräsin.

Hetken hän pidättää hengitystään, jotta tuntisi vahvemmin, että hengittää.

Sitten, silmät yhä kiinni, hän kysyy itseltään: Kun kerran olen hengissä, mihin tämän ehkä viimeisen päiväni käytän? Mikä on tärkeintä, mitä voin maapallolla juuri tänään tehdä?

Elämän tarkoituksen pohdiskelu on Ville-Veikolle aamurutiini, vähän kuin hammaspesu.

Tänä aamuna hän on päättänyt käyttää päivänsä seuraavasti: osallistua kehitysyhteistyöjärjestö Siemenpuu-säätiön kokoukseen ja viimeistellä vetoomuksen, jolla yritetään estää Intian alkuperäiskansojen häätö asuinseuduiltaan.

Sitten on tämä haastattelu. Tämä häntä mietityttää. Että ymmärretäänkö hänet. Ettei vain kenellekään tulisi harmia. Sanat kun ovat niin hankalia.

Lupaan olla tarkka.

Sokerin peittämä elämä

Googlettamalla Ville-Veikosta selviää tämä:

Kansalaisaktivisti, askeetikko, modernin kulutusyhteiskunnan kriitikko.

Elää lähes täysin ilman rahaa.

Syö lähinnä roskiin heitettyä ruokaa.

Elää selibaatissa, koska ajattelee, että perheen perustaminen johtaa kulutuksen lisääntymiseen.

Kieltäytyi keväällä 1992 asevelvollisuudesta ja tuomittiin kuuden kuukauden ja 17 päivän vankeusrangaistukseen. Vankeusaikanaan valitti viranomaisille, koska vankilan elintaso oli liian korkea: huoneissa oli lämmitys ja piti syödä ei-dyykattua ruokaa. Ryhtyi 31 vuorokauden nälkälakkoon, koska yhtä mukavia oloja ei pystytä takaamaan kaikille maailman ihmisille.

Odotan haastatteluun ehdotonta, vihaista miestä.

Tuleekin menninkäinen. Ville-Veikolla on kiltti katse ja karhuisän kulmakarvat. Kahvilassa hän suostuu ottamaan vain kupillisen kuumaa vettä. Kahvia tai teetä hän ei juo. Eikä hän syö mitään, missä on sokeria.

Ville-Veikko vastustaa kuluttamista, sillä hänestä se tuhoaa ympäristön ja tekee ihmisistä onnettomia. 16-vuotiaasta asti hän on ostanut niin vähän kuin mahdollista.

Nykyisin hän käyttää elämiseensä noin 150 euroa kuukaudessa. Vuodessa hän tienaa keskimäärin 2 000 euroa. Rahat tulevat kirjoituspalkkioista ja raporteista, jotka liittyvät kehitysyhteistyöhön. Vaatteikseen hän huolii mieluiten sellaisia, joita kirpputorit eivät huoli. Työttömyyskorvausta tai toimeentulotukea hän ei ota vastaan.

”Viimeksi ostin ulkoisen kovalevyn tietokoneeseeni.”

Se tapahtui keväällä. Kesällä Ville-Veikko on ostanut vain vihanneksia, kuivahtaneita alennusleipiä, pieniä välttämättömyyksiä.

Nelikymppiseksi asti Ville-Veikko nukkui yhteisöissä, joiden tiloista hän sai ilmaisen yösijan tekemällä palkatonta kehitysyhteistyötä. Kahdeksan viime vuotta hän on asunut Ruovedellä äitinsä ja isänsä luona. Hän muutti lapsuudenkotiinsa ollakseen sairaan mummonsa tukena ja auttaa nyt sairasta isäänsä. Ruuat kasvimaan antimista kokkaa äiti.

”Ei ole ihanneratkaisu olla ruokittavana vanhempiensa rahoilla. Minua kuitenkin tarvitaan kotona. Isä saa sairauskohtauksia eikä meinaa pysyä pystyssä.”

Itsestään Ville-Veikko suostuu puhumaan vain yhdestä syystä.

”Toivon ihmisten oivaltavan, että elämäänsä voi olla tyytyväinen, vaikka kuluttaisi vähän”, hän sanoo.

”On paljon säädöksiä, joilla yritetään rajoittaa ilmakehää tuhoavia päästöjä. Vain kulutustamme ei yritetä rajoittaa mitenkään. En tajua, miksei. Kaikki päästöthän aiheutuvat siitä. Oikeus ostaaja myydä ei ole ihmisoikeus, mutta se jyrää muiden oikeuksien yli.”

Mummon poika

Ville-Veikko muistaa vieläkin, miltä kotipihan piharatamot tuntuivat. Niiden lehdet, röpyliäinen pinta, tunne sormissa. Ei hän niiden nimeä tiennyt, oli vain niiden kaveri.

Se johtui mummosta. Mummo otti pienen Ville-Veikon kasvimaalle kitkemään ja opetti, että kaikkea mikä kasvoi maasta, piti kunnioittaa. Hän hoiteli Ville-Veikkoa ja siskoa, kun äiti kävi kolmivuorotyössä vaneritehtaalla ja isä nikkaroi puusepänverstaassaan.

”Mummo oli minulle tärkeä”, Ville-Veikko sanoo.

”Pienenä autoin häntä keräilemään villikasveja. Hän uskoi niiden parantavan sairaudet.”

Mummo oli köyhän perheen tyttö. Hän pelkäsi sairaaloita, joten hän päätti pitää itsensä hengissä syömällä terveellisesti.

Ensimmäisenä mummo jätti pois sokerin. Hän kielsi sen myös Ville-Veikolta. Mummon mielestä sokeri teki ihmisen kiukkuiseksi ja täytti kehon ylimääräisellä energialla.

”Kymmeniin vuosiin en ole syönyt sokeria. Ei tee edes mieli. Jotain mummo teki oikein, sillä hän eli 99-vuotiaaksi asti.”

Muistaa Ville-Veikko myös yksinäisyyden. Se oli hyvää yksinäisyyttä, sellaista, joka ei tehnyt surulliseksi. Hän tykkäsi leikkiä yksin ja kävellä metsissä yksin.

Täytettyään 12 vuotta Ville-Veikko yritti olla kuten muut. Piti tarkkailla, millaiset farkut muilla oli ja mitkä mielipiteet olivat oikeita. Se oli raskasta, mutta hän pääsi porukoihin. Hän jaksoi sitä kaksi vuotta.

”Sitten tajusin, etten minä ole tuo tyyppi.”

Se oli viimeinen kerta, kun Ville-Veikko yritti olla kuten muut.

Maailman vääryyksiin hän havahtui 16-vuotiaana, kun näki uutisen Kamputsean nälänhädästä. Telkkarissa näkyi tuhansia kuolevia.

Oli toimittava. Seuraavana päivänä Ville-Veikko piti koulussa aamunavauksen, jossa hän ilmoitti, että kaikkien on tuotava vähintään sata markkaa nälkään kuolevien pelastamiseksi, ja opettajien mieluusti kolmesataa. Sen jälkeen hän kävi ripustamassa koulun seinälle kaaviokuvan Kamputsean tilanteesta.

Hän ei muista, miten luokkakaverit tempaukseen suhtautuivat. Sillä ei ollut merkitystä. Sillä oli, että rahaa tuli.

Koti omistaa ihmisen

Mielenrauha alkaa kodista. Jos ihmisellä on koti, hän kuuluu johonkin. Kun kuuluu johonkin, tuntee itsensä merkitykselliseksi. Kun tuntee itsensä merkitykselliseksi, shoppailuhinkua ei synny.

Tämän Ville-Veikko tietää, koska koko elämänsä hän on auttanut niitä, jotka ovat menettäneet kotinsa.

Lukion jälkeen hän alkoi opiskella sosiaalipsykologiaa Tampereen yliopistossa ja filosofiaa Jyväskylässä. Gradut jäivät tekemättä, koska tuli tärkeämpää tekemistä. Turun Emmaus-työyhteisössä Ville-Veikko alkoi auttaa Angolan sotapakolaisia. Hän nukkui patjalla Emmauksen lattialla tai vintillä.

”Tunsin tilan kodikseni, vaikken omistanut sen seiniä. Kun auttaa muita ja tuo maailmaan jotain merkityksellistä, olo ei ole koskaan juureton. Maailmassa voi olla kuin kotonaan.”

1980-luvun lopussa Ville-Veikko dyykkasi kaiken ruokansa roskiksista. Niistä löytyi tuoreita, syömäkelpoisia herkkuja. 1990-luvun hän eli ylijäämäruualla, jonka hän haki ravintoloista, kouluista tai kauppojen takapihoilta. Muuten hyvät ruuat olisivat päätyneet roskiin.

”Dyykattu ruoka on parempaa kuin ostettu, koska siitä voi nauttia hyvällä omallatunnolla.”

Viime vuodet Ville-Veikko on tehnyt vapaaehtoistyötä Intian alkuperäiskansojen puolesta. Intian hallitus on yrittänyt häätää adivaseiksi kutsuttuja heimoja synnyinsijoiltaan, metsistä, joissa nämä ovat eläneet sukupolvesta toiseen. Tälle asialle Ville-Veikon sydän palaa. Hän on vieraillut heimojen luona neljä kertaa ja palannut joka kerta yhä vaikuttuneempana.

Adivasit asuvat metsässä ja juurtuvat maisemaansa. Samassa metsässä ovat asuneet heidän isovanhempansa, isoisovanhempansa ja isoisoisovanhempien isovanhemmat.

”Adivasit eivät omista kotiaan, koti omistaa heidät”, Ville-Veikko sanoo.

”Adivasit miettivät, mitä voisivat tuoda maailmaan, kun me mietimme, mitä voisimme maailmasta kuluttaa. Yritämme ostaa tavaroita, jotta kuuluisimme joukkoon. Siksi moni on niin levoton. Yksikään tavara ei tuo mielenrauhaa.”

Suurimman vaikutuksen Ville-Veikkoon on tehnyt adivasien tyytyväisyys.

”He ovat tyytyväisiä, vaikka eivät meidän näkökulmastamme omista mitään. Meiltä taas puuttuu aina jotain. Meitä vaivaa loputon tyytymättömyys.”

Pesä oksien alla

Vaimoa tai lapsia Ville-Veikolla ei ole. Seurustelu on ollut joskus hilkulla.

Kerran Ville-Veikon piti paeta metsään saakka. Yksityiskohtia hän ei halua kertoa, jotta kukaan ei pahastu, mutta jotenkin näin se meni: Oli maaliskuu 1988. Ville-Veikolla oli naisystävä, joka toivoi parisuhdetta. Ville-Veikko ei. Suhde oli mutkikas, kuten suhteet ovat, eikähän keksinyt muuta keinoa irtautua kuin muuttaa kahdeksi kuukaudeksi metsään.

Hän pakkasi selkäänsä muovikelmua, patjan ja pari paksua peittoa ja käveli Tampereen Sääksjärven pöheikköön. Kilometrin päästä kävelytiestä hän löysi suojaisan paikan ja rakensi pesänsä.

Öisin hän kietoutui muoviin. Ei tullut kylmä.

”Muovi hikoili. Se oli molemmista päistä auki, mutta keräsi hengityksestäni vesihöyryä sisälleen. Muuten nukuin hyvin.”

Ruuan Ville-Veikko haki läheisestä roskiksesta. Lumen alta hän löysi välipalaksi vanhoja, koppuraisia sieniä. Päivät hän pötkötti pesässään.

”Luin muovikelmuni alla Hegelin Logiikan tiedettä. Mietiskelin, miten logiikan rakenteet ohjaavat meitä maailmaa tuhoavaan suuntaan.”

Kun elää metsässä, alkaa vaistota muiden elävien olentojen läsnäolon. Ville-Veikko tunsi, että hänen ympärillään asusti paljon lintuja ja oravia. Niitä oli joka puussa, ja hän alkoi murehtia, miten ne pärjäisivät, jos tulisi pakkanen.

”Vasta kun jättäytyy täysin yksin, ymmärtää, ettei ole koskaan yksin.”

Metsätempauksensa jälkeen Ville-Veikko eli vuosia selibaatissa.

”Tunsin itseni vapaammaksi niin. Parisuhteeni ovat ohjanneet minua väärään suuntaan.”

Varaa olla ilman

Kun mummon kunto alkoi heikentyä, Ville-Veikko tiesi, mitä tehdä. Hän jätti yhteisöelämän, muutti lapsuuskotiinsa ja pysyi mummonsa tukena.

”Mummo kammosi sairaalaa. Halusin, että hän saisi elää loppuun asti kotona.”

Ville-Veikko jakoi huoneen mummon kanssa. Kylvetti, nosti ja talutti vessaan.

Mummon mielestä Ville-Veikko oli elänyt hyvin. Auttanut heikoimpia, keskittynyt itsensä sijasta muihin. Kun mummo neljä vuotta sitten kuoli, yhteiseen huoneeseen jäi Ville-Veikon mielestä erityinen, lämmin tuntu.

Myös äiti ja isä tukevat Ville-Veikkoa. Tosin eivät he kuulemma harmistuisi, vaikka tämä valmistuisi yliopistosta.

Täydellistä mielenrauhaa ei Ville-Veikkokaan ole saavuttanut. Viimeksi häntä potutti, kun tietokone alkoi hajoilla. Piti hankkia uusi, jotta pystyisi jatkamaan maailman pelastamista.

”Ostaminen tuntuu inhottavalta. Onneksi löysin huutokaupasta käytetyn koneen viidellä eurolla, se helpotti hiukan. Tietokone on välttämätön, jos haluan vaikuttaa muuhunkin kuin omaan hiilijalanjälkeeni.”

Kun Ville-Veikko kirjoittaa vetoomuksen Intian hallinnolle, hän uskoo, että se luetaan. Jos ei lueta, hän kirjoittaa uuden. Ja uuden.

”Miten voisin olla auttamatta? Miten voisin keskittyä tienaamaan itselleni rahaa, kun suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään?”

Suomalaisesta ei tule adivasia, ja harva haluaa kaivaa ruokaa lumesta. Mistä voisin aloittaa maailman parantamisen?

”Siitä, että suljet joka aamu silmäsi ja mietit, mikä on tärkeintä, mitä juuri sinä voit tehdä.”

Entä jos suljen silmäni ja tajuan, että haluan suunnitella ihania laukkuja?

”Jos ne ovat laukkuja, jotka ovat tarpeellisia kaikille, ryhdy suunnittelijaksi. Jos niitä voivat ostaa vain tarpeeksi rikkaat ihmiset, voiko niiden suunnittelu olla elämäntehtäväsi?”

Ville-Veikon mieleen nousee joka aamu yksi ajatus:

”Minulla on varaa olla ilman. Se on tarkoitukseni tässä elämässä.”

Ville-Veikko Hirvelä on kansalaisaktivisti, joka vastustaa kuluttamista ja puolustaa maapallon köyhimpiä. Hän asuu Ruovedellä lapsuuskodissaan, auttelee sairasta isäänsä ja syö mieluiten dyykattua ruokaa. Hän on tehnyt koko elämänsä vapaaehtoistyötä kehitysmaiden hyväksi.

Lisää hyvää luettavaa saat, kun tilaat Kodin Kuvalehden! Tilaa tästä!