Kolmekyppinen poika on etääntynyt lähes tavoittamattomiin, ja se tuntuu kipeältä.
Kolmekymppinen poikamme, ainoa lapsemme, on etääntynyt viime vuosina lähes tavoittamattomiin. Aikaisemmin suhteemme oli hyvä, ja etääntyminen tuntuu kipeältä. Hän ei pidä juurikaan yhteyttä, soittaa tai käväisee lähinnä jos tarvitsee meiltä jotakin.
Hän on asunut neljä vuotta yhdessä tyttöystävänsä kanssa, ja ymmärtääkseni välimme miniään ovat asiallisen hyvät.
Kuulemme poikamme asioistaan harvakseltaan muualta, esimerkiksi kun joku kysyy, mitä tykkäämme heidän remontistaan. Emme ole edes kuulleet siitä, saati nähneet, sillä meitä ei juuri koskaan kutsuta heille. Harvoin nähdessämme poika ja miniä ovat kuitenkin ystävällisiä ja juttelevat kuin ei mitään ongelmaa olisi.
Olemme miettineet päämme puhki, mitä on tapahtunut tai onko tapahtunut mitään? Pojan kanssaan ei ole ollut konfliktia. Hänen lapsuutensa on ymmärtääksemme mennyt ihan hyvin, joskus juttelimme, ja hän sanoi, että oli kiva lapsuus.
Olemme ymmällämme. Toisaalta mietimme, kuuluuko tällainen asiaan, onhan hän asunut jo pitkään poissa kotoa ja elää parisuhteessa.
Pitäisikö asia ottaa puheeksi, vai onko parempi antaa olla? Ketäänhän ei voi painostaa pitämään yhteyttä, sellainen yhteys ei ole aito.
Hämmentynyt
