”En halua kuormittaa vanhuksia, joten salaan heiltä ongelmiani, vaikka kaipaan heidän tukeaan. Samalla kuitenkin etäännymme toisistamme, koska näytän vain osan itsestäni”, lukijamme kirjoittaa.
”Meillä on vanhempieni kanssa ollut aina mutkattomat välit, ja vaikeistakin asioista on puhuttu puolin ja toisin. Nyt elämässäni on lyhyen ajan sisällä ollut useita isoja, kipeitä muutoksia ja vastoinkäymisiä. Huomaan, että vanhempani surevat tilannettani, mutta eivät oikein osaa sanoa mitään auttaakseen.
Minua surettaa, että he joutuvat huolehtimaan aikuisesta lapsestaan. Huomaan, että vanhempani alkavat olla jo hauraita ja ajattelen, että minulla on vastuu heidän hyvinvoinnistaan, ei toisinpäin.
En halua kuormittaa heitä, joten salaan heiltä ongelmiani, vaikka kaipaan heidän tukeaan. Samalla kuitenkin etäännymme toisistamme, koska näytän vain osan itsestäni. Tuntuu, että usein esitän heille ihan valheellista kuvaa itsestäni, kun yritän kätkeä omat murheeni heiltä.
En tiedä, miten minun kannattaisi toimia. Kuuluuko elämässä vain tapahtua näin, että roolit vaihtuvat ja nyt on minun vuoroni kannatella heitä? Vai suojelenko heitä turhaan?”
Aikuinen lapsi
Mitä ajatuksia sinussa heräsi? Osallistu keskusteluun tai kerro oma tarinasi alla olevassa kommenttikentässä! Voit lähettää myös sähköpostia osoitteeseen: ihmisten.kesken@sanoma.com
