Mariella lähti väkivaltaisesta parisuhteesta: "Syytin lyönneistä vain itseäni"

"Vaikeinta elämässäni on ollut sanoa ääneen: Olen nainen, joka ottaa kotona turpaansa. Olen nainen, joka palaa aina väkivaltaisen miehensä luo.

Olin aina halveksinut sellaisia naisia. Pidin heitä heikkoina ja säälittävinä. Nyt tiedän, että kuka tahansa voi joutua perheväkivallan uhriksi.

Tapasin Danielin laivaterminaalissa vuonna 2011. Olin lähdössä kavereitteni kanssa risteilylle, ja yhteinen ystävämme esitteli meidät.

Ensin huomasin ripset. En ollut koskaan nähnyt miehellä niin pitkiä silmäripsiä. Sitten huomasin kiltin katseen, veistokselliset piirteet, treenatun kropan ja täydellisen pepsodenthymyn.

"Kukaan ei ollut koskaan puhunut minulle niin."

Seurustelumme alkoi samana iltana. Daniel hukutti minut kehuihin. Minulla oli kuulemma urheilijan kroppa, olin kauniimpi ja ihanampi kuin kukaan hänen aiemmista tyttöystävistään. Leijuin pilvissä. Kukaan ei ollut koskaan puhunut minulle niin.

Huomaavaisuudellaan Daniel hurmasi myös ystäväni. Heidän mielestään hehkuin, näytin onnellisemmalta kuin koskaan. Onnellinen olinkin. Daniel ei pelkästään rakastanut minua, hän jumaloi kaikkea minussa.

Itsekseni ihmettelin, miksi Daniel ei esitellyt minua omille ystävilleen. Hänhän oli ihana tyyppi, miksei hänellä ollut kavereita?

Muitakin varoitusmerkkejä oli alusta asti. Daniel ihaili väkivaltaa, katsoi netistä tappeluvideoita ja vapaaotteluita. Kerran löysin hänen taskustaan metalliketjuja. Kun kysyin, mitä ne ovat, hän vastasi, että tappeluketjuja.

En kysynyt enempää. En halunnut tietää. Pysyttelin mieluummin vaaleanpunaisessa haavemaailmassani.

En muista ensimmäistä lyöntiä. Ehkä se oli läpsäisy poskelle baari-illan jälkeen. Pidin sitä pikkujuttuna, sillä itsehän olin ärsyttänyt, ehkä juonutkin pari liikaa.

"Olin hänelle ilmaa."

Puolen vuoden kuluttua ensitapaamisestamme muutimme yhteen. Käräytin Danielin yhä useammin siitä, että hän viestitteli muiden tyttöjen kanssa. Kun kysyin viesteistä, hän naurahti kylmästi. Sydämeeni sattui. Hän lakkasi puhumasta, ei suostunut edes katsomaan minuun. Olin hänelle ilmaa.

Siinä vaiheessa riitojemme kaava alkoi toistaa itseään. Tiesin, että jos heittäisin lautasen lattialle, Daniel kävisi päälleni. Niinpä heitin. Daniel kaatoi minut lattialle, potki ja kuristi. Minuun sattui, mutta ainakaan en ollut enää ilmaa. Kestin lyönnit paremmin kuin välinpitämättömyyden.

Joskus lyöminen kesti vain silmänräpäyksen. Joskus se kesti niin pitkään, että ajantajuni katosi.

Aina kun välikohtaus oli ohi, vetäydyin yksin vessaan tai makuuhuoneeseen. Yritin miettiä, miten pääsisin eteenpäin. Halusin unohtaa, sivuuttaa kaiken, tehdä sovinnon.

"Aina kun Daniel löi, minä pyysin anteeksi."

Sen jälkeen kävelin Danielin luo ja pyysin häneltä anteeksi. Sanoin: Sori, että olin taas niin hankala, että sinun oli pakko käydä minuun käsiksi.

Daniel oli lyönyt minua, mutta minä pyysin anteeksi.

Daniel pyysi minulta anteeksi tasan kerran. Hän oli lyönyt naamani lattiaan niin, että jouduin lähtemään sairaalaan. Odotin sairaalan aulassa tunteja mutta tajusin, etten voisi kertoa lääkärille totuutta vamman synnystä. Kotona Daniel itki ja lupasi, ettei satuttaisi minua enää koskaan.

Minä uskoin. Joka ainut kerta, kun Daniel oli lyönyt, minä uskoin, että se oli viimeinen lyönti.

Olin varma, että syy väkivaltaan oli minussa. Minähän provosoin, riehuin ja heittelin tavaroita. Ärsytin niin kauan, ettei Danielille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin lyödä. Osasin olla hankala. Joskus löin takaisinkin.

"Hänestä vika oli minussa."

Ehdotin, että menisimme yhdessä pariterapiaan. Daniel kieltäytyi. Hänestä vika oli vain minussa. En kuulemma hallinnut tunteitani.

Vasta nyt ymmärrän, ettei kenelläkään ole oikeutta satuttaa minua. Ei, vaikka ärsyttäisin kuinka.

Pieni Mariella oli äidin tyttö.

Mustelmien peittelystä tuli minulle yhtä arkipäiväistä kuin ripsivärin laittamisesta. Joka aamu katsoin peilistä, missä päin kroppaani oli riidan jälkiä. Kasvojen lisäksi tarkistin käsivarteni. Jos mustelmia oli niissäkin, piti valita pitkähihainen paita.

Peitevoidetta sivellessäni en tuntenut mitään. Elin ajattelematta ja tuntematta. Se oli ainut keinoni selviytyä.

"Kavereilleni kerroin vain hyvistä asioista."

Kaverini ihmettelivät, miten minusta oli yhtäkkiä tullut niin kömpelö. Selitin, kuinka olin muka kompastunut, törmännyt oveen, toikkaroinut bileissä. Kun äitini kysyi, oliko kaikki hyvin, tiuskaisin, että oli.

Jos kaverini kysyivät, miten meillä meni, kerroin vain hyvistä asioista. En valehdellut, jätin vain paljon kertomatta. Kuvittelin, että jos en sanoisi pahoja asioita ääneen, ne eivät olisi totta.

Jos en vastannut työpaikallani ravintolassa heti puhelimeen, Daniel suuttui. Jos en ilmoittanut joka sekunti, kenen kanssa olen, hän suuttui. Jos tapasin kavereitani, hän syytti minua pettämisestä.

Välissä saattoi olla monta rauhallista viikkoa. Silloin Daniel oli hellä ja hauska. Tuntui hirveältä, että hän epäili rakkauttani. Mikään, mitä tein tai sanoin, ei saanut häntä luottamaan minuun.

Vähitellen aloin perua menojani. Ilmoitin kavereilleni, etten päässytkään tapaamaan heitä, koska minulla oli muka töitä. Jännitin etukäteen jopa laivareissua, joka minulla oli joka vuosi tapana tehdä äitini, siskoni ja veljeni kanssa. Laivalla en pystynyt rentoutumaan. Vilkuilin vain kännykkääni ja mietin raivokohtausta, jonka Daniel järjestäisi, kun palaisin reissulta.

Lopulta jätin laivareissut väliin.

"Keskityin kuvittelemaan, miten onnellinen tulevaisuudestamme tulisi."

Kun olimme olleet yhdessä pari vuotta, päätimme mennä naimisiin. Keskityin kuvittelemaan, miten onnellinen tulevaisuudestamme tulisi, miten söpöjä lapsia saisimme, miten hyväksi kaikki muuttuisi. Nykyhetkeä kieltäydyin ajattelemasta.

Tässä kuvassa kokeilen hääpukuani. Vain hääkutsut olivat enää postittamatta.

Ostin unelmieni prinsessapuvun. Häät oli tarkoitus pitää laivalla. Teetin hääkutsut ja jätin ne keittiön pöydälle odottamaan. Kaikki oli valmista. Enää piti vain pudottaa kutsut postilaatikkoon.

Tuli vappu 2013. Vietimme kavereittemme kanssa iltaa baarissa, kun riita Danielin kanssa alkoi. Syy oli niin mitätön, etten enää muista sitä.

Kotona riita jatkui. Sanoin, että häivyn, ja lähdin hakemaan takkiani eteisestä. Seuraavaksi havahduin siihen, että makasin lattialla. Tajusin makaavani verilammikossani, lasinsirpaleitten päällä. En pystynyt nousemaan.

"Tajusin, että minulla oli muutama sekunti aikaa paeta."

Daniel jatkoi potkimistani. Sohaisin häntä lasinsirpaleella, ja hän lähti kättään pidellen vessaan.

Tajusin, että minulla oli muutama sekunti aikaa paeta.

Keräsin kaikki voimani, nousin ylös, juoksin rappukäytävään ja soitin naapurin rouvan ovikelloa. Hän vetäisi minut mitään kysymättä sisään.

Sairaalassa en saanut lääkäriltä myötätuntoa vaan ylimielisen saarnan siitä, että tuollaiseen suhteeseen ei kannata jäädä. Tunsin olevani tyhmä nainen, joka ansaitsi saada turpaansa, kun ei kerran tajunnut lähteä.

"Aamulla äiti pesi hiukseni verestä."

Kukaan lääkäreistä, sairaanhoitajista tai poliiseista ei sanonut, että Daniel teki väärin, kun hän löi. Kaikki hokivat, että minä tein väärin, kun jäin.

Soitin sairaalasta äidilleni ja kysyin, saisinko tulla kotiin. Kun hän avasi oven, hän tuijotti minua hiljaa. Sitten hän sanoi, että nyt menet nukkumaan, pestään hiuksesi huomenna.

Seuraavana aamuna äiti pesi hiukseni verestä. Hän pesi myös veriroiskeet kotimme seinistä, kun haimme tavarani.

Kun näin äitini pesemässä entisen kotini seiniä, tajusin, että tämä tuska ei koskenut enää vain minua. Se koski myös äitiäni. Äitini on ihminen, jota ihailen ja rakastan eniten maailmassa. Isäni kanssa en ole ollut väleissä sen jälkeen, kun hän lähti ja perusti uuden perheen.

Poliisi ilmoitti, että syyttäjä nostaisi tapauksesta jutun, halusin tai en. Päätin suostua asianajajaan.

Kun näin Danielin oikeudenkäynnissä, hän näytti pienemmältä kuin muistin. En pelännyt häntä enää. Hän ei näyttänyt edes komealta, hohto hänen ympäriltään oli kadonnut.

"Tunsin lamaannuttavaa surua."

En poksauttanut samppanjapulloa auki, kun Daniel sai yli kahden vuoden vankilatuomion. Tunsin lamaannuttavaa surua. Surin sitä, että hän oli tuhonnut elämänsä ja että menetin haaveeni perheestä.

Olen tuntenut hetkittäin myös syyllisyyttä, jopa ikävää. Vaikka suhde oli niin sairas, siihen liittyi myös hyviä muistoja. Onnellisimpia olivat tavalliset koti-illat. Katsoimme leffaa, istuimme lähekkäin, kaikki oli hyvin. Sellaisina iltoina Daniel hoki, että hän rakastaa minua. Ettei hän koskaan ole rakastanut ketään yhtä paljon eikä tulisi rakastamaan.

Kerran hän sanoi, että haluaisi nähdä, millainen meidän lapsestamme tulisi. Se on kauneinta, mitä kukaan on koskaan minulle sanonut.

Joidenkin läheisteni on ollut vaikea ymmärtää sitä, etten tunne Danielia kohtaan pelkkää vihaa. Tiedän, että he haluavat suojella minua, mutta vihaaminen on minusta elämän tuhlausta. Se ei vie minua eteenpäin.

Miksi sitten siedin väkivaltaa? Miksi en häipynyt heti?

Koska halusin rakastaa. Koska minulle selvisi, että Danielin lapsuus oli ollut väkivaltainen. Koska uskoin, että yhdessä selvittäisimme ongelmamme.

"Enää en ole uhri. Olen selviytyjä."

Oikeudenkäynnin jälkeen aloin etsiä netistä vertaistukea. En löytänyt, joten päätin alkaa kirjoittaa blogia itse. Halusin näyttää, että perheväkivaltaa ei tarvitse hävetä, vaan siitä voi kirjoittaa omalla nimellään ja kasvoillaan.

Enää en ole uhri. Olen selviytyjä.

Sonja on paras ystäväni. Hänen kanssaan nauran ja itken.

Olen alkanut harrastaa uudelleen asioita, jotka aikoinaan lopetin, jotta pystyin keskittymään Danieliin. Piirrän, juoksen ja harrastan taas cheerleadingiä. Joskus käyn treffeilläkin. Uskon yhä, että löydän vielä onnellisen parisuhteen.

Jos tämän jutun lukee nainen tai mies, joka elää väkivaltaisessa suhteessa, tiedän ettei hän halua kuulla neuvojani. Siitä huolimatta annan yhden ohjeen: älä odota liian pitkään.

Danielin nimi on muutettu. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2016.

"Vasta terapiassa ymmärsin, ettei kenelläkään ole oikeutta satuttaa minua", Mariella sanoo.