Vasta halvaantuminen sai Johanna Nuutisen hakeutumaan terapiaan. Siellä hän uskalsi vihdoin puhua lapsuudessa kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
"Käsi kosketti, kun leikin koiraa ystäväni kanssa. 'Antakaapas tytöt minun kokeilla, oletteko te narttuja vai uroita.'
Muistan pumpernikkelin, jonka sain sen jälkeen.
Oli toinenkin käsi, joka kuului toiselle miehelle. Se tuli aina jostakin, vaikka yritin puristautua mahdollisimman kauas auton takapenkille. Käsi kopeloi rintojani ja alapäätäni.
En oikein ymmärtänyt, mitä tapahtui, enkä uskaltanut kertoa äidille ja isälle.Kun olin ehkä kymmenen, aloin panna vastaan. Läväytin miestä kädelle, että anna perhana olla!
Inhosin ja häpesin rintojani alusta asti.
KASVOIN PIENEN MAALAISTALON kuopuksena Pohjois-Karjalassa. En muista varhaislapsuudestani juuri mitään. Sisaruksilleni olin varmasti melkoinen rasite, koska he joutuivat hoitamaan minua vanhempien ollessa maatilan töissä.
Rintani alkoivat kehittyä kahdeksanvuotiaana. Ensin kasvoivat nännit, joita yritin peittää pukemalla kaksi paitaa päällekkäin. Nännieni takia minua nimitettiin Mutteriksi.
Rintani kasvoivat aivan järkyttävän isoiksi. Inhosin ja häpesin niitä alusta asti.
Yläasteella poikajoukko kiusasi minua lähes päivittäin.
Minut raahattiin koulun taakse tai tienpientareelle ja kaadettiin maahan. Kaksi poikaa piti käsistä, yksi istui päälle hajareisin ja repi paitani auki. He lääppivät ja kourivat rintojani. Tupakan polttava tuhka varisi paljaalle iholleni.
Minä rimpuilin ja yritin karkuun.
Ehkä olin aiheuttanut kaiken itse isoine rintoineni?
Jossain vaiheessa aloin pitää väkivaltaa normaalina. Nousin vain maasta, puistelin lumet ja lähdin tunnille.
Seuraavana päivänä kaikki tapahtui uudestaan.
Jos opettajat näkivät, he totesivat, että jaaha, Johannako täällä taas ja nyt pojat pois.
Luokan tytöt työnsivät minulle tunnilla lappuja, joissa luki 'vitun huora', 'lehmä' ja 'meijeri'.
Häpesin ja syyllistin itseäni. Ehkä olin aiheuttanut kaiken itse isoine rintoineni?
Olin helppo nakki, en osannut suojella itseäni.
TEINI-IÄSSÄ PYÖRIN LIEKSAN kylillä itseäni vanhempien poikien kanssa. Tai oikeastaan he olivat jo aikuisia miehiä. Olin varhaiskypsä, eivätkä ikäiseni pojanklopit kiinnostaneet.
Olin hukassa: en arvostanut itseäni enkä kehoani ja hain miehiltä hyväksyntää ja läheisyyttä. Minä olin helppo nakki, en osannut suojella itseäni.
Kapinaakin siinä oli. Käytin alkoholia ja ajauduin usein väärään seuraan. Miehet tarttuivat tilaisuuteen.
Eräänä perjantai-iltana olin taas menossa kylille, kun vastaan tuli eräs poika. Hän oli 17-vuotias, minä 15. En tuntenut poikaa sen kummemmin, mutta tiesin, että hän oli ongelmatapaus. Pelottavakin.
Poika tarttui minua kädestä ja alkoi raahata läheiseen hylättyyn taloon, jota kutsuttiin Tähtitaloksi. Minä rimpuilin ja yritin päästä irti. Hän ei irrottanut otettaan.
Ajattelin, että tapahtunut unohtuu, kun siitä ei puhu.
Muistan vieläkin lasinsirut kylmällä lattialla. Muistan, miten ne painoivat ja repivät alaselkääni. Haavat, ruhjeet ja mustelmat säilyivät pitkään.
Kun kaikki oli ohi, jäin autiotalon lattialle nyyhkyttämään. Hapuilin pimeässä ja vedin housut jalkaani.
Sen jälkeen on mustaa. En muista, meninkö kylille vai kotiin.
En uskaltanut kertoa kenellekään. Tunsin häpeää ja syyllisyyttä.
Ajattelin, että tapahtunut unohtuu, kun siitä ei puhu. Peitin kaiken iloisen ja reippaan kuoren alle.
Kolmen vuoden kuluttua poika menehtyi tulipalossa.
Petri oli erilainen, turvallinen ja luotettava.
SEKOILUT SAAVAT RIITTÄÄ, päätin 17-vuotiaana. Otin itseäni niskasta kiinni, lopetin alkoholinkäytön ja kylillä pyörimisen ja keskityin opintoihini. Kävin silloin kauppaoppilaitosta.
Lieksan videoliikkeessä oli töissä eräs mukavannäköinen Petri. Tiesin, että hän oli hyvä tyyppi, ei sellainen kuin moni muu kohtaamani mies.
Lieksassa olivat menossa Vaskiviikot eli Viskiviikot, kuten meillä päin sanottiin, kun teimme Petrin kanssa treffit. Hän ajoi sinisen Datsun Cherrynsä kirkon parkkiin, ja siellä suutelimme ensimmäisen kerran.
Se oli umpirakastuminen. Petri oli erilainen, turvallinen ja luotettava. Muutimme yhteen jo kahden viikon seurustelun jälkeen.
Ensimmäistä kertaa ihmiset katsoivat minua silmiin eivätkä rintoihin.
Jonkin ajan kuluttua muutimme asumaan Kuopioon, jossa hakeuduin terveydellisistä syistä rintojen pienennysleikkaukseen. Minusta lähti 2,5 kiloa, kuppikokoni pieneni F:stä C:hen. Tälläkin tavalla sain etäisyyttä menneeseen.
Isot rinnat olivat symboloineet minulle vihaa ja häpeää. Oli vapauttavaa päästä niistä eroon. Ensimmäistä kertaa ihmiset katsoivat minua silmiin eivätkä rintoihin.
20-vuotiaana synnytin esikoisemme Julian. Hän oli morsiustyttömme, kun kaksi vuotta myöhemmin menimme naimisiin.
Kolmen vuoden kuluttua syntyi Jade ja kahden vuoden päästä Patrik. Perhe-elämä ja äitiys olivat minulle unelmien täyttymys. Hoidin jokaista lasta kotona kolme vuotta.
Olen tähteistä tehty vahinkolapsi.
PÄÄTIN TOTEUTTAA HAAVEENI Patrikin synnyttyä ja lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi. Sen jälkeen opiskelin vielä suuhygienistiksi.
Olen usein tuntenut, että olen syntynyt epäonnen tähtien alla. Olen tähteistä tehty vahinkolapsi. Minuun ovat tulleet kaikki mahdolliset vaivat ja sairaudet, ja olen ollut leikkauksissa, joissa on korjattu synnynnäisiä vikoja.
Kaiken lisäksi Patrik sairastui ykköstyypin diabetekseen, mikä oli minulle järkytys. Jäin hoitamaan häntä kotiin, kunnes hänen sokeriarvonsa saatiin tasapainoon.
Myöhemmin samana vuonna minulla todettiin sekatyypin diabetes.
Kärsin myös selkävaivoista, mutta kun ne hieman helpottivat, aloin tehdä keikkaa Kuopion yliopistollisen keskussairaalan sisätautiosastolla. Pikkuhiljaa sain pitempiä määräaikaisuuksia. Tykkäsin kovasti hoitotyöstä ja siitä, että sain potilaat hetkeksi unohtamaan kivut ja sairaudet.
Konversiohäiriö on psyyken sairaus, joka ilmenee fyysisesti.
OUDOT OIREET ISKIVÄT syksyllä 2013 iskivät oudot oireet. Aloin kärsiä kuumeilusta, migreenistä, ylihengityksestä, rintakivuista ja sydämentykytyksistä. Joulukuussa kehoni petti täysin, ja minut kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan.
Sydämestä ei löytynyt mitään vikaa, mutta minut otettiin osastolle tutkittavaksi.
Kesken sairaalan aamupalan vasen puoleni valahti veltoksi. Suupieli alkoi roikkua, puhe puuroutui, vasen käsi ja jalka eivät toimineet. Pelkäsin kuolevani.
Paikalle hälytettiin neurologi. Mitään elimellistä syytä halvaukselle ei löytynyt, mutta meni kuukausi ennen kuin jalkani taas kantoi.
Halvauskohtausten toistuessa neurologi sanoi, että kyseessä oli konversiohäiriö, jota kutsuttiin ennen hysteriaksi.
Kyseessä on psyyken sairaus, joka ilmenee fyysisesti. Sen laukaisee yleensä stressi tai jokin psyykkinen syy, kuten lapsuuden trauma.
Minut ohjattiin psykiatrille.
Pala palalta mursin möykkyä sisälläni.
AIVAN KUIN OLISIMME terapeutin kanssa kuorineet sipulia, etenimme pikkuhiljaa ydintä kohti. Vuoden terapian jälkeen uskalsin kertoa hänelle, mitä minulle oli tehty pikkutyttönä. Sen jälkeen kerroin hänelle kaiken.
Psykiatri selitti, että mieleni ei ole pystynyt käsittelemään asioita, joita minulle on tapahtunut. Olen piilottanut ne, ulkoistanut itseni niistä.
Näin terapiassakin kokemani asiat kuin elokuvana, jota katselin. En aluksi suostunut ymmärtämään, että ne tapahtuivat minulle.
Vaikka minuun sattui, minun oli pakotettava itseni muistamaan ja puhumaan. Pala palalta mursin möykkyä sisälläni.
Ymmärsin, ettei mikään ollut minun syytäni.
Lopulta ymmärsin, kuinka väärin minulle oli tehty.
Ymmärsin myös, että mikään ei ollut minun syytäni: ei hyväksikäyttö, ei ahdistelu, ei kiusaaminen, ei väkivalta eikä raiskaus.
Aloin hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen, kokemuksineni, vikoineni, arpineni. Olen oivaltanut syy-yhteyksiä ja saanut selityksen monelle asialle.
Terapian ansiosta pystyin vihdoin kertomaan kokemuksistani myös Petrille. Hän ymmärsi niin hyvin kuin toivoa saattaa ja ihmetteli, miten olen voinut kantaa sellaista taakkaa.
Olen kertonut kokemuksistani myös lapsilleni, vanhemmilleni ja läheisimmille ystävilleni.
Ei tässä mitään, minä vain halvaannuin.
HALVAUKSIA TULEE YHÄ vähintään kerran kuukaudessa. Kohtaus iskee missä vain: saunassa, kaupassa, lenkillä, sohvalla. Vasen puoli valahtaa veltoksi ja jalka pettää. Joskus menetän myös puhekykyni.
Sivulliset säikähtävät ja kysyvät, voisivatko he auttaa. Minä yritän hymyillä ja vakuuttaa, että ei tässä mitään, minä vain halvaannuin. Kotona sitten romahdan ja itken.
Kohtauksesta toipuminen vie viikosta kuukauteen. Psykiatrini sanoo, että minulla on kuitenkin hyvät mahdollisuudet parantua.
Nyt olen halvausoireiden takia kotona kuntoutustuella vuoden loppuun. Elämäni tuntuu oravanpyörältä, josta en pääse pois.
Kiitän joka päivä perhettäni siitä, että he jaksavat tukea minua. Myös parisuhteeni on vain lujittunut. Rakastamme Petrin kanssa toisiamme edelleen täysillä. Minulla on mahtava mies, joka on vuoreni, ja upeat lapset, jotka ymmärtävät.
Nyt rakennan muuria pumpulista.
MIESVIHAAJAA KOKEMUKSENI eivät ole minusta tehneet. Tajuan, että kaikki miehet eivät ole samanlaisia.
Pyrin kuitenkin välttelemään tilanteita, joissa joudun jäämään vieraan miehen kanssa kahdestaan. En myöskään liiku pimeällä yksin.
Julian ja Jaden puolesta minun ei ole tarvinnut huolehtia. Heillä on maalaisjärkeä ja vahva itsetunto.
Kaikesta kokemastani huolimatta tulen koko ajan vahvemmaksi. Olen päässyt pahimman yli ja oppinut rakastamaan itseäni.
Jos aiemmin rakensin ympärilleni muuria tiiliskivistä, nyt rakennan sitä pumpulista."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2016.
Ystävän kirje Johannalle
Rakas Johanna
Tutustuimme 1980-luvun lopulla luistelukentällä. Sinä olit 13-vuotias, minä 16. Meistä tuli kuin paita ja peppu.
Yhteydenpito harveni, kun muutitte Kuopioon. Sain tyttärestänne Jadesta ihanan kummitytön, mutta elämän kiireissä yhteytemme katkesi kymmeneksi vuodeksi.
Ikävöin sinua paljon. Kaipasin nauruamme.
Otit yhteyttä pari vuotta vuotta sitten ja tapasimme kesämökillämme. Siellä puhuimme kaiken, itkimme ja nauroimme.
Vasta silloin avauduit nuoruutesi tapahtumista. Minulle paljastui, miten syvät haavat tapahtumat olivat sinuun jättäneet.
Vaikka rankat vaiheet ovat kurittaneet sinua, olet elämänhalua uhkuva vahva nainen. Olet paras ystäväni ja aina sydämessäni.
Rakkaudella Maarit
