Marketta Savolainen on nähnyt, miten rankkaa on, kun kroppa lakkaa tottelemasta. Pelkoa hän ei silti tunne. Juttu on julkaistu KK:n Naistenviikko-sarjassa, jossa naiset kertoivat kehostaan.
"Kun alakerran asunnossa vähän aikaa sitten syttyi tulipalo, puin rauhassa takin päälle ja sipaisin väriä huuliini. Vasta sitten menin parvekkeelle odottamaan salskeaa palomiestä.
Punattuna olo on huolitellumpi.
Tietenkin olisin paennut vaikka yöpaidassa, jos olisi ollut pahempi hätä. Turhamainen en ole. En halua kruusailla tai koreilla vaatteilla, vaikkei peilikuva mikään kaunis olekaan.
Jokaisen täytyy kompastella oma polkunsa.
PÄÄ JA JALAT TOIMIVAT, miten voisin toivoa enempää? Kaikki muu on pelkkää plussaa.
Kun oma kroppa lakkaa tottelemasta, se on kova pala. Olen nähnyt, miten ystäville on käynyt.
Vaan sanopa näin kaksikymppiselle! Sen ikäinen pitää terveyttä itsestään selvyytenä, odottaa koko ajan jotain suurta tapahtuvaksi, ajattelee vanhempien olevan tylsiä ja urautuneita.
Niin pitää ollakin. Jokaisen täytyy kompastella oma polkunsa.
Nuorelle Marketalle sanoisin, että murehdi vähemmän.
JOSKUS OLIN VARMA, että kolmekymmentä täyttäneet ovat ikäloppuja. Nyt viisikymppisetkin tuntuvat aika nuorilta. Kalkkisikä siirtyy.
Olen sisältä samanlainen kuin nuorena. Ei luonne muutu, vaikka vanhenee.
Sama Marketta ajoi pikkuveljen kanssa keskisuomalaista kylätietä 1960-luvulla, kun ensimmäinen ajokortti kuumotti käsilaukussa. Silloin huulissa oli valkoista tönkköhuulipunaa ja tie tuntui jatkuvan loputtomiin. Suuri maailma pelotti, vieraat ihmiset ja paikat, eduskuntataloakaan en ollut koskaan nähnyt. Surin, että pärjäänköhän elämässä.
Pärjäsin. Ihminen pärjää, kun on pakko.
Nuorelle Marketalle sanoisin, että murehdi vähemmän. Kaikki kyllä järjestyy, jos itse yrittää.
Kakun leipominen tekee onnelliseksi.
OLEN YLPEÄ SIITÄ, että etenen sinnikkäästi tavoitteitani kohti.
Kun päätin siivota kesämökin varaston kaikesta moskasta, kannoin vanhoja sanomalehtiä ja rikkinäistä sälää kaatopaikalle kolme kesää. Sitten tuli valmista. Otin puhtaasta lattiasta valokuvan muistoksi.
Sekin minussa on hyvää, etten ole kova rehentelemään.
Keskityn omaan pieneen onneeni, en kerskaile siitä. Kakun leipominen tekee onnelliseksi. Tai se, että joku tervehtii iloisesti, kun käyn kaupassa. Ja lastenlapset, kumpikin isoja persoonia!
Mitä muka pelkäisin?
KESÄNI VIETÄN MÖKILLÄ mäntyisessä niemessä. Usein olen ihan itsekseni. Sahaan puita, iltaisin saunon ja uin. Sähköt puuttuvat, joten kun on pimeää, on todella pimeää.
Jotkut kysyvät, miten uskallan. Mitä muka pelkäisin? Kummituksiin en usko, vihamiehiä ei tietääkseni ole, karhuistakin vain pieniä näköhavaintoja.
Minusta on tullut rohkea. En pelkää edes kuolemaa."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.
