Jos viidenkin minuutin juoksulenkki tuntuu raskaalta, kuvittele olevasi huippujuoksija, joka on vasta matkalla huipulle.
Ja tuolta tulee Helena Takalo, sauvoo vimmatusti, enää kolme sekuntia eroa Smetaninaan, vielä viimeinen mutka, Helena painaa kuin kone, lentää suorastaan, katsokaa häntä, kolme-kaksi-yksi ja Helena VOITTAAAAA!
Noin isäni lapsuuteni hiihtoretkillä selosti. Hän hiihti vierelläni, selosti jokaista metriäni, ja minä hiihdin Helenana. En ollut häävi hiihtäjä, mutta isän ansiosta tiesin, miltä tuntui voittaa olympiakultaa.
Selostusvaihde jäi jotenkin päälle. Aina kun lapsena heitin koiralle keppiä, tunsin olevani Tiina Lillak.
Juostessani olin Lasse Virén.
Näin aikuisena se ei enää onnistu. Olen yksi niistä, jotka käpertyvät talveksi sohvalle ja aloittavat juoksuharrastuksensa joka kevät uudelleen. Se tarkoittaa sitä, että viidenkin minuutin juoksu tekee tiukkaa. Yhtään ei tule Lasse-olo.
Tilalle olenkin keksinyt uuden mielikuvaharjoituksen: Juostessani kuvittelen olevani huippumaratoonari, joka tosin juuri nyt on vasta uransa siinä vaiheessa, jolloin oli vielä rapakuntoinen sohvaperuna.
Painan oikein mieleeni, kuinka kamalan raskasta on juosta nyt yksi kilometri, jotta voisin sitten muistella sitä liikuttuneena, kun olen juossut veteraanien olympiamestariksi 42 kilometrillä.
Tällä harjoitusmenetelmällä olen saanut itseni juoksemaan jo kaksi viikkoa.
