Ei ole muutosta ilman riittävän suurta turhautumista, kirjoittaa kolumnisti Anna Krogerus.
Sain silmälasit vitosluokalla, mutta vuosikausia käytin niitä vain, kun oli aivan pakko. Vastaantulijoita opin tunnistamaan vaatteista, ryhdistä ja tavasta liikkua. Teininä jätin autokoulun väliin ja kirjoitin uhmakkaita runoja omassa, edes hiukan pehmeämmässä maailmassani elämisestä.
Luovuin rillittömyyden kapinasta vasta päälle kaksikymppisenä saatuani hyvän opiskelupaikan ja sen myötä halun aikuistua ja hoitaa asiani kunnolla. Enimmäkseen rillit olivat silti vinossa - kuka oikeasti muistaa joka kuukausi pistäytyä optikolle suoristuttamaan niitä?
Jos optikolle oli kerrankin ehtinyt, pienin palleroista tarttui takuulla äidin laseihin vielä samana päivänä.
Lisää vaikeusastetta silmälasipäiseen elämääni toivat lapset. Jos optikolle oli kerrankin ehtinyt, pienin palleroista tarttui takuulla äidin laseihin vielä samana päivänä. Ja oma lukunsa olivat kesät ja vahvuuksilla varustettujen aurinkolasien ja silmälasien vaihteleminen hajamieliseen päähän.
Pahimmillaan olin lupautunut kuskiksi ensi-iltaa juhlivalle seurueelle ja lähtenyt aurinkolasit päässä ajamaan Helsinkiin havahtuakseni perillä siihen, että tavalliset lasit jäivät kotiin, enkä siten A) näkisi esityksestä mitään B) voisi pimeän laskeuduttua ajaa metriäkään.
Eräs tuttavani kertoi päässeensä silmälaseista pysyvästi eroon luonnonmukaisin keinoin.
"Jokainen tietää, mitä pitää tehdä, jotteivät hampaat reikiintyisi", hän selitti. "Silmien kohdalla hoidetaan pelkkää oiretta."
Ajatuksen innostamana hankin näköpaketin, joka sisälsi neulanreikälasit ja silmäjumppaohjeita.
Pari viikkoa jaksoin tehdä silmäharjoituksia ja niihin liittyviä mielenharjoituksia: "Uskallan nähdä paremmin." "Näen oravan istuvan oksalla järven takana." Käytin neulanreikälaseja muutamia minuutteja kerrallaan ja kasvatin aikaa päivä päivältä. Uskon hitaisiin prosesseihin, joissa kokemuksen hienovaraisimpiakaan sävyjä ei ohiteta. Tämä tuntui sellaiselta.
Harjoitteiden omaksuminen ja toistaminen päivittäin nelilapsisen perheen arjessa osoittautui kuitenkin pitemmän päälle ylivoimaiseksi. Näköpaketti jäi lojumaan kirjahyllyyn muiden keskeneräisten unelmien seuraan. Rillit painoivat. Sitten toinen ystävä soitti ja hehkutti onnistunutta silmäleikkaustaan.
Tartuin hetkeen.
Edes lievä palaneen käry, jonka tiesin nousevan omista sarveiskalvoistani laseroinnin aikana, ei häirinnyt iloani.
Leikkausteknologia, jolla silmän linssi pakotettiin uuteen muotoon, oli hämmästyttävää. Edes lievä palaneen käry, jonka tiesin nousevan omista sarveiskalvoistani laseroinnin aikana, ei häirinnyt iloani. Enhän minä omissa hommissani tuollaisten ihmelaitteiden kanssa pääse yleensä mihinkään tekemisiin.
Autuaita ovat herkästi innostuvat: Jos tällainen on mahdollista, ajattelin äkkiä puhjenneen insinöörimäisen optimismin vallassa, ehkä ihmiskunta vielä ottaa haltuun ilmastonmuutoksen ja käynnissä olevan sukupuuttoaallonkin!
Silmäsairaalan hämärästä toipumishuoneesta en olisi lähtenyt kulumallakaan pois. Rentoutusmusiikki liplatteli lepotuolin uumeniin, ja ystävällinen hoitaja pistäytyi kyselemässä, tarvitsinko mahdollisesti jotain. Ehkä kuohuviiniä?
On kiva, kun silmät näkyvät, olo on oma ja aistillisempikin ilman kasvoilla olevaa hökötystä. Ulkoilman kosketus silmän pinnalla ilahduttaa.
Näin oravan puussa järven toisella rannalla jo leikkauspäivänä. Lähelle katsomisessa huomasin pientä hankaluutta muutamien viikkojen ajan. Sen aikaa aivoilla kesti sopeutua uuteen tilanteeseen.
Hyvin nopeasti katosi myös silmälasipäisen ihmisen identiteetti. On kiva, kun silmät näkyvät, olo on oma ja aistillisempikin ilman kasvoilla olevaa hökötystä. Ulkoilman kosketus silmän pinnalla ilahduttaa.
Kun muutoksen suunta on selvillä, myös oikotie voi olla ihan hyvä reitti.
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.
