Äiti, sijaisäiti ja tukiäiti Anni Lehto: "Kaikki lapset ovat lainaa"

Anni ei ole ajatellut lähteä niihin bileisiin. Ei huvita, eikä hän edes tunne tyyppiä, jonka kotona ne ovat. Paras kaveri ei kuitenkaan anna periksi. Hänen on päästävä bileisiin, koska siellä on yksi poika. Yksin hän ei voi mennä, joten Anninkin on pakko tulla, pakko. Niin Anni vetäisee tukan ponnarille ja farkkuhameen päälle.

Juhlat ovat kerrostalossa tamperelaisessa lähiössä. Heti alaovella Anni näkee Pekan. Pekalla on sama matka ja heti tutut silmät. Hengitys höyryää kevättalven illassa.

Etukäteen ei koskaan tiedä, milloin tulee hetki, joka muuttaa elämän suunnan. Tämä on se hetki.

Tunnit kuluvat, vieraat lähtevät, kaikki paitsi Anni ja Pekka. He istuvat olohuoneen sohvalla ja puhuvat, puhuvat, puhuvat.

Puoli vuotta myöhemmin he remontoivat Pekan vanhempien omakotitalon kellariin ensimmäisen yhteisen kotinsa, yksiön, jonne on oma sisäänkäynti. Seinät he maalaavat keltaisiksi, sillä keltainen on ilon ja auringon väri. On vuosi 2001. Kumpikin on 17 vuotta.

Annin ja Pekan tarina alkoi koti-bileistä melkein 15 vuotta sitten.

Kun tästä selviän

Yksitoista vuotta myöhemmin Anni Lehto makaa Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa ja pelkää kuolevansa. Aivokalvontulehdus on romauttanut voinnin: valot ja värit oksettavat, päätä ei voi liikuttaa. Käsivarsi on mustelmilla, koska antibioottitippa menee suoneen liian hitaasti ja pistokohtaa joudutaan vähän väliä vaihtamaan.

Sairaalan kelmeän halogeenilampun valossa Anni ajattelee: Jos tästä selviän, kun tästä selviän, tiedän, mitä loppu-elämältä haluan.

Kun Pekka tulee seuraavan kerran katsomaan, Anni kertoo sen hänelle.

Samaan aikaan, samassa sairaalassa, Annin ja Pekan tietämättä, heille syntyy lapsi.

Anni rakasti käsitöitä ja askartelemista jo lapsena.

Talo täynnä elämää

Unelma on ollut Annilla lapsesta saakka. Hän on kirjoittanut sen päiväkirjaansa ensimmäisen kerran 7-vuotiaana, heti kirjoittamaan opittuaan. Hän haluaa talon täynnä lapsia ja eläimiä, talon täynnä elämää.

Pekalla on sama haave. Keltaseinäisen kellariyksiön aikoina he puhuvat illat pitkät ajatuksistaan. Illat taittuvat öiksi, ja aamuisin kouluun lähtee kaksi sikkurasilmäistä, valvonutta nuorta.

Ihan vielä he eivät perusta perhettä, sillä ensin hoidetaan koulut loppuun. Anni käy lukion ja opiskelee kädentaitojen ohjaajaksi. Pekasta tulee sähkö-asentaja. Opiskeluaikoina he hoitavat mielellään tuttavien lapsia. Sana lapsirakkaasta pariskunnasta kiirii: he ovat vähän päälle parikymppisiä, kun heitä pyydetään lastenhoitokeikalta tuttujen 9- ja 4-vuotiaiden sisarusten tukiperheeksi.

"Rakkaus tuntuu samalta, tuli lapsi perheeseen millä tavalla vain", Anni sanoo.

Tukiperheeksi ryhtyminen tarkoittaa, että kerran pari kuussa lapset tulevat viikonlopuksi hoitoon. Näin tehdään, jotta lapset saisivat elämäänsä lisää turvallisia, pysyviä aikuisia, ja jotta lasten omat vanhemmat jaksaisivat paremmin. Usein tukiperhettä tarvitsevien lasten vanhemmat ovat yksinhuoltajia, joilta oma tukiverkosto syystä tai toisesta puuttuu.

Anni ja Pekka miettivät tarkkaan vastaustaan. Tuntuu hyvältä ja oikealta, mutta voivatko he sitoutua, parikymppiset nuoret? Heitä ei huoleta vapaiden viikonloppujen menetys - juhlimiseen ja kavereiden tapaamiseen jää kyllä aikaa - mutta entä jos he jossain vaiheessa lähtevät töihin ulkomaille? Kotikaan ei ole suuren suuri. Ei sentään enää kellariyksiö, vaan vuokrakaksio kerrostalosta.

He keskustelevat kaupungin sosiaalityöntekijöiden kanssa, pohtivat asiaa ja kuuntelevat lopulta sydämen ääntä.

Kerran kuussa perjantaisin he hakevat lapset luokseen. Iltasaduksi luetaan Elsa Beskowin Hattulan väki, koska siihen saa keksiä itse riimejä. Lauantaisin tehdään jotain hauskaa: retkeillään, mökkeillään, leivotaan vaikka.

Mitä tutummiksi lapset tulevat, sitä rakkaammiksi he käyvät. Anni ja Pekka alkavat odottaa viikonloppuja lasten kanssa enemmän kuin niitä muita.
Ajatus kypsyy. Kun Annin opinnoista on enää vuosi jäljellä, he päättävät, että vauva saa tulla.

Kaikki lapset ovat lainaa

Vauvaa ei tule. Tulee kaksi keskenmenoa.

Onneksi on koira, jonka kanssa voi kävellä pitkiä lenkkejä ja puhua surua pois. Joka päivä Anni ja Pekka kävelevät ja puhuvat, puhuvat ja kävelevät. Tämä ajatus lohduttaa: perhe voi syntyä monella tavalla.

Viikonloput tukiperheenä ovat jo opettaneet heille, että biologia ei määrää tunnetta. Kun lapsen kanssa viettää aikaa, häneen kiintyy riippumatta siitä, miten hän on tullut perheeseen.

"Tarvitseeko lapsen olla ikioma?" Anni ja Pekka miettivät.

Tukiperheenä he ovat säännöllisesti yhteydessä sosiaalityöntekijöihin. Siksi he tietävät, että myös sijaisperheistä on huutava pula. Heidän kotikaupungissaankin on monta lasta, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua vanhempiensa kanssa ja tarvitsevat uuden kodin. Adoptioon sen sijaan on pitkä jono.

Tarvitseeko lapsen olla ikioma, Anni ja Pekka miettivät ja toteavat: ei. Ihmistä ei voi omistaa. Ei koskaan, ei ketään.

"Ei omaakaan lasta voi laittaa pussiin talteen. Kaikki lapset ovat lainaa. He lähtevät joskus kotoa ja päättävät lopulta itse, haluavatko pitää yhteyttä niihin, joiden kanssa varttuivat."

Omakotitalon yläkerrassa on lasten valtakunta.

He ovat jo päättäneet aloittaa sijaisperhekoulutuksen, kun Anni tulee kolmannen kerran raskaaksi. Tällä kertaa raskaus ei pääty pettymykseen. Syntyy Aurelia, Ruususuu, kimpale kultaa.

Aurelia on puolitoistavuotias, kun Anni sairastuu aivokalvontulehdukseen. Sairaus alkaa vyöruususta, joka ulottuu kädestä korvaan. Aivokalvontulehdusta ei huomata heti, vaan Anni käännytetään lääkäriltä kolmesti kotiin, vaikka hänen vointinsa heikkenee. Lopulta Pekka vie hänet suoraan sairaalaan.

Anni on sairaalassa kaksi viikkoa. Eräänä päivänä sairaalasängyn viereen tulee kaupungin sosiaalityöntekijä, joka haluaa keskustella siitä, miten pienen Aurelian hoito järjestetään Annin sairauden ajaksi. Se pysäyttää. Tällä kertaa Anni ei puhu sosiaalityöntekijän kanssa auttajana vaan autettavana.

"Se on varmasti jokaisen äidin pahin pelko. Että ei pysty hoitamaan lastaan."

Pekka jää pois työstä hoitaakseen lasta, mutta avuttomuuden hetki kirkastaa Annille: kenelle tahansa voi käydä näin.

"Se on varmasti jokaisen äidin pahin pelko. Että ei pysty hoitamaan lastaan. Että sattuu jotain ja lapsi jää."

Ajatus nostaa vedet silmiin vielä vuosien päästä.

Sairaalassa olleessaan hän sanoo Pekalle: Jos tästä toivun, kun tästä toivun, haluan sijaisvanhemmaksi niin pian kuin mahdollista.

Kun Anni pääsee sairaalasta ja auto kaartaa kotikaupunginosaan, Annilta pääsee itku.

Kolme kuukautta myöhemmin tulee puhelu: täällä on kolmen kuukauden ikäinen poika, jonka sijaisvanhempia te saatte olla.

Hormonimyrsky iskee

Ihmisen geneettinen perimä, mitä se merkitsee? On arpapeliä, millainen yhdistelmä perimän rakennuspalikoista kulloinkin syntyy. Myös biologinen lapsi on oma ainutkertainen itsensä, mysteeri. Ja rakkaus lapseen on yhtä fyysistä, oli synnyttäjä kuka hyvänsä. Kun Anni kuulee, että heille tulee vauva, hormonimyrsky ottaa vallan. Raskauspahoinvointi velloo samoin kuin Aureliaa odottaessa. Itkettää.

Nyt odotus on lyhyt ja intensiivinen. Yhtenä päivänä Anni ja Pekka istuvat sosiaalitoimiston neuvotteluhuoneessa, jossa on vaunut ja vaunuissa nukkuva vauva. Anni on niin sekaisin onnesta, että ei muista ottaa edes valokuvaa. Kun vauva herää, Anni ottaa hänet syliin.

Lapsi on viettänyt elämänsä kolme ensimmäistä kuukautta kriisiperheessä. Sieltä hän saa mukaansa pinon valokuvia, joista näkyy, miten häntä on hoidettu, hellitty ja ihailtu. Yhdessä kuvassa hän on kylvyssä, valoisa hymy ja luottavainen katse suunnattuna kylvettäjään, kriisiperheen äitiin. Äidin ilme kertoo: olet aivan ihana.

Anni tallettaa kuvat vauvakirjaan, johon hän kirjoittaa myös omasta onnestaan, ensimmäisten yhteisten päivien ihmettelystä. Hän ostaa videokameran, jotta saa mahdollisimman paljon muistoja talteen. Kun poika kasvaa, niitä katsellaan yhdessä. Vaiettuja ajanjaksoja ei ole. Erona Aurelian vauva-aikaan on vain se, että nyt Pekkakin voi osallistua yösyöttöihin.

"Lapsi on lapsi, ei kenenkään sijainen. Me vanhemmat olemme sijaisia.

Annia ihmetyttää, kun jotkut ihmiset kummastelevat, voiko toisen lasta rakastaa kuin omaansa. Hänestä rakkaus tuntuu samalta.

Sekin harmittaa, kun jotkut kutsuvat poikaa virheellisesti sijaislapseksi.

"Lapsi on lapsi, ei kenenkään sijainen. Me vanhemmat olemme sijaisia."

Pojalla on kaksi äitiä, ja Anni kertoo hänelle yhä uudestaan, että kumpikin äiti rakastaa häntä hurjasti. Toinen synnytti, toinen kasvattaa omanaan, kumpikin rakastaa.

"Se ei ole meiltä pois, että hänellä on monta ihmistä, jotka välittävät."

Kun Aurelia oli vuoden, Anni sairastui vakavasti. "Silloin tajusin, että kuka tahansa voi tarvita apua."

Jokainen sijaisvanhemmaksi ryhtynyt joutuu elämään sen tiedon kanssa, että tilanteet saattavat muuttua ja sijoitettu lapsi voi joskus palata biologisten vanhempiensa luo. Anni ei anna menettämisen pelolle valtaa.

"Sellainen päätös tehdään vain, jos se on lapsen etu. Vauvana pitkäaikaisesti sijoitetut lapset muuttavat ani harvoin."

Enempää Anni ei uskalla sanoa.

"Tämä lapsi on meidän onni, meidän lahja, mutta samalla pitää muistaa, että huostaanotto sattuu aina. Pitää säästellä sanoja, ettei omalla onnellaan satuttaisi muita."

Elämän mittainen suhde

Tukiperheenä Anni ja Pekka ovat jatkaneet kaikki nämä vuodet. Yhdeksänvuotiaasta pojasta on kasvanut täysi-ikäinen. Pikkusisko on yläasteella. Varsinaista tukitoimintaa ei enää tarvita, vaan sisarukset käyvät Lehdoilla silloin tällöin omasta halustaan.

Äskettäin Anni sai puhelimeensa Whatsapp-viestin, jossa nuori mies esitteli huoneensa uutta järjestystä. Poika on myös tarjoutunut monesti auttamaan pikkuisten hoitamisessa. Se liikuttaa Annia.

"Pekan kanssa olemme nauraneet, että nämä sisarukset olivat meille kuin harjoituslapsia. Heidän kanssaan kokeilimme erilaisia kasvatuskeinoja ja mietimme, mikä toimii ja mikä ei. Olimme kuin mummu ja pappa, jotka saavat lapset luokseen viikonlopuksi ja saavat tehdä kaikkea hauskaa. En ikinä olisi silloin aikoinaan arvannut, että saamme jotain näin pitkälle kantavaa, elämänmittaisen ihmissuhteen."

Annin lapsuuden päiväkirjassa lukee, että hän haluaa ainakin seitsemän lasta.

Viime kesänä Lehdot lupautuivat tukiperheeksi uudelleen. Nelivuotias tyttö käy heillä nyt kerran kuussa.

Annin lapsuuden päiväkirjassa lukee, että hän haluaa ainakin seitsemän lasta. Tähän hetkeen tässä on tarpeeksi: Aurelia ja pieni poika, Lilli-kissa ja Ransu-koira, sekä kolme lasta, jotka käyvät silloin tällöin.

"Nyt haluan varmistaa, että pystyn antamaan näille lapsille kaiken sen ajan ja rakkauden, minkä he tarvitsevat", Anni sanoo.

Kenties tulevaisuudessa tilaa on vielä yhdelle. Millä tavalla hän tulee perheeseen, sen näyttää elämä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2015.