Miska Ivakko, 48, muutti miehensä kanssa maalle: ”Sydämeni huomasi, että kauempana liikenteestä ja hälystä oli parempi olla”

Miska Ivakko on ajanut tietä tuhansia kertoja. Valot vilisevät silmissä, moottoritie kohisee, väsymys painaa niskaa.

Helsinki-Vantaan lentoasemalle on kotoa matkaa sata kilometriä, ja Miska ajaa sen edestakaisin joka arkipäivä.

Eräänä aamuna hän miltei nukahtaa rattiin. Pelko nukahtamisesta pitää virkeänä seuraavina aamuina.

”Olin ollut välillä sairauslomillakin ennen kuin tajusin, että uupumukselleni on tultava stoppi. Syksyllä 2016, 28 vuoden työuran jälkeen, päästin irti työstäni vuoropäällikkönä lentoasemalla.”

"Koti oli sielunmaisemani."

Miskan puoliso Atte Rinne oli lopettanut oman työnsä lentokentällä jo aiemmin. Kaukana työpaikasta sijaitsevasta kodista kumpikaan ei halunnut luopua.

”Koti oli sielunmaisemani. Siellä viihtyivät sekä eläimet että ihmiset”, Miska sanoo.

Rakkaus vanhaa hirsitaloa ja luonnossa asumista kohtaan voitti mukavuudenhalun. Kerran Miska tapasi kodin kuistilla hirven, metsän kuninkaallisen.

Bilehile muuttaa maalle

Luonto ja eläimet. Ne olivat syy, jonka vuoksi Miska ja Atte alun perin muuttivat sadan kilometrin päähän työpaikaltaan. Meren rannalla ja metsän keskellä Loviisassa heitä odotti vanha, vaatimaton hirsitalo, joka sai heidät venyttämään itseään äärirajoille.

Alun perin Miska ja Atte ovat pesunkestäviä helsinkiläisiä. Pääkaupungista he muuttivat ensin Tuusulaan, lähemmäs lentokenttää.

"Olin täysi helsinkiläisbilehile."

”Atte oli varma, etten selviäisi kahta viikkoa Tuusulassa, koska olin täysi helsinkiläisbilehile. Mutta sydämeni huomasi, että kauempana vilkkaasta liikenteestä ja hälystä oli parempi olla.”

Kevättalvella 2006 Miska näki lehdessä kuvan talosta, jonka hän oli bongannut asuntoilmoituksista aiemminkin. Kohtaloa, pakko olla.

”Lähdimme ajamaan Loviisaan aivan huviksemme.”

Vanhasta valokuvasta näkee, kuinka tiheästi talon edustalla joskus kasvoi puita.

Metsätien päässä Miskan kasvoille levisi hymy: tämä ei voinut olla todellista! Hyinen talvipäivä ei viilentänyt kokemusta, joka muistutti  äkkirakastumista.

Paikka huokui rauhaa. Oli punainen hirsitalo, aitta ja navetta. Vanhat kiviaidat olivat kuin unesta.

”Olin mykistynyt. Lunta oli niin paljon, ettei talon ovia saanut auki, mutta ei se haitannut. Tiesimme Aten kanssa siinä hetkessä seisovamme kotipihassamme.”

Yläkerran uuni on nähnyt paljon elämää. Enää sitä ei käytetä.

Koti vailla mukavuuksia

Kymmenen vuoden aikana bilehileestä ropisi irti jokainen glitterin hippunen. Talossa ei ollut sisävessaa, saati suihkua. Moni kohta kaipasi remonttia.

Miska ja Atte vaihtoivat hirsiä ja tilkitsivät niiden välejä lampaanvillalla ja pellavaeristeellä, kantoivat tiiliä, raivasivat puita.

Kun jokin urakka tuli valmiiksi, he olivat iloisia ja ylpeitä, mutta samalla seuraava kohta odotti jo korjaamistaan.

Moni kauhisteli, miten pienen lapsen kanssa voi pärjätä ilman mukavuuksia.

”Teimme valtavasti töitä kodin eteen. Pihakin oli aluksi melkein umpimetsää”, Miska sanoo.

Perheen muuttaessa Loviisaan Saska-poika oli viisivuotias. Moni ulkopuolinen kauhisteli, miten pienen lapsen kanssa voi pärjätä ilman mukavuuksia. Nykyiselle 17-vuotiaalle ulkohuussi ja pesutilat piharakennuksessa ovat normaaleja juttuja.

"Tällä sohvalla ei ole juuri löhöilty", Miska naurahtaa.

Kun Saska kasvoi, yksi asia mietitytti Miskaa: pitkä ja pimeä koulutie. Kun Saska oli pienempi, hän käveli joka aamu kilometrin metsätienpätkän isommalle tielle odottamaan koulubussia.

Yhtenä päivänä tiellä nähtiin susi. Sen jälkeen koulubussi haki pari viikkoa pojan kotipihasta.

"Poikamme oppi lapioimaan lantaa ja korjaamaan autoa."

”Saska ei kertaakaan murjottanut muuttoamme keskelle ei mitään. Uskon, että annoimme Aten kanssa pojallemme parhaat eväät elämään. Hän oppi kunnioittamaan eläimiä ja luontoa, lapioimaan lantaa ja korjaamaan autoa. Kaupungissa tällaiseen ei olisi ollut tilaa”, Miska sanoo.

Alakerran olohuoneen kynnyksen yli on astunut monta sukupolvea.

Koirien, lampaiden ja hevosten koti

Läheisissä metsissä liikkuu susien lisäksi myös karhuja ja muita metsäneläviä.

”Muistan ikuisesti, miten istuin pilkkopimeällä kuistilla, kun aivan yhtäkkiä vieressäni olivat höyryävät sieraimet. Valtava uroshirvi!” Miska muistaa.

Sekä hirvi että Miska jähmettyivät paikoilleen. Hirvi katsoi suoraan Miskan silmiin ja jatkoi sitten matkaa kohti tummaa metsää. Miska ja Atte päättivät ottaa vahtikoiran.

Laumanvartijakoirat Kössi, Ilpo ja Gishana ovat lempeitä jättiläisiä ja rakkaita perheenjäseniä. Heidän tultuaan ei aidatulle kotipihalle ollut kenelläkään asiaa ilman lupaa.

Elämä jatkuvan remontin keskellä oli yhtä aikaa rauhallista ja raskasta.

Miska on aina rakastanut eläimiä. Lapsena hän lenkitti naapureiden koiria ja kävi hoitamassa poneja, kun Sirkus Finlandia tuli kaupunkiin. Loviisassa hän teki unelmastaan totta ja hankki oman hevosen. Islanninhevoset Spá från Järsta ja Gustur frá Dynjanda ulkoilivat tyytyväisinä metsätarhassaan.

Elämä metsän ja jatkuvan remontin keskellä oli yhtä aikaa rauhallista ja raskasta. Miskan irtisanoutuminen ei muuttanut sitä, vaikka uusi työ kiinteistövälittäjänä sopikin helpommin arkeen.

”Nämä 11 vuotta ovat olleet tunteiden sekamelskaa. Olemme rakastaneet täällä asumista, mutta samaan aikaan ison kokonaisuuden hallitseminen on uuvuttavaa eikä aika riitä kaikkeen. Lopulta turnausväsymys valtasi meidät.”

Teetetyn lankkupöydän äärellä Miska ihaili pihapiiriä joka aamu kahvia juoden.

Miska ei halunnut kokea työuupumusta uudelleen. Tämän jutun kirjoittamisen jälkeen Miska, Atte ja Saska ovat jättäneet hyvästit rakkaalle kodilleen.

”Se teki hemmetin kipeää. Onneksi ihanan paikan osti huolehtiva perhe. Tiedämme, että remontti viedään loppuun ja taloa kunnioitetaan”,  Miska huokaa.

Uusikin koti on vanhalla maatilalla peltojen ja metsien ympäröimänä. Siellä on helppo nauttia maaseudun hiljaisuudesta – mutta pitkään tyhjillään ollut talo odottaa isoa remonttia.

Miska ja Atte eivät vain voineet sille mitään, että paikka lumosi heidät. Siinä hetkessä.

Juttu on ilmestynyt Kodin Kuvalehdessä 23/2017.