Niko, 32, pahoinpiteli vaimoaan, mutta ei ajatellut tekevänsä väärin. Siihen vaadittiin ero, yksinäisyys ja pitkä terapia. 

Menneisyydessäni on paljon sellaista, mitä en muista. Jotkin hetket ovat kuitenkin painuneet mieleen tarkasti kuin valokuvat.

Esimerkiksi tämä: Tulin kotiin humalassa ja otin syliin lapsemme, vasta sylivauvan. Avovaimoni halusi lapsen minulta pois. Suutuin ja aloin huutaa. Vauva itki, vaimo yritti rauhoitella ja sanoi, että lopeta riehuminen.

Raivoni nousi, järki sumeni.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tartuin vaimoa kurkusta, nostin hänet jääkaappia vasten niin, ettei hänen henkensä kulkenut eivätkä varpaat yltäneet lattiaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En muista, miksi päätin irrottaa.

Vaimo oli ärsyttävä. Oli huono päivä. Olin humalassa.

Tilanteen lauettua vaimo soitti vanhemmilleni. Isä ja äiti tulivat ja käskivät minun mennä nukkumaan pääni selväksi. Tottelin ja häpesin.

Aamulla en halunnut puhua tapahtuneesta kenenkään kanssa. Se oli selviytymiskeino. En tahtonut kuulla, mitä olin tehnyt ja miltä väkivalta oli vaimostani tuntunut.

Mielessäni puolustelin itseäni. Toimin näin, koska vaimo oli ärsyttävä. Oli huono päivä. Olin väsynyt. Olin humalassa.

Selityksiä oli pakko keksiä. Joka kerta. Muuten en olisi kehdannut katsoa peiliin.

Jo isän ärähdys tuntui pahalta.

OLIN KILTTI LAPSI, tavallisen länsisuomalaisen työläisperheen esikoinen.

Olin sekä vilkas että herkkä. En koskaan saanut kotona selkääni, mutta jo isän ärähdys tuntui pahalta.

En ollut päiväkodissa, vaan äidinpuoleiset isovanhempani hoitivat minua ja pikkusisarustani vanhempien ollessa töissä.

Kun kiukuttelimme, metsästä haettiin koivunoksa takan päälle.

Vaarini oli alkoholisti, nuorempana varmaan väkivaltainenkin, mutta siitä ei perheessämme puhuttu.

Meitä lapsenlapsia kohtaan vaari oli leppoisa. Saimme sovitella hassua mansikkapipoa vaarin päähän ja kieppua sylissä.

Kun kiukuttelimme, metsästä haettiin koivunoksa takan päälle. Koskaan sitä ei käytetty, mutta uhka oli olemassa.

Kaverini kiskoivat minut pois uhkaavista tilanteista ja rauhoittelivat.

SUHTAUTUMISENI RIITOIHIN muuttui parikymppisenä. Myöntyväisyys vaihtui äkkipikaisuuteen ja aggressiivisuuteen.

Tapahtumia siivitti usein alkoholi. Kännissä paha oloni purkautui ja aloin isotella. Kerran ajoin juosten ja nyrkit hei-luen takaa autoa, jonka kyydissä oli viisi paikkakunnan tunnetuinta riitapukaria.

Mitään vakavaa ei onneksi sattunut. Kaverini kiskoivat minut pois uhkaavista tilanteista ja rauhoittelivat.

En osannut ihmetellä käytöstäni. Selvittyäni vain naureskelin ja muistelin, mitä edellisiltana oli tullut tehtyä. Hälläväliä.

Samoihin aikoihin rakastuin naapurirapun tyttöön. Ainakin luulin tunnetta rakkaudeksi. Oli tärkeää, että oli joku oma.

Halusin sitä paitsi lapsia mahdollisimman pian. Muutimme yhteen, eikä aikaakaan, kun avovaimoni oli raskaana.

Löin, kun en muuta osannut.

VÄKIVALTA VÄRITTI SUHDETTAMME alusta asti. Suutuin, jos vaimoni huomautti juomisestani. Mikä oikeus tuolla on arvostella minua, ajattelin.

Sain pikkujutuista syyn töniä, estää vaimoani liikkumasta, puristaa häntä käsivarsista niin, että niihin jäi mustelmia. Löinkin joskus.

Tunsin, etten saa asiaani ymmärretyksi ilman voimakeinoja. Löin, kun en muuta osannut.

Toinenkin lapsi ilmoitti tulostaan pian. Raskaus oli jo pitkällä, kun taas kerran raivostuin. Tuuppasin vaimoani rintakehästä niin, että hän kaatui selälleen parisängyllemme ja venäytti pahasti selkänsä. Sitä särki koko loppuraskauden.

Kolmannen lapsemme synnyttyä yritimme korjata asioita muuttamalla rintamamiestaloon maaseudun rauhaan. Kun pilkoin klapeja ja remontoin, ajattelin, että täällä lasten on hyvä kasvaa.

Ongelmat eivät hävinneet mihinkään.

Menetin helposti malttini, päässä pimeni ja riepottelin lapsiakin.

VAIMONI OLI ILKEÄ huomautellessaan käytöksestäni, ajattelin. Se antoi minulle luvan olla ilkeä hänelle. Haukuin huoraksi ja lutkaksi, piikittelin, kritisoin hänen sukulaisiaan ja ystäviään.

Oli helppo nähdä, mikä kaikki toisessa mätti. Omia virheitä ei niinkään.

Lapsetkin alkoivat oireilla, erityisesti keskimmäisemme, vilkas poika. Hän oppi kai esimerkistäni, että ainoa tapa näyttää negatiivisia tunteita on käyttää nyrkkejä.

Sisarusten riidat raivostuttivat minua. Vaikeissa tilanteissa menetin helposti malttini, päässä pimeni ja riepottelin lapsiakin.

Jos mustelma osui silmiin, valmiina oli tuhat selitystä.

KUKAAN ULKOPUOLINEN ei nähnyt huutamisen, uhkaamisen ja väkivallan kierrettä, jossa elimme.

Kyläilimme appivanhempieni luona harva se viikonloppu. He ihmettelivät joskus, miksi vaimoni käytti pitkähihaisia paitoja helteelläkin.

Jos mustelma osui silmiin, valmiina oli tuhat selitystä. Lapsi heitti lelulla, ovi oli tiellä, portaissa kompuroitiin.

Näin ruhjeet, mutten osannut ajatella, että syypää olin minä. En koskaan halunnut puhua ongelmastani, vaikka vaimoni kyllä yritti. Torjuin käytökseni mielestäni kokonaan.

Minulle tuli ihan puun takaa, että vaimo halusi eron.

Syksyllä 2013 vaimoni sai tarpeekseen. Minulle tuli ihan puun takaa, että hän halusi eron. 

Pian löysin itseni yksin surkeasta kaupungin vuokra-asunnosta. Muistan patjan lattialla, asunnon tympeän hajun ja keittiön, jota kukaan ei ollut remontoinut sitten 1970-luvun.

Lasten vierailut luonani olivat vaikeita. He riehuivat ja huusivat eivätkä uskoneet minua missään asiassa, ikävöivät vain kotiin äitinsä luo.

Vasta silloin tajusin tarvitsevani kipeästi apua. Ymmärsin, ettei minun tai lasteni elämä muutu ikinä paremmaksi, ellen tee jotain ongelmilleni.

Aloin hyväksyä, että olin vuosia tehnyt vääryyttä läheisilleni.

MENIN PERHENEUVOLAAN, josta minut ohjattiin Ensi- ja turvakotien liiton Jussi-työhön. Siinä mentiin syvälle.

Oli pakko miettiä, miksi toimin niin kuin toimin. Sain konkreettisia neuvoja, miten ratkaista riidat muuten kuin nyrkeillä. Aloin hyväksyä, että olin vuosia tehnyt vääryyttä läheisilleni.

Lastensuojelukin auttoi. Ensi- ja turvakodin lapsityön kautta saatu apu rauhoitti erityisesti keskimmäistä lastamme, mistä olen ikuisesti kiitollinen.

Lopullisen eron tekeminen lasteni äidistä oli vaikeaa.

En unohda vaimon sanoja: Tajuatko, mitä olet minulle tehnyt?

Perheneuvolan turvallisessa ympäristössä minun oli ensi kertaa pakko aidosti kuunnella, kun entinen vaimoni purki tunteitaan: vihaa, surua, ahdistusta. Valheille ei enää ollut sijaa.

Kohtaamisemme neuvolan ulkopuolella menivät riitelyksi. Vaimoni ei ollut ennen käyttänyt väkivaltaa, mutta erovaiheessa hänkin alkoi huitoa ja töniä. Hän teki samaa, mitä minä olin tehnyt hänelle vuosia.

Estelin, väistelin ja yritin hillitä itseni, koska pelkäsin menettäväni lapseni. En unohda vaimon sanoja: Tajuatko, mitä olet minulle tehnyt?

Lapsille kuria pitäessäni menen itse hetkeksi pois tilanteesta.

NIIN, TAJUANKO? Ajan ja Jussi-työn myötä yhä syvemmin.

Olen ymmärtänyt, että muutos on mahdollinen mutta vaativa. Työ täytyy tehdä oman pään sisällä. Kaksi vuotta eron jälkeen tunnen olevani siinä jo aika pitkällä.

Riitatilanteissa muistelen terapiassa oppimiani konkreettisia itsehillinnän keinoja. Kävelen pois, en ala rähjätä tai lyödä.

Lapsille kuria pitäessäni en komenna heitä jäähylle vaan menen itse hetkeksi pois tilanteesta. Se auttaa, oikeasti. 

Lapsemme eivät kanna minulle kaunaa. He ovat nyt 11-, 9-, ja 7-vuotiaita eivätkä mielellään muistele menneitä. Lapsen luontainen suojautumiskeino on olla ajattelematta pahaa.

Anoppi näyttää pahoinvoivalta aina kohdatessamme. 

HANKALAMPAA ON AIKUISTEN kanssa. Minun on vieläkin vaikea kohdata ex-vaimoani. Hän on yhä surullinen, vihainen ja katkera.

Tiedän sen ja välillä jopa ymmärrän. Olen yrittänyt pahoitella, monta kertaa, mutta hän viis veisaa sanoistani.

En usko, että hän koskaan pystyy antamaan anteeksi. 

Eron jälkeen vaimoni kertoi vanhemmilleen, millaista kotielämämme todella oli. Appiukon kanssa pystyn puhumaan arkisia asioita, anoppini kanssa en. Hän näyttää pahoinvoivalta aina kohdatessamme, katsoo sivuun. 

Ystävyyssuhteet ovat kestäneet tunnustukseni.

TERAPIASSA OLEN TAJUNNUT, että avoimuus kannattaa.

Luotetuimmille ystävilleni olen kertonut, että pahoinpitelin vaimoani vuosikaudet. He ovat olleet tyrmistyneitä. Mitä, sinäkö? Ei ikinä uskoisi. 

On hyvä, ettei enää tarvitse elää valheessa. Ystävyyssuhteet ovat kestäneet tunnustukseni.

Joskus mietin, miltä riehumiseni ja huutamiseni lapsista tuntui.

NYKYISELLÄ AVOPUOLISOLLANI on lapsia, joten parhaimmillaan meillä on viikonloppuisin viisi lasta touhuamassa. Teemme pihahommia, askartelemme ja leivomme yhdessä. En sylje lasiin, mutta nykyään juon hillitymmin kuin ennen. 

Olen kertonut menneisyydestäni avoimesti puolisolleni, ja hänkin on jakanut kipeitä asioita omasta taustastaan. Olemme hyväksyneet toisemme. Hän on tuonut elämääni paljon valoa.

Haluamme erilaista elämää kuin entisissä liitoissamme oli.

On valtava luottamuksen osoitus, että avopuolisoni on sallinut minun tulla lastensa elämään, vaikka tietää, millainen olen. En aio rikkoa hänen luottamustaan.

Joskus, herkkänä hetkenä saunan jälkeen, katselen lapsia ja mietin, miltä riehumiseni ja huutamiseni on heistä tuntunut.

Toivon, etten aiheuta sellaisia tunteita enää kenellekään.

Haastatellun nimi on muutettu. Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2016.

Jussi-työ auttaa lopettamaan lyömisen

Jussi-työ on tarkoitettu aikuisille, jotka haluavat ehkäistä väkivallan käyttöä tai lopettaa sen. Tavoite on auttaa heitä elämään turvallisesti läheistensä kanssa. Käytännössä työ on terapeuttista kriisi- ja keskusteluapua väkivallan tunnistamiseksi ja vaihoehtoisten käyttäytymismallien löytämiseksi.

"Ihmisellä itsellään täytyy olla halu muutokseen. Jussi-työhön tullessaan moni on jo sisäistänyt, että kyse on väkivallasta tai sen uhasta", Jussi-työntekijä Hanna Mansikka-aho Turun Ensi- ja turvakoti ry:stä kertoo.

Työhön kuuluu viisi käyntikertaa. Yleensä työskentelyn aikana tavataan myös väkivallan kohteena ollut aikuinen. Ajatus on, että väkivaltaisesta tai uhkaavasta käyttäytymisestä on mahdollista päästä irti.

neppi

Kannattaa siellä saunan pimeydessä todellakin miettiä. Saatat yllättyä, kun he kasvavat aikuisiksi. Silloin ei enää se kuuluisa, sinut tyytyväisenä pitänyt lapsenmieli, suojele kaikelta koetulta. 

  • ylös 24
  • alas 4
Vierailija

a ja jatkanut terapiaa noinkin pitkään on todellakin hatun noston paikka. Suurin osa ei hae, eikä ikinä tunnusta tehneensä mitään väärin.

Olen se pahoinpidelty puoliso ja 10 vuoden jälkeen aloin puolustaa itseäni fyysisesti ja erosin. En anna ikinä anteeksi eksälle, mutta itselleni annoin. Hänen mielestään sanallisesti sanottu sana anteeksi jotenkin korvaa sen että rikkoi mut sisältä ja saattoi lapsen vaaraan.

Multa on usein kysytty miksi en ole missään väleissä lapsen isän kanssa. Kysyn; jos kadulla joku tuntematon raiskaisi ja pahoinpitelisi haluaisitko olla sen kanssa missään tekemisissä saati jos se on joku joka väitti rakastavansa..

Sisältö jatkuu mainoksen alla