Tässä kuvassa on 20-vuotias Saara. Hän ei halua näyttää kasvojaan, koska häntä hävettää. Saara lakkasi puhumasta, kun kävi yläastetta.
”Onko teillä koirien kynsisaksia?” Saara kirjoittaa kaupassa kännykkäänsä. Sitten hän näyttää viestin kaupan ystävällisimmän näköiselle myyjälle.
Kun Saara on maksanut ostoksensa, hän nyökkää ja toivoo muiden ymmärtävän, että se tarkoittaa ”kiitos”.
Hän ei haluaisi olla epäkohtelias. Saara ei vain voi puhua. Hän puhuu kouluavustajalle ja kotona perheelleen, muille ei.
Saaralla on selektiivinen mutismi, valikoiva puhumattomuus. Mutismi on yleisintä lapsilla ja menee usein ohi, kun lapsi kasvaa. Mutta ei aina.
Kukaan ei kaivannut, koska ystäviä ei ollut
Yläasteen käytävät ja kellon soitto, hälinää ja oppilaita ja reppuja lattioilla. Täältä kaikki alkoi. Lapsena Saara vielä puhui.
”Puhumattomuus alkoi hitaasti. En koskaan ole ollut se äänekkäin, mutta yläasteella kaikki paheni. Ahdistus kasvoi. Sitten puhe vain loppui, menin jotenkin kuin piiloon muilta”, Saara kirjoittaa.
Hän haluaa kertoa, miltä tuntuu, kun sanat eivät tule ulos suusta, vaikka haluaisi. Mutta tämäkin hänen pitää kertoa kirjoittamalla.
Saara sai kuulla olevansa vammainen, hullu ja esittäjä.
Alat vain puhua, osaathan sinä, sanoi kouluterveydenhoitaja. Aloita vähitellen, jostain mukavasta tilanteesta, terapeutti neuvoi. Siitä ei ollut apua.
Koulun pihalla Saara sai kuulla, millainen on muiden mielestä.
Vammainen. Tyhmä. Pelkuri. Sairas. Hullu. Mykkä. Esittäjä.
Jos Saara oli päivän poissa, kukaan ei kysynyt: missä olit eilen? Ystäviä ei ollut.
Puhumaton on vankina päänsä sisällä
Kaksitoista huonoa päivää, yksi hyvä, kahdeksan huonoa, yksi kohtalainen. Saara luokittelee päivänsä hyviksi ja huonoiksi.
Huonona ihmiset kääntävät katseen liian nopeasti tai tuijottavat ja opettaja rohkaisee: sovitaanko, että alat puhua minulle?
”Kun kyse olisikin vain sopimisesta”, Saara kirjoittaa.
Nyt, viitisen vuotta yläasteen jälkeen, hän opiskelee ammattikoulussa.
"M-I-L-L-O-I-N- T-U-N-T-I -L-O-P-P-U-U" hän näyttää opettajalle aakkostaulusta. Hitaasti.
Se on toinen vaihtoehto kännykän tekstiviestien lisäksi. Saaran ääni.
Kunpa voisi vain sanoa.
Saunassa tai metsässä kukaan ei odota puhetta.
”Puhumattomuus tuntuu siltä kuin olisin vankina oman pääni sisällä. Siellä on jotain, mitä en vain voi selittää, etenkään, jos toinen ei halua ymmärtää.”
Hyvänä päivänä joku ehtii pysähtyä saadakseen selvää, mitä Saara ajattelee. Saara menee koulun jälkeen pikkusiskon kanssa kävelylle ja sen jälkeen saunaan.
Saunassa kukaan ei odota puhetta, lauteiden hämärässä voi olla hiljaa luvan kanssa. Toinen luonnollisesti hiljainen paikka on metsä.
Miten ostaa bussilippu? Kuinka käydä kampaajalla?
Pitäisi ostaa bussilippu koululta kotiin. Saara ojentaa kuskille paperin, jossa lukee määränpää.
Täytyisi soittaa Kelaan ja kysyä opintotuesta. Ei onnistu, pitää kirjoittaa.
Isoisän syntymäpäivillä sukulainen kysyy, mitä kuuluu. Hänelle ei voi vastata.
Puhuvien maailmassa elävä ei tule ajatelleeksi, kuinka paljon sanoja tarvitaan.
Osa siskoista ymmärtää, äiti aina ei.
”Perheeni on vähän jakautunut. Osa siskoista ymmärtää, etten voi puhua, vaikka haluaisin. Äidin kanssa on vaikeampaa”, Saara kirjoittaa.
Saara on lukevinaan äidin katseesta hädän lisäksi kiukkua ja turhautumista.
Kun ne näkyvät, hän menee omaan huoneeseensa ja sulkee oven, tiukasti kiinni.
Saaralla on puolipitkä tukka (hän näytti kampaajalle kuvan toivomastaan mallista) ja kiva hymy. Jos tapaisit hänet, hän vaikuttaisi aivan tavalliselta. Kunnes kysyisit häneltä jotakin.
Yksi poika ihastui puhumattomuuteen
”Olen seurustellut kerran, pari vuotta sitten. Hän kertoi ihastuneensa juuri puhumattomuuteeni! Outoa, mutta jotenkin liikuttavaa”, Saara kirjoittaa.
”Itse ihastuin varmaankin siihen, että hän oli ensimmäinen poika, joka halusi ymmärtää, mitä ajattelen ja jaksoi kuunnella kirjoitettuja ajatuksiani. Nimen omaan kuunnella."
Muutama kaveri tuntuu joskus riittävän. Heitäkin. Yksi lapsuudesta pysynyt ja joitakin koulukavereita, jotka yrittävät ymmärtää.
Mutta ei oikeastaan juuri ketään, jolle voisi lähettää viestin, että mennäänkö uimaan.
Mitä kaipaan? No tavallista elämää.
Aika usein Saara kaipaa jotakin.
”Ai mitäkö? No tavallista elämää. Sellaista kuin sinullakin on.”
Miksi olen niin herkkä?
Nämä ovat kysymyksiä, joita Saara miettii päivittäin:
Suuttuiko se taas minulle?
Miksi se lähti niin äkkiä pois?
Kauan vielä jaksan?
Pelottaa olla yksin.
Miksi olen niin herkkä?
Puhumaton ei välttämättä ole ujo.
”Mutismi on pelottavaa. Jos tekisi mieli sanoa jotain tai on joku hätä, sitä mutta sitä ei voi kertoa. Jos kirjoittaa, saattaa olla, ettei toinen ehdi tai halua lukea.”
Selektiivisestä mutismista kärsivä ei välttämättä ole ujo tai ahdistunut. Saarakaan ei koe olevansa sellainen aivan jatkuvasti.
Joskus elämä oli aivan tavallista.
Siitä tuntuu olevan yhä pidempi aika.
"Melkein ikuisuus."
Kunpa ihmiset ehtisivät kohdata
Pöytä ja sen toisella puolella vieras ihminen. Tai nojatuoli, johon istua. Sitten pitäisi alkaa kertoa, millaista on olla sanaton.
Terapiasta ei ole ollut apua, siltä Saarasta tuntuu. Selktiiviseen mutismiin ei ole vakiintunutta hoitokäytäntöä, varsinkaan aikuisten osalta, eikä sen syitä tunneta kovin hyvin.
Saarakaan ei osaa sanoa, miksi juuri hän ei puhu.
”Suren paljon tulevaisuutta. Opiskelen alaa, jossa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa, mutta työharjoittelussa olen joskus saanut palautetta siitä, etten pysty edes tervehtimään asiakkaita ääneen”, Saara kirjoittaa.
Jos en paranekaan koskaan?
Voisiko maailmaan mahtua enemmän ymmärrystä?
Tätä kysymystä Saara miettii kuitenkin eniten: miksi puhumattomuus on ongelma?
Voisiko maailma olla hitaampi. Sellainen, että ihmiset ehtisivät kuunnella toisiaan. Heitäkin, jotka ilmaisevat ajatuksensa poikkeavalla tavalla.
Voisiko maailmaan mahtua enemmän ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta.
Saaran nimi on muutettu.
