”Karri ei ollut standardilapsi”

Karri ”Paleface” Miettinen:

”Näytin erilaiselta, ja minua kiinnostivat eri asiat kuin ikäisiäni keskimäärin. Sellainen erilaisuus voi viedä väärään suuntaan, jos kotona ei osata tukea lasta. Sain onnekseni kasvaa turvallisessa ympäristössä ja keskittyä asioihin, jotka kiinnostivat minua. Jos veli urheili, niin minä saatoin lukea vaikka tietokirjaa tai Raamattua.

Olin fyysisesti erilainen kuin muut: minulla on huulihalkio ja oikea silmäni katsoo killiin. Otin oman paikkani verbaalisuudella, jonka olen perinyt isältä ja ukilta. Myös äiti on kova puhuman. Kun äidin työkaveri otti äidistä kuvan, jossa hänellä on suu kiinni, vitsailivat kollegat, että kuvan täytyy olla lavastettu.

Vähän hassua on se, että olin sisaruksista ainut, joka ei käynyt musiikkiluokkaa. Silti juuri minusta tuli muusikko.

Karri Miettinen on 41-vuotias rapartisti, joka tunnetaan taiteilijanimellä Paleface. Hän asuu Helsingissä, ja hänellä on kaksi tytärtä.

Perheessämme laulettiin ja soitettiin paljon, mutta jotenkin musiikkiluokkien touhu kuorolauluineen ei puhutellut minua. En ole koskaan ollut viehättynyt valtavirrasta. Minua vetää puoleensa under­ground.

Vanhempiani ajatellen oli onni, että isobroidini meni ammatinvalinnassaan enemmän samaa tietä isämme kanssa kuin minä. Isä oli pankinjohtaja, ja veljeni hankki korkeakoulututkinnon kaupalliselta alalta ja toimii yritysjohtajana. Sisko taas on hoitoalalla, niin kuin äiti, joka työskenteli laboratoriohoitajana silloin, kun ei ollut meidän lasten kanssa kotona.

”Vasta omien lasten kautta olen alkanut ymmärtää, mikä äidin ja isän asettamissa rajoissa oli ideana.”

Olen aina ollut suuri yksilönvapauksien kannattaja.

Vasta omien lasten kautta olen alkanut ymmärtää, mikä äidin ja isän asettamissa rajoissa oli ideana. Nyt isänä haluan, että minunkin lapsillani on säännölliset ruoka-ajat. Teini-iässä minua ottivat ruoka-ajat päähän. En ymmärtänyt, miksi en saa lämmittää mikrossa ruokaa silloin kun haluan ja syödä omassa huoneessani.

Nyt ymmärrän, miten tärkeä osa perheen sosiaalista dynamiikkaa yhdessä syöminen on. Niin se mieli muuttuu.

Äiti oli kulttuurikodista. Isoäitini isä oli Ateneumia käynyt muotokuvamaalari Alfred Ferdinand Ruotsalainen ja äidin veli on taidemaalari Jouni Hirvonen. Äiti on itsekin taitava piirtämään, ja esteetikkona hän arvostaa kaikkea kaunista.

Äiti oli se, joka vei meitä teatteriin, konsertteihin ja taidenäyttelyihin. Kirjahyllystä löytyi klassikoita ja levyhyllystä kaikkea oopperoista Beatlesiin ja Otis Reddingiin.

”Lapsena elin paljolti ihan omissa maailmoissani. Parhaiten opin koulussa kuuntelemalla.”

Muistan edelleen sen tunteen, kun kuulin 1980-luvulla ensimmäistä kertaa rapmusiikkia. Mitä hittoa tämä on, mietin. Kiinnostukseni vain syveni, kun opin, miten rap syntyi New Yorkin Bronxissa ahtaalle ajettujen mustien ja latinoiden keskuudessa 1970-luvulla.

Jätkillä oli kova palo tehdä musaa, mutta ei soittotaitoa. Niinpä joku keksi napata valmiista biiseistä pätkiä ja miksata ne kantaa ottavien lyriikoiden kanssa.

Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, miten suuri merkitys oli sillä, että olin käynyt englanninkielisen päiväkodin ja että meillä kävi paljon englantia puhuvia vaihto-oppilaita. Kielitaitoni oli niin vahva, että tajusin rapin nopeatempoisia sanoituksia. Ensimmäisen oman rapin tein 11-vuo­tiaana.

”Vanhemmat olivat varmasti monta kertaa miettineet, että mitä ihmettä se meidän Karri oikein meinaa tehdä elämälleen.”

En tiedä, onko minulla adhd tai jokin muu keskittymishäiriö, mutta elin lapsena paljolti ihan omissa maailmoissani. Parhaiten opin koulussa kuuntelemalla.

Minulla kävi tuuri, kun pääsin yläasteella koulussa kirjoittajakouluun, jota veti kirjailija Taru Väyrynen. Hän oli inspiroiva ihminen, joka opetti erilaisia tekstityyppejä ja kerronnallisia välineitä.

Suomenkielinen Helsinki–Shangri-La -levy teki minusta kotimaassa tunnetun entistä isommalle yleisölle. Kun se ilmestyi, olin 32-vuotias.

Luulen, että laajempi arvostus oli erityisen tärkeää vanhemmilleni, jotka olivat varmasti monta kertaa miettineet, että mitä ihmettä se meidän Karri oikein meinaa tehdä elämälleen. Faija alkoi silloin tehdä leikekirjaa, johon hän on kerännyt kaikki lehtijutut minusta.

”Huoli aikuisen lapsen pärjäämisestä elämässä on asia, jonka olen ymmärtänyt vasta omien lasteni kautta.”

Huoli aikuisen lapsen pärjäämisestä elämässä on asia, jonka olen ymmärtänyt vasta omien lasteni kautta.

Tyttäreni ovat nyt 9- ja 4-vuotiaita. Ihan vielä minun ei tarvitse menettää yöuniani heidän jatko-opintojensa vuoksi, mutta heidän kauttaan pystyn jo samastumaan moniin sellaisiin vanhemman tunteisiin, jotka ovat olleet minulle aiemmin ihan vieraita.”

Marjut Miettinen on 71-vuotias eläkkeellä oleva laboratorionhoitaja, joka asuu Hyvinkäällä miehensä kanssa. Pariskunnalla on kolme lasta, joista Karri on keskimmäinen. Lapsenlapsille Marjut on mammu.

Marjut Miettinen:

”Karri ei ollut mikään standardilapsi. Siinä missä muut pojat juoksivat ja kiipeilivät, Karri otti tietokirjan ja asettui sohvalle sitä tutkimaan.

Hän syntyi kaksi ja puoli vuotta veljensä jälkeen, ja pienen ikäeron vuoksi heitä tuli väkisinkin vertailtua. Atte-veli oppi pyöräilemään kaksivuotiaana, Karri taas ei halunnut ottaa viisivuotiaanakaan apupyöriä pois, koska hän kuulemma tiesi, kuinka siinä käy.

”Karrilla oli vähän sellainen Einsteinin maine.”

Veljen huoneessa kynät seisoivat asennossa, Karrin huoneessa vallitsi luova kaaos. Jos pyysin poikia siivoamaan, Karrille saattoi iskeä juuri silloin kauhea kipu jalkaan. Isoveli antoi usein periksi ja suostui siivoamaan myös pikkuveljen jäljet.

Karrilla oli vähän sellainen Einsteinin maine. Hän oppi puhumaan puolitoistavuotiaana, ja heti pienen pojan suusta alkoi tulla kokonaisia lauseita. Viisivuotiaana Karri oppi kirjoittamaan ja lukemaan seuraamalla vierestä veljen läksyntekoa.

Kerran Karrin ystävä Jussi kysyi äidiltään, oliko Kiinassa enemmän naisia vai miehiä? Kun äiti ei osannut heti vastata, Jussi totesi: ’Siinä tapauksessa kysyn asiaa Karrilta.’

”Karri ei ollut mikään liikunnan ihmelapsi, jos nyt näin sopii sanoa.”

Karrilta yleensä löytyikin vastaus pulmaan kuin pulmaan, mutta kerran hänkin meinasi jäädä sanattomaksi. Karri oli ukkinsa kanssa mökillä, jossa hän putosi sängystä yöllä useamman kerran. Kun ukki tiedusteli syytä, ei Karri osannut vastata. Seuraavana päivänä Karri kuitenkin kertoi ratkaisseensa, mikä oli syy putoiluun. Se oli maapallon pyörivä liike, joka ei ole tarkasti ottaen aivan tasainen, vaan siihen voi tulla nytkähdyksiä.

Karri ei ollut mikään liikunnan ihmelapsi, jos nyt näin sopii sanoa, mutta hän käytti kompensaationa älyä ja verbaalisia lahjojaan. Kun muut lapset kiipesivät ketterästi leikkipuiston puisen laivan märssykoriin tähystämään, Karri jäi maa­kravuksi, koska ei osannut kiivetä. Kun muut lapset ilkkuivat korista Karrille, tämä mietti hetken ja huikkasi sitten ­vastaukseksi, että mitäs orjat. Näin hän ylensi itsensä kerta heitolla kapteeniksi.

”Poika ei puhunut niin kuin muut lapset.”

Minua pelotti, kuinka Karri sopeutuu kouluun. Poika ei puhunut niin kuin muut lapset. Hän kyseenalaisti ja etsi itse vastauksia. Mietin, että se piirre voi ärsyttää joitain aikuisia.

Näin ajattelin esimerkiksi kerran, kun olimme taidekeskus Retretissä käymässä, ja opas esitteli tiloja sanoen, että tämä on tällainen taidelaitos.

’Ei tämä ole laitos’, Karri korjasi tietäväisesti. ’On olemassa voimalaitoksia, vesilaitoksia ja sähkölaitoksia, mutta tämä ei ole sellainen. Tämä on näyttelytila.’

Oli onni, että Karrille sattui peruskoulussa hyvä luokanopettaja, joka ymmärsi, että Karri on vähän edellä muita ja tarvitsee lisävirikkeitä. Opettaja antoi pojan toimia apuopettajana ja pitää ylimääräisiä esitelmiä esimerkiksi Kiinasta ja kungfutselaisuudesta ja 1500-luvun laivoista.

Karrista oli mukavaa tehdä esitelmät piirtoheitinkalvoille, mutta itse esityksessä hän tarvitsi toisen oppilaan apua. Koska Karrin ajatukset olivat esitelmän sisällössä, jonkun toisen oli vaihdettava kalvoja.

”Me ihmettelimme Karrin isän kanssa, että aikooko poika kapinoida ollenkaan.”

Karrissa voisi olla vähän enemmän ruutia. Näin äitini sanoi joskus Karrista, kun tämä oli pieni ja viihtyi kotona nenä kiinni kirjoissa. Vielä teini-iässäkin Karri oli niin kiltti, että tuli bileistä suorinta tietä aikaisin kotiin. Me ihmettelimme Karrin isän kanssa, että aikooko poika kapinoida ollenkaan. No, sitä kapinaa ja ruutia tuli yllin kyllin vähän myöhemmin.

Vaihto-oppilasvuosi Amerikassa oli varmasti tärkeä Karrille, ja yliopistoaika oli selkeä irtiotto kodista. Opinnot jäivät kuitenkin kesken, kun Karri sai levytys­sopimuksen. Me vanhemmat olisimme ­toivoneet, että hän olisi jatkanut opintojaan ja valmistunut, varsinkin kun tiesimme, miten helppoa tiedon omaksuminen oli hänelle.

Me emme kuitenkaan puuttuneet Karrin päätökseen keskeyttää opinnot, koska hän oli jo aikuinen mies ja teki omat valintansa. Hyvinhän hän valitsi. Hän on löytänyt oman juttunsa.

Karrilla oli pienestä asti kova tarve ymmärtää ja selittää maailmaa. Muusikkona hän saa tehdä juuri sitä.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 16/2019.