”Kaupunkilaiset vahtivat pyörä- ja kävelykaistojen rajoja kuin omaa reviiriään”, kirjoittaa toimittaja Karoliina Toivakka.
Olen taas innostunut. Pyöräilen aamuisin töihin ja oikein odotan sitä hetkeä. Satulan selkään on ihana hypätä. Tiedän, että seuraavan puolituntisen saan kuunnella hyvää podcastia ja nauttia tuulesta iholla.
Vaikka vaarallisista pyöräilijöistä kohistaan usein, en ole pyörämatkoillani juurikaan törmännyt niihin tukka putkella toisten päälle kiitäviin trikoopyöräilijöihin.
Sen sijaan olen törmännyt tankoraivoon ja sitä säestävään lenkkariraivoon: jos joku polkee tai kävelee väärin, kanssakulkijat taatusti huomauttavat siitä. Useimmiten kovalla äänellä, vihaisesti ja kirosanojen saattelemana.
Pirikellot soivat ja ääni nousee: Pois alta, idiootti!
Annan esimerkin: Kävelijä on ylittämässä tietä ja jää vahingossa seisomaan keskelle pyöräkaistaa valojen vaihtumista odotellessa. Pirikellot soivat ja ääni nousee: Pois alta, idiootti!
Tai toisinpäin: Pyöräilijä ajaa pyöräkaistaa väärällä puolella tietä. Vastaantuleva suuttuu (vaikka tilaa kyllä riittäisi molemmille) ja huutaa toisen perään pahimmat keksimänsä haukkumasanat.
Lehdistä on tänäkin keväänä luettu, kuinka pyöräilijät ovat jopa lyöneet toisiaan kadulla.
Mitä tapahtuisi, jos et huudakaan?
Myönnän. Itsenikin tekisi välillä mieli liikenteessä sanoa pari valittua sanaa. Yleensä vieläpä tilanteissa, joissa suoranaista vaaraa ei ole. Minua nyt vain sattuu ärsyttämään, että joudun painamaan hieman jarrua, kun joku töpeksii edessäni.
Mistä ärsytys kanssakulkijoita kohtaan oikein kumpuaa? Ehkä se on sitä, että toinen loukkaa jotain minulle kuuluvaa.
Tai ehkä se on osa suomalaisten sääntörakkautta. Sitä, että jos joku rikkoo yhdessä sovittua, siitä täytyy heti kertoa. Ehkä huutelijalla on vain huono päivä, kova nälkä ja kiire kotiin. Ehkä kaikkea tätä.
Haluaisin valjastaa pyöräteiden liepeille raivoamisen sijaan peukutuskulttuurin.
Uskallan kuitenkin väittää, etteivät haukut ja kirosanat tee pyöräteistämme yhtään turvallisempia. Päinvastoin. Eihän vihaisena tai ärsyyntyneenä pitäisi lähteä autonkaan rattiin.
Liikenne on yhteispeliä. Se toimii, kun kaikki ottavat toiset huomioon. Siksi haluaisinkin valjastaa pyöräteiden liepeille raivoamisen sijaan peukutuskulttuurin.
Seuraavan kerran, kun toinen tielläliikkuja ottaa toiset huomioon, hymyilen ja näytän kiitokseksi peukkua.
