Jaani Vilkkilä on 44-vuotias pappi. Hän asuu Helsingissä, harrastaa balettia ja on neljän lapsen isä.
"Baletti ei ole poikien harrastus. Niin joku tokaisi minulle 1970-luvun lopulla vantaalaisessa lähiössä. Minä uskoin, vaikka olisin halunnut kokeilla.
Luokallani oli tyttö, joka harrasti balettia. Nähtyäni hänen tanssivan ajattelin, että tuohon minäkin pystyisin. Sen sijaan aloin harrastaa yleisurheilua. Huomasin, että olen motorisesti lahjakas ja koordinaationi pelaa.
Koulun discoissa välttelin tanssimista. Minusta oli kauhea ajatus, että olisin tanssilattialla katseiden kohteena, joku näkisi liikkeeni ja pitäisi niitä väärinä.
Vasta kolmikymppisenä löysin tarpeeksi rohkeutta ja aloin harrastaa nykytanssia. Tykkäsin siitä, mutta harrastus jäi, kun muutin toiselle paikkakunnalle.
Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.
Pari vuotta sitten löysin Vapaan Tanssikoulun miesten balettiryhmän, koska lapseni harrastavat samassa rakennuksessa. Syksyllä 2014 otin härkää sarvista ja soitin ryhmän vetäjälle. Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.
Meitä on ryhmässä seitsemän miestä, ja tanssimme keran viikossa puolitoista tuntia. Harjoittelemme oikeaa balettia niin puhtaasti kuin liikkuvuus antaa periksi. Olemme tosissamme mutta emme jäykkäniskaisia. Fiilis ryhmässä on hyvä. Jotkut meistä ovat laiheliineja, toiset enemmänkin tynnyrivatsaista painonnostajatyyppiä. Ruumiinrakenteella ei ole väliä. Pääasia on, että me kaikki tanssimme.
Meillä on balettitossut, miesten mallia, ei kärkitossuja. Tossujen hankkiminen kasvatti itsetuntoa, sillä niistä tuli oikean tanssijan olo. Niitä lukuun ottamatta meininki tanssisalilla on kuin missä tahansa liikuntaharrastuksessa. Minä pistelen menemään juoksutrikoissa ja t-paidassa.
Kun teen liikesarjoja, näen mielessäni itseni kevyempänä ja notkeampana kuin olenkaan. Silmäys peiliin kertoo karun totuuden. Betonipossuko se siellä hyppii?
Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.
Omien rajojen yli meneminen on ollut hieno kokemus. Baletin myötä minusta on tullut enemmän minä. Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.
Enää en mieti, olisiko minusta voinut tulla ammattitanssija, jos olisin aloittanut oikeassa iässä. Otan kropastani irti sen, minkä vielä voin. Olen iloinen, että jalka yhä nousee ja intoa riittää. Haaveilen, että vielä jonain päivänä venyn spagaattiin.
Nykyisin voisin hyvin mennä tanssimaan villisti discon keskilattialle. Ihan sama, jos joku katselisi. Antaisin palaa vain."
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.
