Joka aamu Ville-Veikko Hirvelä miettii, mihin haluaa elämänsä viimeisen päivän käyttää. Sitten hän tekee sen. Rahaa siihen ei tarvita, mutta tietokone on melkein välttämätön.

Joka aamu seitsemältä Ville-Veikko Hirvelä, 52, herää, istahtaa sängyn reunalle ja sulkee silmänsä. Hän ajattelee: Olen elossa. Olisin voinut kuolla eilen. Voin kuolla huomenna tai tunnin päästä. Joskus tulee aamu, jolloin en herää, mutta tänä aamuna heräsin.

Hetken hän pidättää hengitystään, jotta tuntisi vahvemmin, että hengittää.

Sitten, silmät yhä kiinni, hän kysyy itseltään: Kun kerran olen hengissä, mihin tämän ehkä viimeisen päiväni käytän? Mikä on tärkeintä, mitä voin maapallolla juuri tänään tehdä?

Elämän tarkoituksen pohdiskelu on Ville-Veikolle aamurutiini, vähän kuin hammaspesu.

Tänä aamuna hän on päättänyt käyttää päivänsä seuraavasti: osallistua kehitysyhteistyöjärjestö Siemenpuu-säätiön kokoukseen ja viimeistellä vetoomuksen, jolla yritetään estää Intian alkuperäiskansojen häätö asuinseuduiltaan.

Sitten on tämä haastattelu. Tämä häntä mietityttää. Että ymmärretäänkö hänet. Ettei vain kenellekään tulisi harmia. Sanat kun ovat niin hankalia.

Lupaan olla tarkka.

Sokerin peittämä elämä

Googlettamalla Ville-Veikosta selviää tämä:

Kansalaisaktivisti, askeetikko, modernin kulutusyhteiskunnan kriitikko.

Elää lähes täysin ilman rahaa.

Syö lähinnä roskiin heitettyä ruokaa.

Elää selibaatissa, koska ajattelee, että perheen perustaminen johtaa kulutuksen lisääntymiseen.

Kieltäytyi keväällä 1992 asevelvollisuudesta ja tuomittiin kuuden kuukauden ja 17 päivän vankeusrangaistukseen. Vankeusaikanaan valitti viranomaisille, koska vankilan elintaso oli liian korkea: huoneissa oli lämmitys ja piti syödä ei-dyykattua ruokaa. Ryhtyi 31 vuorokauden nälkälakkoon, koska yhtä mukavia oloja ei pystytä takaamaan kaikille maailman ihmisille.

Odotan haastatteluun ehdotonta, vihaista miestä.

Tuleekin menninkäinen. Ville-Veikolla on kiltti katse ja karhuisän kulmakarvat. Kahvilassa hän suostuu ottamaan vain kupillisen kuumaa vettä. Kahvia tai teetä hän ei juo. Eikä hän syö mitään, missä on sokeria.

Ville-Veikko vastustaa kuluttamista, sillä hänestä se tuhoaa ympäristön ja tekee ihmisistä onnettomia. 16-vuotiaasta asti hän on ostanut niin vähän kuin mahdollista.

Nykyisin hän käyttää elämiseensä noin 150 euroa kuukaudessa. Vuodessa hän tienaa keskimäärin 2 000 euroa. Rahat tulevat kirjoituspalkkioista ja raporteista, jotka liittyvät kehitysyhteistyöhön. Vaatteikseen hän huolii mieluiten sellaisia, joita kirpputorit eivät huoli. Työttömyyskorvausta tai toimeentulotukea hän ei ota vastaan.

”Viimeksi ostin ulkoisen kovalevyn tietokoneeseeni.”

Se tapahtui keväällä. Kesällä Ville-Veikko on ostanut vain vihanneksia, kuivahtaneita alennusleipiä, pieniä välttämättömyyksiä.

Nelikymppiseksi asti Ville-Veikko nukkui yhteisöissä, joiden tiloista hän sai ilmaisen yösijan tekemällä palkatonta kehitysyhteistyötä. Kahdeksan viime vuotta hän on asunut Ruovedellä äitinsä ja isänsä luona. Hän muutti lapsuudenkotiinsa ollakseen sairaan mummonsa tukena ja auttaa nyt sairasta isäänsä. Ruuat kasvimaan antimista kokkaa äiti.

”Ei ole ihanneratkaisu olla ruokittavana vanhempiensa rahoilla. Minua kuitenkin tarvitaan kotona. Isä saa sairauskohtauksia eikä meinaa pysyä pystyssä.”

Itsestään Ville-Veikko suostuu puhumaan vain yhdestä syystä.

”Toivon ihmisten oivaltavan, että elämäänsä voi olla tyytyväinen, vaikka kuluttaisi vähän”, hän sanoo.

”On paljon säädöksiä, joilla yritetään rajoittaa ilmakehää tuhoavia päästöjä. Vain kulutustamme ei yritetä rajoittaa mitenkään. En tajua, miksei. Kaikki päästöthän aiheutuvat siitä. Oikeus ostaaja myydä ei ole ihmisoikeus, mutta se jyrää muiden oikeuksien yli.”

Mummon poika

Ville-Veikko muistaa vieläkin, miltä kotipihan piharatamot tuntuivat. Niiden lehdet, röpyliäinen pinta, tunne sormissa. Ei hän niiden nimeä tiennyt, oli vain niiden kaveri.

Se johtui mummosta. Mummo otti pienen Ville-Veikon kasvimaalle kitkemään ja opetti, että kaikkea mikä kasvoi maasta, piti kunnioittaa. Hän hoiteli Ville-Veikkoa ja siskoa, kun äiti kävi kolmivuorotyössä vaneritehtaalla ja isä nikkaroi puusepänverstaassaan.

”Mummo oli minulle tärkeä”, Ville-Veikko sanoo.

”Pienenä autoin häntä keräilemään villikasveja. Hän uskoi niiden parantavan sairaudet.”

Mummo oli köyhän perheen tyttö. Hän pelkäsi sairaaloita, joten hän päätti pitää itsensä hengissä syömällä terveellisesti.

Ensimmäisenä mummo jätti pois sokerin. Hän kielsi sen myös Ville-Veikolta. Mummon mielestä sokeri teki ihmisen kiukkuiseksi ja täytti kehon ylimääräisellä energialla.

”Kymmeniin vuosiin en ole syönyt sokeria. Ei tee edes mieli. Jotain mummo teki oikein, sillä hän eli 99-vuotiaaksi asti.”

Muistaa Ville-Veikko myös yksinäisyyden. Se oli hyvää yksinäisyyttä, sellaista, joka ei tehnyt surulliseksi. Hän tykkäsi leikkiä yksin ja kävellä metsissä yksin.

Täytettyään 12 vuotta Ville-Veikko yritti olla kuten muut. Piti tarkkailla, millaiset farkut muilla oli ja mitkä mielipiteet olivat oikeita. Se oli raskasta, mutta hän pääsi porukoihin. Hän jaksoi sitä kaksi vuotta.

”Sitten tajusin, etten minä ole tuo tyyppi.”

Se oli viimeinen kerta, kun Ville-Veikko yritti olla kuten muut.

Maailman vääryyksiin hän havahtui 16-vuotiaana, kun näki uutisen Kamputsean nälänhädästä. Telkkarissa näkyi tuhansia kuolevia.

Oli toimittava. Seuraavana päivänä Ville-Veikko piti koulussa aamunavauksen, jossa hän ilmoitti, että kaikkien on tuotava vähintään sata markkaa nälkään kuolevien pelastamiseksi, ja opettajien mieluusti kolmesataa. Sen jälkeen hän kävi ripustamassa koulun seinälle kaaviokuvan Kamputsean tilanteesta.

Hän ei muista, miten luokkakaverit tempaukseen suhtautuivat. Sillä ei ollut merkitystä. Sillä oli, että rahaa tuli.

Koti omistaa ihmisen

Mielenrauha alkaa kodista. Jos ihmisellä on koti, hän kuuluu johonkin. Kun kuuluu johonkin, tuntee itsensä merkitykselliseksi. Kun tuntee itsensä merkitykselliseksi, shoppailuhinkua ei synny.

Tämän Ville-Veikko tietää, koska koko elämänsä hän on auttanut niitä, jotka ovat menettäneet kotinsa.

Lukion jälkeen hän alkoi opiskella sosiaalipsykologiaa Tampereen yliopistossa ja filosofiaa Jyväskylässä. Gradut jäivät tekemättä, koska tuli tärkeämpää tekemistä. Turun Emmaus-työyhteisössä Ville-Veikko alkoi auttaa Angolan sotapakolaisia. Hän nukkui patjalla Emmauksen lattialla tai vintillä.

”Tunsin tilan kodikseni, vaikken omistanut sen seiniä. Kun auttaa muita ja tuo maailmaan jotain merkityksellistä, olo ei ole koskaan juureton. Maailmassa voi olla kuin kotonaan.”

1980-luvun lopussa Ville-Veikko dyykkasi kaiken ruokansa roskiksista. Niistä löytyi tuoreita, syömäkelpoisia herkkuja. 1990-luvun hän eli ylijäämäruualla, jonka hän haki ravintoloista, kouluista tai kauppojen takapihoilta. Muuten hyvät ruuat olisivat päätyneet roskiin.

”Dyykattu ruoka on parempaa kuin ostettu, koska siitä voi nauttia hyvällä omallatunnolla.”

Viime vuodet Ville-Veikko on tehnyt vapaaehtoistyötä Intian alkuperäiskansojen puolesta. Intian hallitus on yrittänyt häätää adivaseiksi kutsuttuja heimoja synnyinsijoiltaan, metsistä, joissa nämä ovat eläneet sukupolvesta toiseen. Tälle asialle Ville-Veikon sydän palaa. Hän on vieraillut heimojen luona neljä kertaa ja palannut joka kerta yhä vaikuttuneempana.

Adivasit asuvat metsässä ja juurtuvat maisemaansa. Samassa metsässä ovat asuneet heidän isovanhempansa, isoisovanhempansa ja isoisoisovanhempien isovanhemmat.

”Adivasit eivät omista kotiaan, koti omistaa heidät”, Ville-Veikko sanoo.

”Adivasit miettivät, mitä voisivat tuoda maailmaan, kun me mietimme, mitä voisimme maailmasta kuluttaa. Yritämme ostaa tavaroita, jotta kuuluisimme joukkoon. Siksi moni on niin levoton. Yksikään tavara ei tuo mielenrauhaa.”

Suurimman vaikutuksen Ville-Veikkoon on tehnyt adivasien tyytyväisyys.

”He ovat tyytyväisiä, vaikka eivät meidän näkökulmastamme omista mitään. Meiltä taas puuttuu aina jotain. Meitä vaivaa loputon tyytymättömyys.”

Pesä oksien alla

Vaimoa tai lapsia Ville-Veikolla ei ole. Seurustelu on ollut joskus hilkulla.

Kerran Ville-Veikon piti paeta metsään saakka. Yksityiskohtia hän ei halua kertoa, jotta kukaan ei pahastu, mutta jotenkin näin se meni: Oli maaliskuu 1988. Ville-Veikolla oli naisystävä, joka toivoi parisuhdetta. Ville-Veikko ei. Suhde oli mutkikas, kuten suhteet ovat, eikähän keksinyt muuta keinoa irtautua kuin muuttaa kahdeksi kuukaudeksi metsään.

Hän pakkasi selkäänsä muovikelmua, patjan ja pari paksua peittoa ja käveli Tampereen Sääksjärven pöheikköön. Kilometrin päästä kävelytiestä hän löysi suojaisan paikan ja rakensi pesänsä.

Öisin hän kietoutui muoviin. Ei tullut kylmä.

”Muovi hikoili. Se oli molemmista päistä auki, mutta keräsi hengityksestäni vesihöyryä sisälleen. Muuten nukuin hyvin.”

Ruuan Ville-Veikko haki läheisestä roskiksesta. Lumen alta hän löysi välipalaksi vanhoja, koppuraisia sieniä. Päivät hän pötkötti pesässään.

”Luin muovikelmuni alla Hegelin Logiikan tiedettä. Mietiskelin, miten logiikan rakenteet ohjaavat meitä maailmaa tuhoavaan suuntaan.”

Kun elää metsässä, alkaa vaistota muiden elävien olentojen läsnäolon. Ville-Veikko tunsi, että hänen ympärillään asusti paljon lintuja ja oravia. Niitä oli joka puussa, ja hän alkoi murehtia, miten ne pärjäisivät, jos tulisi pakkanen.

”Vasta kun jättäytyy täysin yksin, ymmärtää, ettei ole koskaan yksin.”

Metsätempauksensa jälkeen Ville-Veikko eli vuosia selibaatissa.

”Tunsin itseni vapaammaksi niin. Parisuhteeni ovat ohjanneet minua väärään suuntaan.”

Varaa olla ilman

Kun mummon kunto alkoi heikentyä, Ville-Veikko tiesi, mitä tehdä. Hän jätti yhteisöelämän, muutti lapsuuskotiinsa ja pysyi mummonsa tukena.

”Mummo kammosi sairaalaa. Halusin, että hän saisi elää loppuun asti kotona.”

Ville-Veikko jakoi huoneen mummon kanssa. Kylvetti, nosti ja talutti vessaan.

Mummon mielestä Ville-Veikko oli elänyt hyvin. Auttanut heikoimpia, keskittynyt itsensä sijasta muihin. Kun mummo neljä vuotta sitten kuoli, yhteiseen huoneeseen jäi Ville-Veikon mielestä erityinen, lämmin tuntu.

Myös äiti ja isä tukevat Ville-Veikkoa. Tosin eivät he kuulemma harmistuisi, vaikka tämä valmistuisi yliopistosta.

Täydellistä mielenrauhaa ei Ville-Veikkokaan ole saavuttanut. Viimeksi häntä potutti, kun tietokone alkoi hajoilla. Piti hankkia uusi, jotta pystyisi jatkamaan maailman pelastamista.

”Ostaminen tuntuu inhottavalta. Onneksi löysin huutokaupasta käytetyn koneen viidellä eurolla, se helpotti hiukan. Tietokone on välttämätön, jos haluan vaikuttaa muuhunkin kuin omaan hiilijalanjälkeeni.”

Kun Ville-Veikko kirjoittaa vetoomuksen Intian hallinnolle, hän uskoo, että se luetaan. Jos ei lueta, hän kirjoittaa uuden. Ja uuden.

”Miten voisin olla auttamatta? Miten voisin keskittyä tienaamaan itselleni rahaa, kun suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään?”

Suomalaisesta ei tule adivasia, ja harva haluaa kaivaa ruokaa lumesta. Mistä voisin aloittaa maailman parantamisen?

”Siitä, että suljet joka aamu silmäsi ja mietit, mikä on tärkeintä, mitä juuri sinä voit tehdä.”

Entä jos suljen silmäni ja tajuan, että haluan suunnitella ihania laukkuja?

”Jos ne ovat laukkuja, jotka ovat tarpeellisia kaikille, ryhdy suunnittelijaksi. Jos niitä voivat ostaa vain tarpeeksi rikkaat ihmiset, voiko niiden suunnittelu olla elämäntehtäväsi?”

Ville-Veikon mieleen nousee joka aamu yksi ajatus:

”Minulla on varaa olla ilman. Se on tarkoitukseni tässä elämässä.”

Ville-Veikko Hirvelä on kansalaisaktivisti, joka vastustaa kuluttamista ja puolustaa maapallon köyhimpiä. Hän asuu Ruovedellä lapsuuskodissaan, auttelee sairasta isäänsä ja syö mieluiten dyykattua ruokaa. Hän on tehnyt koko elämänsä vapaaehtoistyötä kehitysmaiden hyväksi.

Lisää hyvää luettavaa saat, kun tilaat Kodin Kuvalehden! Tilaa tästä!

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.