Sianruhon piti päätyä Hirttäjät-näytelmään. Toisin kävi.
Yksi sianruho tarvittaisiin, ilmoitti ohjaaja. Tehdään sellainen, lupasi Sanna Sucksdorff.
Kun on toiminut yli 30 vuotta Kansallisteatterin tarpeiston valmistajana, harva asia yllättää. Tarpeiston valmistaja toteuttaa ideat koruista metrisiin rakennelmiin. Veistämällä, hitsaamalla, ompelemalla, valamalla, photoshoppaamalla, miten vain.
Sika rakennettiin superlonista, puusta, metallista, kumista, lycrasta ja teräsvaijerista. Valmista syntyi neljässä päivässä. Oikea, ruhomainen tuntuma oli tärkeä.
"Jos näyttelijä viskoo ruhoa lavalla, siitä ei voi kuulua kops. Pitää kuulua mäiskäys."
Sianruhoa ei tarvitakaan, teurastamomiljöö jätetään näytelmästä pois, ilmoitti ohjaaja seuraavaksi. Ei se kirpaissut. Niin käy aika usein.
"Ehdotuksia lentelee. Jos ne eivät istukaan kokonaisuuteen, sanotaan heipat, ei draamailla."
Possu odottaa kärsivällisesti varastossa ja pääsee joskus vielä lavalle, Sanna arvelee. Roskikseen sitä ei heitetä. Vain yksi asia Sannaa vähän harmittaa. Ettei possulle tullut annettua nimeä.
"Kun rekvisiittaan kuuluva eläin on valmis, katson kalenterista, kenen nimipäivää vietetään. Aikaansaannos saa sitten kyseisen nimen."
Vähän aikaa sitten syntyi delfiinin luuranko, joka sai nimekseen Kerttu.
"Kerttu oli melkoisen taustatyön jälkeen anatomisesti oikeaoppinen, näytelmäänsä sopiva, linjakaskin", Sanna muistelee.
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2016.
