Kun jalka on pakko kipsata, onneksi väriksi voi valita vaikka pinkin, miettii kirjailija Anna Krogerus.
SATTUNEESTA SYYSTÄ, joka on juhannusaattona murtunut oikea nilkkani, olen viime aikoina pohtinut tavallista enemmän sitä, miltä asiat näyttävät.
En oikeastaan ymmärtänyt olevani esteetikko ennen kuin otin yhden varomattoman askelen, jonka seurauksena olen joutunut alistumaan apuvälinedesignille. Kahdentoista viikon ajan käytän päivittäin kipsikenkää, suihkutuolia ja kyynärsauvoja. Nuo kaikki esineet on suunniteltu käytännöllisiksi ja luultavasti myös valmistuskuluiltaan edullisiksi. Ja rumiksi.
VAIN PINNALLISET IHMISET pitävät ulkomuotoa pinnallisena asiana, Oscar Wilde on sanonut.
Ymmärrän sen näin: jokaisella päälleen pukemallaan vaatteella tai arjessa käyttämällään esineellä voi ilmaista ripauksen sielustaan, vähintään siitä, mikä haluaa olla, millaiseksi haluaisi tulla. Nuorempana enemmän jälkimmäistä, vanhempana yhä enemmän ensimmäistä. Siksi ikäiseni naiset (ehkä miehetkin?) valittelevat, etteivät löydä vaatekaupoista enää mitään. Kun itsetuntemus syvenee, maku rajautuu.
En ole koskaan ollut mikään vaatefriikki. Omasta mielestäni minulla ei edes ole pukeutumisen suhteen mitään vahvaa omaa tyyliä. Läheisten ihmisteni mielestä minulla sellainen on. Tyyli syntyy huomaamattoman pienistä valinnoista.
Kipsikenkää en valinnut. Se ojennettiin minulle sairaalan apuvälinevarastosta. Sen pukeminen tuntuu epämiellyttävältä.
”Kipsikenkää en valinnut. Se ojennettiin minulle sairaalan apuvälinevarastosta.”
Kirjoittaessani tuon tunnen hienoista häpeää. Ei pitäisi valittaa, kun saa ilmaiseksi käyttöönsä nämä verorahoilla kustannetut kelpo välineet. Sitä paitsi mitä hävettävää murtuneessa nilkassa on? Ei mitään – ei ainakaan pitäisi olla!
Onnettomuuteni jälkeen sain kipsipolilla valita kipsin värin itse. Hetki oli tärkeä. Yksi epäonninen askel terassilta pihanurmikolle oli muuttanut kesäsuunnitelmani sekunnissa, nyt tilanteeseen ilmaantui jotain, mihin saatoin itse vaikuttaa. Otin pinkin, koska ajattelin nelivuotiaan tyttäreni ilahtuvan siitä. Ainakin yksi ihminen näkisi kipsissäni jotain kaunista ja ihanaa. Vastaan köpötti nuori isä raskaana olevan vaimonsa kanssa. Myös miehen kipsi oli pinkki. Hymyilimme.
MINUN JALKANI PARANEE. Pian jo juoksen pitkin kyläteitä syksyn loimussa. Monet muut joutuvat elämään rumien ja ilottomien apuvälineiden ympäröiminä elämänsä loppuun asti.
Olen miettinyt, voisiko joku muotoilija tai vaikka muotoilualan oppilaitos löytää apuvälineistä projektin, jopa elämäntehtävän? Suunnitella apuvälineet uudestaan niin, että huomioon otettaisiin sekä käytännöllisyys että esteettisyys ja käyttäjien erilaiset mieltymykset. Vähintään saisi sairaaloissa olla askarteluhuone ja -ohjaaja, joka auttaisi tuunaamaan apuvälineistä oman näköisiä.
Haluankin olla esteetikko: tarkasti havaitseva, herkästi vastaanottava ihminen ja lähimmäinen. Apuvälinedesign häiritsee minua, koska se sisältää käytännöllisyyden kaapuun puettua syrjintää. Miksei pyörätuoli voisi olla niin siisti, että se herättäisi koulunpihalla pelkkää ihailua?
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2017.
